22. maaliskuuta 2007

Filosofiset viuhahdukset


Hip!

Uusi kirjani tuli painosta! Joku voi sanoa, että se on ”moniaineksinen”, kirjassa kun puhutaan formuloiden ja teknon filosofiasta, ja seksistäkin – mutta on niillä myös yhteistä, niin kuin sanan ”liike” eri merkityksillä. Mitäpä sitä omaansa kehumaan – tekstihän on parasta, mitä olen julkaissut.


Tilaukset ja tiedustelut suoraan kustantajalta osoitteeseen feenixkustannus@hotmail.com.

Meillä et tarvitse Visaa etkä evästeitä – siellä on henkilökohtainen palvelu, ja kirjat irtoavat kotiin. Kysy tarjous (ovh 30,–).

21. maaliskuuta 2007

Kevään tasoitus


Tänään on kevätpäiväntasaus. Päiväntasaajalla aurinko paistaa suoraan keskitaivaalta. Aah... armas aurinko, tule pian tänne! Minun tasoitukseni (ei golfissa) on seuraava: Kiitän kaikkia teitä, jotka olette lukeneet tätä palstaa. Riipin raapin sata kävijää päivässä on paljon yksityiselle blogille, jota ei ole kytketty minkään järjestön, puolueen, firman eikä muunkaan organisaation sivuille. Toisaalta en kiitä kävijöiden paljoudesta enkä edes mahdollisesta yhtä mieltä olemisesta, sillä olen keskittynyt esittämään vain omia ajatuksiani, enkä tavoittele suosiota.

Monet ovat kummeksuneet, mitä poliittista puoluetta edustan. Heidän mielestään puhun paljon politiikkaa, mutta arvostelen tasapuolisesti kaikkia. Vastaukseni on: en edusta mitään poliittista puoluetta. Syitä olen esittänyt edellä. Poliitikoille ominainen suosion kerjuu ja kannatuksen kalastelu ohjaavat heitä loiventelemaan ja pyöristelemään näkemyksiään. Se puolestaan tekisi kriittisen filosofian mahdottomaksi.

Saa nähdä, onnistuuko uusi hallitus tekemään kaikista ihmisistä palveluyrittäjiä ja vuokratyöläisiä, pullakuskeja ja partureita. Tästä lähtien jokaisen täytyy pienyrittää! Joutilaisuus on ehdottomasti kielletty, aivan niin kuin ajatteleminenkin. Vain televisiossa saa valaista ajatuksiaan, mikä tapahtuu puhumalla läpiä päähänsä.

Ampui suuhun valopistoolilla – Näin kun kallo loisti!

Edellä mainittu otsikko on taannoisesta Alibi-lehdestä. Vaaleissa nähtiin, kuinka tyhjä poliitikkojen pakki on. – Mistä keskusteltiin? Montako lypsäjää on navetassa, kenellä on Mansikki ojassa, kuinka monta kätilöä tms. tarvitaan heikko-osaisia hoitamaan? Ja niin edelleen. Rynnätkää nyt ihmeessä toinen toisenne avuksi ja viekää lähimmäisillenne vaikka kainalosauvoja, jos kerran koko todellisuus koostuu pelkästä avuttomuudesta ja raihnaisuudesta! Kulttuurista, filosofiasta, rakkaudesta, empatiasta, myötäelämisestä, hyvyydestä, pahuudesta, taivaasta ja helvetistä poliitikoilla ei ollut kerta kaikkiaan mitään visiota.

Eräs poliittisen keskustelun floppi oli ”palvelujen vienti”, josta povattiin todellista tulevaisuudenavausta ja ehkä merkittävääkin vientituotetta. Itse ihmettelin, miten ihmeessä Suomesta voidaan viedä palveluja mihinkään ilman, että suomalaiset ajetaan työn perässä pakolaisiksi ulkomaille. Samanaikaisesti valitettiin, ettei Suomessa ole tarpeeksi omaakaan työvoimaa ja että sitä pitäisi tuoda ulkomailta. Maahanmuuttopolitiikasta näyttää tulevan seuraavan eduskuntakauden keskeinen kuuma peruna.

