Sananvapauden vaaran vuodet

Kuten olen jo aiemmissakin kirjoituksissani todennut, vähemmistövaltuutettuna toiminut ja apulaisoikeuskansleriksi ylennetty Mikko Puumalainen sai aikaan vahinkoa kylväessään kontrollin kahleita nettiin, loukkaamalla sananvapautta ja tekemällä tutkintapyynnön peräti 40 suomalaisesta internetsivustosta, joita hän piti poliittisesti epäkorrekteina tai ”rasistisina”. Sananvapauden kannalta on skandaali, että apulaisvaltakunnansyyttäjä vetää nyt oikeuteen Mikko Ellilä -nimisen bloginpitäjän hänen mielipiteistään. Uutinen tutkintapyynnöstä löytyy tästä ja Ellilän vastaus tästä.

En puolusta Ellilän käsityksiä mutta puolustan hänen oikeuttaan sanoa sanottavansa. Jo oikeuteen haastaminen sinänsä on – paitsi perusoikeuksia loukkaavaa – myös epäeettistä ja ihmisten henkistä vapautta vahingoittavaa, sillä se ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. Vaikka oikeus ei syytettyä tuomitsisikaan, ihmiset pelästyvät ja alkavat kuohia käsityksiään. Tästä puolestaan on haittaa sananvapaudelle sekä tieteissä että yhteiskuntaelämässä.

Ja jos oikeus Ellilän tuomitsee, silloin se vasta oman typeryytensä osoittaa. Haluaisin tietää, keitä ovat ne arvostelukyvyttömät, jotka eivät blogitekstejä lukiessaan osaa itse arvioida niiden sisältöä ja tasoa? Tapaus antaa jälleen näytön siitä, kuinka ”suojelemalla” alistetaan myös vähemmistöjä itseään.

Vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja poliisin toiminta aliarvioi sekä kirjoittajan perustuslaillisia oikeuksia että yleisöjen kykyä arvostella itse sitä materiaalia, jota he eri kanavia myöten saavat. Sananvapaus ei ole viranomaisvallan oikeutta päättää, mitä saa julkaista, vaan se on yksilön oikeutta ilmaista ajatuksensa ja yleisöjen oikeutta saada niistä tieto.

Puumalaisen ja viranomaisvallan harjoittama poliittisen korrektiuden vaaliminen on nyt menossa niin pitkälle, että se lyö korvalle myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen 19. artiklaa, jossa sanotaan, että ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Pahaa kieltä kertoo sekin, ettei valtamedia ole pukahtanut sanaakaan Ellilän tapauksesta. Niin iltapäivälehdet kuin muutkin suuret sanomalehdet ovat olleet asiasta hipi hiljaa.


Epäkorrekteja runoja

Oikeuteen aiotaan vetää myös muuan Petri Peltonen -niminen kirjoittaja (jota häntäkään en tunne) ja joka on julkaissut kokoelman poliittisesti epäkorrekteja runoja otsikolla Syitä ja seurauksia. Osa niistä onkin rasistisia, mutta samalla on huomattava, että ne ovat kaunokirjallisia tekstejä. Niitä voidaan tulkita ja ymmärtää monella eri tavalla. Esimerkiksi juutalaisia koskevat runot voidaan nähdä vitseinä. Vitsillä puolestaan on yhteys piilotajuntaan. Ne hyödyntävät siis erilaisia kaavoittuneita käsityksiä, ja omassa peittelemättömyydessään ne ovat omiaan myös kyseenalaistamaan rasistisia näkemyksiä.

Olennaista on, miten ne vaikuttavat ja toimivat kirjallisina teoksina. Vitsit laukaisevat jännitteitä ja poistavat ahdistusta, ja siten ne voidaan nähdä myös luottamusta lisäävinä. Mikäli viranomaiset eivät hysterisoisi omalla poliittisen korrektiuden ylivarjelullaan, kyseinen runokokoelma voisi vaikuttaa lukijoiden mielissä jopa rasismia vähentävästi. Tällaiseen analyysiin eivät juristinnuijat tietenkään kykene, ja siksi arvokirjailijoitakin on vedetty oikeuksien eteen kautta aikojen. Tuloksena ei ole mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, vahinkoa, katkeroitumista ja vihaa, ehkä jopa legendoja ja klassikoita.

