Kouluväkivallasta, osa 1

Koulusurmista ja niiden suunnittelusta käyty keskustelu ei näytä tavoittavan asian ydintä. Julkinen sana ja viranomaiset jahtaavat nyt surmaajia ympäri Eurooppaa ymmärtämättä, että jokaisessa ihmisessä asuu mahdollinen murhaaja. Kun kiinniotetut ja epäillyt ajautuvat poliisikuulustelujen jälkeen tekemään jopa itsemurhia, jossa koulupoika surmasi itsensä traumaattisen poliisikuulustelun jälkeen, voidaan väittää, että viranomaisvalta itse tuottaa ne ongelmat, joita se paheksuu. Kuvaavaa on, että poliisin kuulustelema saksalaisnuori oli luopunut väkivaltaisista aikeistaan, eikä hänen painostamiseensa olisi ollut edes syytä.

Kontrolloiminen ja jahtaaminen eivät poista väkivaltaa vaan luovat sitä. Kysymys, miksi koulusurmia sattuu ja miten niitä voidaan estää, on perin juurin turha. Koulusurmia ylipäänsä sattuu siksi, että ne ovat osa ihmisen toimintaa, aivan kuten liikenneonnettomuudetkin. Ainoa keino lopettaa kouluväkivalta olisi laittaa koulut kiinni. Kouluväkivallassa on siis kyse samanlaisesta välttämättömyydestä kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa: jos on elämää, on myös väkivaltaa ja kuolemaa.

Keskeistä olisikin tehdä elämästä kokonaisuudessaan sellaista, ettei teinien tarvitsisi tappaa opettajiaan, vihata muita oppilaita ja murhata rehtoreita. On turha valittaa, että vihaaminen on hyödytöntä, jos ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Silloin viranomaisvallan kannattaisi katsoa peiliin ja tunnustaa syyllisen olevan kuvastimen edessä. Byrokratiakoneistoissa työskentelee tätäkin nykyä niin häiriintyneitä yksilöitä, että revolverin iskurin kohoaminen on lähes yhtä luonnollinen välttämättömyys kuin esineiden putoaminen painovoiman vaikutuksesta.

Kouluista ja viranomaiskäytännöistä pitäisi tehdä sellaisia, että niiden piirissä ymmärrettäisiin nuoria ihmisiä eikä vain joukkokontrolloitaisi heitä esinemäisesti. Amerikkalaistyyppinen metallinpaljastinten ja turvatoimien pystyttäminen koulujen oville aiheuttaa vain aggressioiden voimistumista ja väkivallan hakeutumista piiloon. Ja sellaista väkivaltaa on entistä vaikeampi eliminoida, jota ei tunnusteta olevan olemassa. Se, että viranomaisvalta ei myönnä omien systeemiensä sisällä olevaa henkistä väkivaltaa, johtaa tulokseen, jossa vastareaktiot muodostuvat yhtä peitellyiksi ja salatuiksi kuin niitä tuottava epäsuora väkivalta itse.