Itse tosin lopetan vaaleista lätisemisen tällä erää tähän ja keskityn mieluummin vaikka Idolsiin. Omasta mielestäni kansanedustajille pitäisi säätää filosofian approbatur pakolliseksi. Koska jokainen suomalainen haluaa olla kansanedustaja, näin saataisiin kansan sivistystaso lopultakin nousuun.

20. maaliskuuta 2007

Filosofisesti korrekteja ajatuksia


On hämmästyttävää, kuinka tärkeäksi teemaksi poliittiset puolueet kohottivat ilmastonmuutoksen torjunnan. Kun EU yrittää vähentää hiilidioksidipäästöjä 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä (verrattuna vuoden 1990 tasoon), kyse on pelkästä kosmetiikasta. Jotta asialla olisi vaikutusta, päästöjä pitäisi alentaa heti 100 prosenttia. Ongelma ei ole taaskaan ”ilmastonmuutos” eivätkä ”hiilidioksidipäästöt” sinänsä vaan maailman väestönkasvu. Se taas johtuu heteroseksuaalisesta valtakulttuurista: lapsestahan kaikki paha tulee. Maailman noin 6,7-miljardisesta väestöstä pitäisi karsia 95 prosenttia, jotta ekokatastrofilta vältyttäisiin.

Homoseksuaalina minä en tunne syyllisyyttä ilmastonmuutoksesta. Syy on heteroiden, jotka ovat vastuussa väestöräjähdyksestä. Keskeinen syyllinen ilmastonmuutokseen eivät ole myöskään EU tai Yhdysvallat vaan Aasian ja Afrikan maat, joissa väestön paisuminen on hallitsematonta. Esimerkiksi EU tuottaa vain 14 prosenttia koko maailman päästöistä. Niin sanottu länsimainen elämäntapa onkin vastuullisin ja järkiperäisin elämäntavan malli. Siitä kertoo jo länsimaisten ihmisten oma huoli ekokatastrofista. Sen sijaan väestön kasvaessa Kiinassa ja Afrikassa ei siellä asuvilla ihmisillä ole mitään keinoja eikä myöskään halua rajoittaa kulutustottumuksiaan. Maailman tukehtumiskuolema ja vedenpaisumus ovat varmoja tosiasioita, kun jokaisella kiinalaisella on auto ja intialaisilla jääkaappi. YK:n tarjoaman ikävän ennusteen Eurooppaan purkautuvasta väestöräjähdyksestä voi lukea tästä.

Luonnonsuojelun kaksinaismoralismi

Länsimaisten poliitikkojen käsissä ilmastonmuutoksen torjuminen näyttää vaikuttavalta aseelta, kun kalastellaan kannatusta. Sen kautta luodaan mielikuva, että poliitikot tekevät konkreettiselta uhalta näyttävälle asialle jotain. Ongelmaan puututaan, koska se huolestuttaa kansalaisia, aivan kuten mikä tahansa ulkoinen uhka. Vaikka hiilidioksidipäästöt henkilöä kohti ovat Suomessa maailman kärkeä, jää viisimiljoonaisen kansamme kokonaisvaikutus EU:n ja koko maailman hiilidioksidipäästöihin mitättömäksi. Sillä, mitä näin pienessä maassa tehdään, ei ole kokonaisuuden kannalta vaikutusta. Sen vuoksi me suomalaiset voimme hyvin omintunnoin käyttää öljyä, turvetta, kivihiiltä, maakaasua ja muita hiilidioksidipäästöjä tuottavia energianlähteitä meidän oloissamme tuiki tarpeelliseen lämmitykseen sekä sähköntuotantoon. Koska itse en tuota myöskään ekokatastrofia vauhdittavia jälkeläisiä, pitäisin eettisenä ajaa autoista ekologisimmalla eli BMW:llä, mikäli minulla olisi siihen varaa.