Olen etiikasta väitelleenä filosofian tohtorina ja itsekin erääseen parjattuun vähemmistöön (eli homoseksuaaleihin) kuuluvana huolissani suomalaisen sananvapauden puolesta. Jos meitä homojakaan ei saa julkisesti arvostella, silloin meitä vasta aletaankin vihata. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla suvaittu eli siedetty vastoin todellisia asenteita. Itse kunnioitan enemmän sellaisia ihmisiä, jotka vihaavat meitä avoimesti, kuin niitä, jotka vihaavat meitä salassa, sillä ensin mainitut ovat sentään rehellisiä!

Viranomaiset itse loukkaavat sananvapautta, aliarvioivat sekä kirjoittajia että yleisöjä ja loukkaavat myös rasismin kohteeksi väitettyjä ryhmiä kiistämällä heidän kompetenssinsa itse puolustaa itseään. Myös Jouko Turkka vetosi erään vammaisia pilkkaavan näytelmänsä puolustuksessa aikoinaan siihen, että jos vammaisia ei saa arvostella samalla tavoin kuin muitakin ihmisiä, he eivät voi kokea olevansa tasa-arvoisia. Viranomaisvalta lavastaa ”suojelemansa” ryhmät avuttomiksi ja raukkamaisiksi hahmoiksi, joita pitää koko ajan puolustaa.

Katsonkin, että viranomaisilta ovat argumentit loppuneet, ja myös omat näkemykseni saattavat herättää heidän puisessa päässään vihaa. Tavallisten ihmisten vetäminen oikeuteen heidän mielipiteistään herättää kysymyksen, kuin ajattelematonta viranomaisvalta saa olla.


Rotuopin, rotuerottelun ja rotusorron ero

Entä itse asia: saako rasistisia ajatuksia esittää? Tällöin on selvitettävä, mitä rasismilla tarkoitetaan. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat tieteellisesti perusteltuihin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Katsotaanpa yksityiskohtaisesti, mitä niihin kaikkiin liittyy.

1) Rotuoppi on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Ihmisrodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropolgit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa gallupeja ja äänestyksiä tieteenharjoittajien keskuudessa. Tämän voidaan väittää viittaavan siihen, että asia on vain kiistanalainen, mutta todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen arkielämäkin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat parempia kestävyysjuoksijoita kuin mongoloidisen rodun edustajat, jotka pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat parhaita keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti ja legitiimisti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille, kuten koulu ja yliopisto. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia (”is–ought”-ero eli ”olla–pitäisi”-ero). Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, on sitä vaativa argumentaatio usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista.

Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta se pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli, kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita. Rotuerottelu tunnustaa rotuoppiin pohjautuen rotujen väliset erot ja erilaisuuden.

3) Rasismi eli rotusorto ja rotusyrjintä puolestaan poikkeavat rotuopista ja rasismista siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset.

Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä. Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia.


Saako ihminen olla rasisti?

Entä pitääkö rotuoppia, rasismia tai rotusortoa edustavia mielipiteitä voida sanoa, vai pitäisikö ne tuomita? Vastaukseni on, että ihmisten pitää voida sanoa myös rasistisiksi luokiteltavia mielipiteitä, sillä jos ne kiellettäisiin, vaikutus olisi tuhoisa. Poikkeuksena on, että rotusortoon kehottavia kannanottoja ei pidä sallia. Sen sijaan rotusortoonkin liittyvät omat mielipiteet puolesta tai vastaan pitää voida lausua, mutta tekoihin yllyttämistä on pidettävä epäeettisenä. Miksi sitten kaikenlainen muu argumentaatio pitää voida lausua julki?

Ensinnäkin (1), jos mielipiteidenvaihto kiellettäisiin, ihmiset kokisivat, että heiltä salataan jotain, ja se puolestaan tekisi rotosortoon ryhtymisestä entistä kiinnostavampaa. Mikään ei ole yhtä houkutteleva kuin kielletty hedelmä. Kieltäminen ei siis toimi myöskään viranomaisten omien tavoitteiden kannalta.

