Kiteen viikingit laululavoilla

Kukapa ei muistaisi Tarja Turusen dramaattisia potkuja Nightwishistä lokakuussa 2005. Marko Ollilan taannoinen kirja (Nightwish, 2006) lopun ajan tapahtumista käänsi syyttävät katseet paratiisiin luikerrelleen ”käärmeen” eli Turusen managerin Marcelo Cabulin puoleen. Itse uskon, että yhtye oli kiertueensa lopulla niin väsyneessä tilassa, että eipä siltä olisi muuta voinut odottaakaan kuin päätymistä konfliktiin. Jos bändi olisi halunnut jatkaa kokoonpanossaan, se olisi edellyttänyt huolehtivampaa otetta myös levy-yhtiöltä; ilmeisesti sitä ei kuitenkaan haluttu.

Minun stereoissani soi yleensä vain ooppera tai trance. Nightwish tekee CD-soittimeni levyluukulla myönteisen poikkeuksen, sillä yhtyeen tavaramerkkinä on ollut oopperan ja heavyrockin yhdistäminen. Bändi jaksoi konseptillaan varsin pitkään, sillä se julkaisi lyhyessä ajassa useita albumeja, ja itse arvelin Nightwishin menestystekijöiden olevan erinomaisen tiedostettuja sekä taustojen olevan hyvässä kunnossa.

Viimeisimmillä levyillään (mukaan lukien läpimurtolevy Once) yhtye alkoi kuitenkin toistaa musiikillisia ideoitaan, ja omasta mielestäni parhaaksi ”ensimmäisen kauden” levyksi jäi yhtyeen toinen albumi, vuonna 1998 julkaistu Oceanborn. Kohottavaa bändin ensimmäisissä levyissä oli se, että oopperarockin takaa kuului myös säveliä Karjalan laulumailta, toisin sanoen vaikutteita suomalaisen musiikkihistorian folkloristisesta perinteestä.

Nightwish on loistanut Suomen ylivoimaisesti parhaana ja lahjakkaimpana rockbändinä maailmalla, eikä tämä ole pelkkä mielipide. Vaikka jokin HIM tai Rasmus ovat voineet myydä enemmän levyjä, Tuomas Holopaisen lahjakkuus säveltäjänä ja biisintekijänä on omaa luokkaansa. Mutta rock and rollia soittavan yhtyeen koossa pitäminen vaatii usein myös kapellimestarin taitoja, ja Nightwishin alkuperäisessä kokoonpanossa saattoi olla liian monta erinomaista osaa johdettavaksi.


Toinen tuleminen

Entä aika jälkeen vuoden nolla? Kun Kiteen viikinkien solistivalinta osui Anette Olzoniin, kiintoisaa on, miten hän täyttää Turusen paikan vai luoko hän itselleen kokonaan oman roolin. Kuuntelin äskettäin Nightwishin Dark Passion Playn, tuon ”Suomen kalleimmaksi” mainostetun levyn, jonka tekemisessä käytettiin kuuluisaa Lontoossa sijaitsevaa studiota ja filharmonista orkesteria. Levyn instrumentaalinen puoli onkin loistelias. Monien kriitikoiden mielestä Olzon täyttää Turusen paikan, ja he tyytyvät vertailemaan laulajia keskenään.

Itse sanoisin, että se on turhaa. Vaikka myös Olzon laulaa korkealta ja kovaa, ääni vain muistuttaa oopperalaulua; tosiasiassa äänen luontainen väri ei tue oopperalaululle ominaista äänenmuodostusta, ja ”oopperamaisuus” haetaan väärästä laulutekniikasta. Eri asia on tietenkin se, pitääkö bändissä laulaa kuin oopperassa. Mutta jos Nightwishin idea oli rockin ja oopperan yhdistäminen, tuosta ideasta luopuminen tuottaa pettymyksen.

En ole kuullut Olzonilla varustettua yhtyettä livenä toisin kuin ne, jotka kävivät katsastamassa Nightwishin kiertueen avauskeikan Tel Avivissa. Toisaalta en voi myöskään unohtaa, että Turunen on yksi Suomen noin paristakymmenestä parhaasta sopraanosta. Tarja Turusen ääni on joka tapauksessa niin puhdas ja kirkas, että tästä syystä oopperalaulaja jättää mennen tulleen taakseen kenen tahansa poplaulajan.

Oopperatähdelle hänen diivamaisuutensa on tietenkin osa persoonaa, joka puolestaan on osa äänenmuodostusta, ja sitä eivät bändin muut jäsenet oppineet koskaan ymmärtämään. Nightwishin moniaineksisessa kokoonpanossa ja erilaisten tyylien yhdistelyssä tuli jo lähtökohtaisesti todistetuksi, että eri maailmoista olevat ihmiset eivät voisi ymmärtää toisiaan kovin pitkään. Siksi asioiden kariutuminen saattoi seurata jo yhtyeen erikoisesta olemuksesta.

Vaikka jäänkin kaipaamaan ”Tarjaa takaisin”, en tarkoita, että Olzon olisi huono. Hän selviytyy tehtävästään aivan mukiinmenevästi, mutta Turusen korkokenkiä hänen ei kannata yrittää täyttää. On hienoa, että Nightwish toimii täysin tunnistettavalla tavallaan ja että ero entiseen on pieni. Osapuolet ovatkin tulleet kriiseistään ulos varsin pienin naarmuin. Ne voivat olla hyväksikin yhtyeen suosiolle; saavatpahan myös avioerokakarat fiiliksilleen samastumiskohteen.