En tietenkään väitä, ettei länsimaissa asuvien ihmisten teoilla voisi olla esimerkillistä vaikutusta. Mutta todennäköistä on, että ne jäävät pelkäksi kosmetiikaksi. Luontoliike välttelee sanomasta suoraan sitä, että syynä ekokatastrofiin on heteroseksuaalien lisääntyminen. Vihreät eivät kerro totuutta, koska luontoliikkeen oma kannatus perustuu heteroseksuaalisille ja jo sinänsä kaksinaismoralistisille symboliarvoille. Niiden mukaan luonto on ”nainen” ja teollisuus on ”mies”, joiden kompleksiset suhteet saavat ilmaisunsa vihreän liikkeen halussa ”sovittaa yhteen” tekniikkaa ja ekologisia arvoja. Toisaalta ne näkyvät vihreiden pyrkimyksessä estää teollisuutta ”raiskaamasta luontoa”. Tämä symboliikka heijastuu sitten myös ruohonjuuritason pikkupolitikointiin. Mikäli luontoliike valaisisi heteroiden arvomaailmaa kertomalla, että suurin syypää ekokatastrofiin on heteroiden oma lisääntyminen, se todennäköisesti menettäisi kannatustaan kaikenlaisten viherpeukaloiden herätessä todellisuuteen.

Väestöräjähdyksen torjuminen

Väestöpommin purkaminen on yksi tärkeimmistä heteroterrorin torjuntatavoista. Yksi kaikkein typerimmistä seksuaalivähemmistöliikkeen vaaliteemoista onkin ollut adoptio-oikeuden vaatiminen homo- ja lesbopareille. Kyseessä lienee feministilesbojen hanke, sillä ainakaan minä en tunne yhtään homoa enkä homoparia, joka haluaisi lapsia. Muutamat heistä saattavat tosin olla poliittisesti (tai omien vanhempiensa toimesta) niin manipuloituja ja henkisesti epävapaita, että he kerjäävät itse tuota heteroseksuaalista elämäntapaa. Ristiriitaista on, että niin sanottu queer-teoria arvostelee ankarasti heteroseksuaalista valtakulttuuria mutta toisesta suupielestään kerjää heteroseksuaalista elämäntapaa. Tulkitsen asiaa niin, että todelliset vaatimisen aiheet ovat näiltä tahoilta päässeet loppumaan.

Ainoa motiivi, miksi poliitikkojen kannattaa myötäillä niin sanotun seksuaalivähemmistöliikkeen julki lausumia pyrkimyksiä, on se, että näin homoista ja lesboistakin saadaan lapsiperheitä ja heidät voidaan lukea lapsiperheitä koskevan poliittisen retoriikan piiriin. Kuten jo edellä totesin, väestönkasvu ei ole toivottava asia vaan ongelma. Niin sanottu seksuaalivähemmistöliike tekee väärin esiintyessään kaikkien homojen nimissä, vaikka kyseisen pienen (ja lähinnä Setan piirissä toimivan) kuppikunnan pyrkimyksiä eivät kannata sen enempää suoraselkäiset homomiehet kuin -karhutkaan. Ja minä kuulun vahvasti seksuaalivähemmistöön.

Lapsipolitiikka

Mielestäni lapsella on oltava oikeus sekä äitiin että isään. Jätänkin lasten tekemisen mielelläni vain heteroiden huoleksi. Aivan kuten kansanedustaja Esa Lahtela aikoinaan lausahti eduskunnassa: lapsia ei synny ilman molempia sukupuolia, ja siksi homojen ja lesbojen lastentekoon liittyy aina jonkinlaista huoraamista. Suuri osa nuorten ongelmista johtuu tätä nykyä heidän isättömyydestään. Kun isät karkaavat perheistä, heitä syyttelevät sitten sekä naiset että lapset, vaikka todellinen syy olisi naisten ja feministien omassa toiminnassa. Ongelma ei olekaan se, ettei homoilla ja lesboilla ole lapsia. Ongelma on, etteivät heterot osaa elää lasten kasvattamisen edellyttämällä tavalla.