Toiseksi (2), ei ole olemassa mitään yleisiä kriteereitä sille, mikä lopulta on oikea mielipide. Niinpä on tärkeää, että mahdollisesti väärät ja virheellisetkin käsitykset saa lausua vapaasti, sillä sitä kautta ne voidaan asettaa yhteiskunnallisen keskustelun kohteiksi. Tämä metodi on käytössä myös tieteissä ja sitä sanotaan fallibilismiksi eli kumottavuuden periaatteeksi. Jos joitakin väitteitä ei saa sanoa, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina kiellettyinä totuuksina, jolloin niiden kannatus mahdollisesti vahvistuu.

Logiikkani noudattelee amerikkalaisen professorin, Noam Chomskyn, ajatuskulkua. Hän puolestaan kannatti jopa keskitysleirit kieltäneen historianprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa näkemyksensä vaikka ei itse kannattanutkaan hänen käsityksiään. Ihmiselle on siis annettava tilaisuus puhua itsensä pussiin. Muuten ei voida keskustella myöskään siitä, mikä keskitysleirien perustamiseen oikeastaan johti.

Aivan riippumatta siitä, mikä keskustelun lopputulos on, se joka tapauksessa saa tieteellisesti perustellun vahvistuksen, kun asioista puhutaan vapaasti. Sen sijaan pelkkä normatiivinen eetos (eli tuomitseminen) jää aina ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä vaan tukahduttaa asioiden filosofisen perustelemisen.

Kolmanneksi (3), jos viranomaiset kahlitsevat sananvapautta sellaisella tavalla, joka on viime aikoina yleistynyt Suomessa, elämme ennen pitkää poliisivaltiossa, jossa yhteiskunnallisesti oikeana pidetyn ainoa määrittäjä on tuomioistuin tai viranomainen itse. Se taas johtaa poliittisten oikeuksien rajoittamiseen ja demokraattisten oikeuksien kumoutumiseen.

Mikko Puumalaisen yli-innokkuudessa on ollut jotain perin juurin vääristynyttä, eikä hän näytä ymmärtävän sen enempää filosofisen tiedonmuodostuksen kuin poliittisen järjestelmämmekään perusteita. Sen sijaan hän on tarkastellut asiaa omasta kapeasta virkamiesjuristin näkökulmastaan, johon ei sisälly edes korkeinta tieteellistä loppututkintoa saati syvällisempää asiantuntemusta.


Karsealta kalskahtaa: Mika ilman vapautta

Myöskään apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin arvostelukyvystä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Jo heidän korskeat tittelinsä tuovat mieleen, mitä ihmeen valtakunnallista ajojahtia nämä valtakunnanmarsalkat käynnistelevät leimatessaan tavalliset kansalaiset jonkinlaisiksi valtakunnanvihollisiksi.

Mika Illmanin vuonna 2005 tarkastettu väitöskirja Hets mot folkgrupp, jossa pyritään rajoittamaan sananvapautta rasismipykälien perusteella, on todellinen ornamentiikan taidonnäyte omassa perusoikeuksien näpistely-yrityksissään. Kirjassa puhutaan rasistisista rikoksista ilman, että rasismia olisi vaivauduttu määrittelemään moraalifilosofisesti tyydyttävällä tavalla.

Illman on liennyttänyt pyrkimyksiään esimerkiksi niin, että ”positiivinen lausunto, esimerkiksi suomalaisten paremmuudesta, ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa tulee sallia sananvapauden nimissä”. En katso, että Illmanin tarkoittamat vertailut olisivat olleet aina valaisevia, mutta selvästi virheellinen on hänen kannanottonsa, että vertaillakin saa, kunhan ei sano käsityksiään ääneen. Entäpä, jos ihmiset ovat erilaisia ja erot ovat objektiivisia? Eikö sitä saisi sanoa?