Se, että naiset rynnäköivät työelämässä ja pyrkivät ahnehtimaan itselleen lisää tehtäviä samalla, kun heidän pitäisi hoitaa lapsia, tuottaa kurjuutta kotioloihin. Tämän vuoksi miehet karkaavat perheistä, ja oikeus tuomitsee lapset heidän äideilleen. Isättömillä lapsilla puolestaan on moninkertainen riski suistua rikolliselle tielle verrattuna ehjien perheiden lapsiin. Syy ei ole kuitenkaan miesten vaan feministisen perhepolitiikan. Sukupuolen merkitys perhekasvatukselle on siis aivan keskeinen. Asiaan liittyviä ongelmia ei tule lisätä. Jo siinä on liiaksi ongelmia, että heteroiden oma vanhemmuus on hukassa. Jos esimerkiksi lesbojen adoptio-oikeus hyväksyttäisiin, se polkisi miesten kulkusia riistäessään ”biseksuaalina” eläneen naisen synnyttämän lapsen hänen todelliselta isältään vastoin tämän tahtoa. Naiset käyttäisivät miehiä pelkkinä spermakoneina, ja tuloksena olisi pelkkää riitelyä. Sellaiset ovat porton polut, ja myös kaikkein irrationaalisimpien ihmisten kannattaisi ajatella aikanaan, mihin ryhtyvät tai minkälaiseen silmukaan päänsä laittavat.

Ja voi ikävyyksien kurjuus, mitä Helsingin Sanomat ja Yleisradio juuri äsken kertoivatkaan! – Ruotsin kirkko on ”sallimassa” homoille kirkkohäät. Se merkitsee myös meidän homojen alistamista kristilliselle ideologialle ja nöyryytykselle. Kirkko vieläpä väittää ”kehittyvänsä” ja olevansa askeleen edellä muita hyväksyessään homot. Me olemmekin nyt siis se taho, jonka perässä kirkko tunnustaa hiihtävänsä! Omasta mielestäni kirkon kannattaisi tietysti sopeutua meidän elämäntapaamme ja alkaa palvoa jumalanaan vaikkapa kreikkalaista poikarakkauden legitimoivaa Erosta.

Helsingin Sanomat on ottanut tehtäväkseen sen perustelemisen, että lasten kasvattaminen sopii homoille yhtä hyvin kuin heteroillekin. Täysin ideologista tuollaisessa väitteessä on käsitys, että lasten kasvattamisen ylipäänsä pitää olla jonkinlainen yhteiskunnallisen hyväksynnän normi. Jutussaan Helsingin Sanomat ensinnäkin perustelee homoseksuaalisuutta luonnontieteellisesti pitäen sitä biologisena ja geneettisenä ominaisuutena, vaikka asiasta ei ole varmaa näyttöä. Sukupuolinen käyttäytyminenhän ei ole ensinkään ominaisuus vaan normatiivista toimintaa. Biologistisen ajattelun heikkous on siinä, että sen mukaan ihmisen toimintaa pidetään oikeutettuna vasta, jos se voidaan johdella hänen perimästään. Eikö muka ihmisellä olisi oikeutta toimia homoseksuaalisesti pelkästään nautinnon halunsa vuoksi, riippumatta mistään biologisesta tekijästä?

Eräs Helsingin Sanomien julistaman käsityskannan heikkous sisältyy oletukseen, että homot muka tavoittelevat heteroseksuaalista elämäntapaa ja lastenhankintaa. Aina kun heteromedia tavoittelee ”lapsia homoille”, se tosiasiassa taivuttelee meitä elämään heteroseksuaalisen perhenormatiivin ja lisääntymisen ihanteen mukaisesti. Sitten se arvioi meidän kansalaiskelpoisuuttamme sillä perusteella, miten alistumme tuohon heteronormatiiviseen perheihanteeseen. Nähdäkseni ihmisten kansalaiskelpoisuutta ei pitäisi ensinkään arvioida sillä kriteerillä, kuinka soveltuvia tai sopimattomia he ovat vanhemmuuteen. Pikemminkin ihmisten kansalaiskelpoisuutta pitäisi arvioida sillä perusteella, miten johdonmukaisesti ajattelemme ja miten filosofisesti elämme.

Vähemmistöpolitiikan hullut päivät

Aina kun sosiaalidemokraattisessa Suomessa mättää jokin asia, maahamme perustetaan asiamiehen virka. Kun tilannetta kontrolloi lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu tai joku muu byrokraatti, ongelmien katsotaan olevan hallinnassa. Lapsiasiamiehen lisäksi myös vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen sekä hänen käsikassaransa, Setan entinen lakimies Rainer Hiltunen, ovat osoittautuneet virkamiehiksi, joilla ei näytä olevan aivoja ollenkaan. Nyt he paheksuivat ”huippumuusikoiden laulua”, jossa rikottiin poliittista korrektiutta ja syyllistyttiin muka rasismiin. Toinen ylilyönti heidän taholtaan on pyrkimys kieltää Mikko Ellilä -nimisen henkilön blogitekstien julkaiseminen. Tuon tyyppinen sensuuri tuottaa paljon enemmän haittaa kuin se, että asian kuin asian voisi sanoa vapaasti.

Juristien on melkoisen mahdotonta ymmärtää ihmisen psykodynamiikkaa. Ihmiset saavat poliittisen aseen siitä, että heidän toimintansa pyritään estämään. Poliittisen korrektiuden vaaliminen on täysin ajattelematonta viranomaistoimintaa, ja näin asia on, jos sitä vaivaudutaan pohtimaan pragmaattisesti eli sen kannalta, mikä edistää viranomaisen omia päämääriä. Toinen kysymys on sitten se, onko esimerkiksi Ellilän mielipiteillä arvoa. Minun mielestäni hän on esittänyt tavanomaisia mielipiteitä, ja hänellä on oikeus lausua ne aivan kuten kaikilla muillakin. Sen sijaan Puumalaisen harrastama nettipaimennus on lammasmaista toimintaa, joka perustuu täysin väärään käsitykseen sekä internetin olemuksesta, sananvapaudesta että lainsäädännön tarkoituksista yhteiskunnassa. Yritys kuohia netin käyttäjiä sillä perusteella, ettei ole itse samaa mieltä, todistaa vain kontrollin harjoittajan kyvyttömyydestä ymmärtää, mihin sensuuri lopulta johtaa.

Puumalaisen ja Hiltusenkin kannattaisi edistää homojen ja muiden vähemmistöjen asemaa olemalla pakottamatta meitä muita homoja häpeämään heidän hienohelmaisuuttaan ja luulotautisuuttaan. Niin sanottua monikulttuurisuuden ideologiaa näyttävätkin kannattavan vain ne, joille siitä on taloudellista hyötyä palkkatulojen muodossa, kuten Puumalaiselle ja Hiltuselle. Näin sanoessani en tarkoita sananvapaudella jotain juridisesti määriteltyä vapautta vaan sitä ainoaa oikeaa vapautta eli vapautta käyttää järkeä ja sanoa mitä ajattelee ja haluaa. Tästä on esimerkkinä filosofia, ja siitä Puumalainen ja Hiltunen eivät näytä ymmärtävän mitään. Kyllä asiat ovat sittenkin niin päin, että ihmisten mielipiteet luovat lakeja, eikä laeilla voida luoda eikä ohjailla ihmisten mielipiteitä. Mutta vihaa ajatusten tukahduttaminen varmasti herättää, ja sitä kautta se lisää myös rasismia.

Hyvä USA!

Yhdysvalloissa osoitettiin viime lauantaina mieltä Irakin sotaa vastaan. Jopa kiinteistömoguli Donald Trump piti sotaa epäoikeutettuna ja George W. Bushia Yhdysvaltojen huonoimpana presidenttinä. Trumpin kanta on ehkä ymmärrettävä, koska hän katselee sodan oikeutusta vain taloudelliselta eikä demokratian edistämisen kannalta ja hänen yhtiönsä tekevät bisnestä bin Ladenien hallitseman rakennusfirman kanssa. Käsittämätön kannanotto oli siksi, että syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumien vuoksi myös setä-Donaldin omat kiinteistöt olivat vaarassa, eikä niiden tuhoamisesta voida syyttää ainakaan Bushia.