Lähemmin tarkasteltuina Illmanin asenne ja ajatukset osoittautuvat perin mutkallisiksi. Hänen mukaansa saisimme sanoa esimerkiksi näin:

”Pidän pohjoismaalaisista saunapuhtaista suomalaismiehistä ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Koska Illman ei näytä sallivan vihjaustakaan siihen suuntaan, että hänen omat käsityksensä olisivat mitään muuta kuin objektiivisia ja puolueettomia, äärimmillään hänen näkökantansa voisi pelkistää lakimieslogiikan kirkkaimpaan hedelmään:

”Vain positiivinen lausunto ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa voidaan sallia sananvapauden nimissä.”

Kaikkea saisi siis kehua mutta ei mihinkään verrattuna eikä minkään kustannuksella – esimerkiksi seuraavasti:

”Olen samaa mieltä kanssasi A:n paremmuudesta, mutta omasta mielestäni B on kuitenkin paras ilman ääneen lausuttua vertailukohtaa.”

Illmanin orwellilaisiin mielipiteisiin saattaa vaikuttaa se, että hän näkee sananvapauden pelkkänä juridisena kysymyksenä. Sananvapauden filosofinen olemushan on se, ettei sitä pidä rajoittaa mitenkään, sillä sananvapauden oma idea vaatii sen toteutumista täydellisenä. – Miksi näin on? Jos sananvapaus ei ole ehdotonta, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Kriteerit taas kulkevat siellä, mihin normeja säätävä valta ne haluaa asettaa. Näin ollen sananvapauden vähäinenkin rajoittaminen sisältää ainekset koko sananvapauden idean kumoutumiseen valtapolitiikan toimesta.

Käytännön esimerkin Illmanin sosiologisesta ja filosofisesta arvostelukyvyttömyydestä antaa se, että hän on vaatinut jokaiselle suomalaiselle blogikirjoittajalle valvojaa nettiin. Väli-Suomen lehtien Sunnuntaisuomalaisessa hän sanoi muun muassa näin:

”Olisi paikallaan harkita, pitäisikö laissa velvoittaa keskustelupalstojen ylläpitäjiä pitämään riittävä määrä keskustelun valvojia. Nämä valvoisivat keskustelua ja blokkaisivat pois lainvastaiset viestit. Valvojan puuttuminen tai olennainen tehtävien laiminlyönti voitaisiin määrätä rangaistavaksi, vaikka sakkoihin.”

Yleisradion nettisivuilla julkaistussa opinnäytetyön esittelyssä Illman jatkoi, että

”demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

– Ja taas: ”ei äänen lausuta”. Jos siis kehuu Suomea, Illman jättää ilman syytettä – hieno mies!

Mutta miten on mahdollista esittää mitään vertailuja jättämällä vertailun kohde sanomatta? Vaikka kyseiset kannanotot olivat kuin suoraan teekkarien vappulehdestä, ne otettiin vakavasti, ja siksi ne herättivät myös raivokasta vastustusta. Altavastaajaksi joutuneen valtionsyyttäjän täsmennyksiä voi lukea esimerkiksi tästä. Selvää lienee, että tuon tapainen sähköpaimenten ripustelu nettilangoille merkitsisi kuolinkellojen soittelua sananvapaudelle sekä juridisessa että filosofisessa merkityksessä.

Asiaa havainnollistaakseni otan esimerkin. Minä olen homoseksuaali ja kuulun siis vähemmistöön. Jos esitän (sinänsä todistamattoman ja epätieteellisen) väitteen, että olen itse vähemmän älykäs kuin muut ihmiset keskimäärin, rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, sillä vertaan itseäni muihin ja sanon kantani ääneen. Mutta tekisikö vähemmistövaltuutettu asiasta tutkintapyynnön, nostaisiko valtakunnansyyttäjä syytteen ja ajaisiko valtionsyyttäjä kannetta käräjäoikeudessa? Tuskin.

Enintään he saattaisivat kehottaa minua ajamaan kannetta asianomistajarikoksena itseäni vastaan. Lisäksi he voisivat vedota siihen tasa-arvohierarkiaa toteuttavaan ja sinänsä rasistiseen epäjohdonmukaisuuteen, että vähemmistövaltuutetun toimialaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen syrjintää ollenkaan vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen syrjintä. Kun minua olisi tällä tavoin kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti syrjitty, en kuitenkaan pillahtaisi itkuun omasta puolestani vaan vähemmistövaltuutetun puolesta.