Hyökkäys sotilasdiktatuurin vallassa olleeseen Irakiin oli ainoa vastuullinen ratkaisu. Irakin kansa otti Yhdysvaltojen joukot vastaan riemumielin. Samanlainen hyökkäys tarvittaisiin nyt myös Iraniin ja Pohjois-Koreaan, Kuubaan ja mahdollisesti Pakistaniin, joka jakelee ydinaseita maailmalle. Samanaikaisesti kehittyneemmät arabimaat, kuten Dubai, jäljittelevät Yhdysvaltoja ja tavoittelevat amerikkalaista elämäntyyliä. Se osoittaa, että muslimien vihassa USA:ta kohtaan on suureksi osaksi kyse ritualisoituneesta ja kateellisesta raivosta. Voi vain toivoa, etteivät Irakin sodan vastustajat joutuisi koskaan itse asumaan Irakin kaltaisessa sotilasdiktatuurissa, sillä silloin he toivoisivat USA:n väliintuloa. Toivottavasti järki voittaa.

19. maaliskuuta 2007

Vaalien jälkilöylyt


Jo Ruotsin viimesyksyisissä vaaleissa nähtiin, että Euroopassa heiluu oikeistoheiluri. Mainostoimisto Bob Helsinki onnistui rakentamaan kokoomukselle kampanjan, jossa perinteiset oikeistouhat käännettiin lupauksiksi ja toiveiksi paremmasta elämästä ja jonka tuella puolue pystyi pukeutumaan perinteisten vasemmistoarvojen, kuten työn palvonnan, kaapuun. Sen valossa kokoomusta voi sanoa oikeistolaiseksi työväenpuolueeksi tai työväestölle suunnatuksi oikeistolaiseksi vaihtoehdoksi. Toisaalta oikeiston ja vasemmiston ero on hälventynyt vasemmiston omien ideologisten opinkappaleiden menetettyä merkitystään. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat indivindualistit. Niinpä keskeinen kysymys on, mikä puolue ajasi köyhien individualistien asiaa, sillä heitä on äänestäjistä suurin osa, ja siihen rooliin kokoomus pyrkii.

Äänestäjät vaikuttavat ajatelleen, että kun kerran markkina-arvot ja -mekanismit vallitsevat kaikkialla, markkinavetoisen politiikan ja siihen alistumisen pitää edustaa totuutta yhteiskunnasta: siksi ihmisten pitää nousta juuri siihen junaan, joka vahvistaa markkinataloudellisten tekijöiden mukaan elämistä. Saa nähdä, mitä niiden raiteiden päästä löytyy. Joka tapauksessa edellisen oikeistohallituksen jäljet pelottavat. Kyse ei ole vain pelottelusta, vaan nyt monella on myös syytä pelätä. Ainoat lääkkeet, joilla keskustan ja kokoomuksen edellinen hallitus ”paransi” työllisyyttä ja työttömien asemaa, olivat kaikkien sosiaalietuuksien ja julkisen talouden leikkaukset.

Sikaa säkissä

Minä en tiedä, mihin ääniharava Sauli Niinistön suosio perustuu. Alamaisuuden kokemuksesta nauttiva kansamme näköjään rakastaa ärähtelevää hahmoa, joka pystyy luomaan vaikutelman siitä, että kun sanoo asioita vihaisesti, niiden täytyy olla totta. Silti Niinistöä huolestutti heti vaalien ratkettua, kuinka suuren vastuun eteen puolue joutuu ja valitti taakan painavan harteillaan. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaalien yhteydessä koetaan usein erityyppistä kansankiihotusta. Vastakkainasetteluun perustuva seksuaalinen akti ja äänestysakti poikkeavatkin toisistaan lähinnä siinä, että seksi keventää oloa, kun taas vaalien jälkeen olo tuntuu paljon raskaammalta.