On säälimätön vääryys, että tuomioistuinlaitos käy nyt sotaa oman maamme kansalaisia vastaan pelkistä mielipiteistä, jotka halutaan lavastaa ”viharikoksiksi”. Huomion arvoista on, että me vähemmistöihin kuuluvat ihmiset emme ole yleensä pukahtaneet mitään sellaisista ”rasistisiksi” leimatuista kannanotoista, jotka kuuluvat kapakoihin. Niille jokainen henkisesti kypsä ihminen ymmärtää viitata kintaalla.

Eräänlaisesta henkisestä korruptoituneisuudesta kertoo puolestaan se, että tuomioistuinlaitoksen kontrolloiminen kiertyy nyt kehälle, kun tutkintapyyntöjen tekijä, entinen vähemmistövaltuutettu Puumalainen, istuu oikeuden toteutumista valvovana apulaisoikeuskanslerina. Siinä hän voi käydä omaa jaakobinpainiaan, ja käsi kättä pesee.


Ajattelemattomuudesta

Viranomaisten suurin ongelma näyttääkin olevan se, että kansalaisilla on heidän mielestään vääriä ajatuksia. Entä mistä se johtuu? Onko vika ihmisten mielissä vai maailmassa? Minua kiinnostaa filosofina ja tutkijana se, mistä tämä erimielisyys sinänsä kertoo. Se sisältyy joka tapauksessa todellisuuteen eikä katoa tuomitsemalla.

Näen riitelyn kertovan siitä, että sananvapauden kuohitsijat eivät nauti kasvavan ihmisjoukon piirissä tosiasiallista moraalista legitimiteettiä. Pelkään pahoin, että ihmiset eivät ole niinkään väärässä, vaan heidän viranomaisensa ovat erehtyneet politiikanteossaan. Olennaistahan on, että vaikka viranomaisvalta saisi jokaisen epämiellyttävän ajatuksen katoamaan netistä, ne eivät katoa todellisuudesta vaan pikemminkin voimistuvat ihmisten tajunnassa.

Toisaalta syyttäjien työtä helpottaa se, etteivät he ole pystyneet osoittamaan suuriakaan syyttämisen syitä vaan ovat tähänkin asti lukeneet vain ihmisten mielipiteiksi olettamiaan ajatuksia. Ja tuomitseminen ymmärrettävästi lisää ilmiötä: mitä enemmän lakeja ja rajoituksia, sitä enemmän rikollisuutta.

Huomionarvoista on, että juridisessa diskurssissa ja poliisikielessä tarkoituksettomasti tehtyjä tekoja sanotaan yleensä ”ajattelemattomuudesta” syntyneiksi. Ihmiselle voidaan esimerkiksi tarjota tilaisuutta luikerrella ulos ”järjestäytyneeksi” tai ”suunnitelmalliseksi” otaksutusta teosta taivuttelemalla häntä myöntämään, että kyse onkin ”ajattelemattomuudesta”. Tällöin ihmisen haluttaan kiistävän tekoihinsa mahdollisesti liittyvä järkevyys, ja häntä painostetaan pyörtämään puheensa sekä lopettamaan itsensä pitäminen rationaalisena olentona.

Lisäksi ajatteleminen sinänsä halutaan määritellä pelkäksi normien noudattamiseksi. Tämä herättää kysymyksen, sittenkö kaikki on hyvin, kun ihmiset sanojaan nieleskellen moralisoivat maailman pahuutta ja viranomaisten hyvyydestä kiitollisina ottavat vastaan heidän julistuksensa kuin laupiaat lampaat.

Tosiasiassa ajatteleminen on normeista poikkeamista silloin, kun normit osoittautuvat järjen vastaisiksi. Kyllä ensisijaista on se, mitä me asioista ajattelemme. Myös normien pitää seurata johdonmukaista ajattelua. Jos ajatteleminen ja normit ovat ristiriidassa, tulee normit säätää uudestaan paremman ajattelun mukaisiksi. Omasta puolestani hyväksyn vain sellaisen, missä todellakin on järkeä, ja sananvapauden rajoittelu ei siihen kuulu.