Niinistön nimismiehenkiharoita hieman avaten voisi epäillä, sisälsikö lause tunnustuksen. Kokoomushan lupasi kansalle lähinnä ”tulevaisuutta” ja ”toivoa”. Mutta mitkä ovat ne keinot, joilla tavoitteisiin päästäisiin? Todennäköisesti tarjolla on taaskin vain patistelua ja köyhien köyhdyttämistä sekä rikkaiden rikastuttamista. Olisi kiintoisaa tietää, kuinka kummassa mikään puolue voi nostaa opintotukea ja huolehtia eläkeläisistä sekä samanaikaisesti laskea veroja. Pelkkä ajatus siitä, että markkinoiden vilkastuminen leipoo koko kakun, kunhan vain työehtoja heikennetään, ei perustu tietoon vaan on tyhjä oletus.

Oikeistoaalto voi kertoa myös ulkomaalaisvastaisuuden lisääntymisestä, aivan kuten perussuomalaistenkin menestys. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen punavihreästä monikulttuurisuuden ideologiasta sekä poliittisen korrektiuden vaalimisesta ja hyssyttelystä. Timo Soinin mielestä elämme Tupun, Hupun ja Lupun eli kahden kolmasosan diktatuurissa, mikä pitää tietysti paikkansa. Protestin esittäminen perussuomalaisten kautta ei kuitenkaan välttämättä yllä perille, sillä puolue jää mitä todennäköisimmin oppositioon. Ihmiset saanevat nyt sitä, mitä masokistisesti pyysivätkin, eli tarkkailun ja rankaisemisen kiristämistä sekä kansalaisten orjuuttamista työelämän kurjistuneisiin kahleisiin.

Eläkeläisten eduskunta

Kokoontuva eduskunta on gerontologeille mielenkiintoinen tutkimuskohde. Vaaleissa eduskuntaan heilahti jumalaton määrä entisiä veteraanikansanedustajia ja muita eläkeikää lähestyviä tai eläkkeellä jo olevia. Näissä vaaleissa taisivat äänestää vain eläkeläiset, tai sitten vain eläkeläisehdokkailla oli varaa hankkia tukijoita ja ostaa ääniä mainoskampanjoilla.

Valopilkkuna voi tervehtiä Veltto-Virtasen paluuta eduskuntaan. Toisena älymystön edustajana pidän kirjailija Tommy Tabermania, joka tulkitsi asioita niin, että hänen mielestään ihmisten keskuudessa vallitsee todellakin muutoksen halu, mutta pikemminkin pois kovien arvojen palvonnasta kohti läheisyhteyden korostamista. Kun kokoomus lupasi ihmisille ”muutosta”, on hämmästyttävää, mitä ihmeen muutosta tässä oikein tarvitaan. Suomessahan kaikki on varsin hyvin. Nykypolitiikkaan tyytyväiset taisivatkin jäädä kotiin.

Europarlamentista palaava Paavo Väyrynen ehti tarjota itseään jo eduskunnan puhemiehistöön. Varmaan hän kamppailee myös ministerinsalkusta. Ikäpuhemieheksi hänestä voisi ollakin. Tärkeintähän on, että pyrkii. Mielenkiintoista on, millainen vahanukkehallitus näiden kierrätysvaalien jälkeen saadaan aikaan. Sen lisäksi, että eduskunnalla on tarjota ministerintehtäviin useita ajan patinoimia poliitikkoja, televisio teki monesta turhasta julkkiksesta kansanedustajan, kuten eräästä uusimaalaisesta MTV-juontajasta ja muutamasta urheilijasta (Marko Asell, Juha Mieto, Markku Uusipaavalniemi...)

Tilastojen taikaa

Ensimmäinen ärähdys, jonka Niinistö päästi suupielestään vaalien jälkeen, kohdistui Yleisradioon: Ylen Taloustutkimuksella teettämä gallup lupasi kokoomukselle olennaisesti pienempää kannatusta kuin vaalit antoivat – ja teki sen viidettä kertaa. Ehkä ärhentelyyn ei ole kuitenkaan mitään syytä. Onhan mahdollista, että ennuste perustui tilanteeseen juuri sellaisena, kuin kannatus oli tutkimuksen tekohetkellä. Ihmiset saattoivat osoittaa äänestyskäyttäytymisensä jälkeenpäin ja tehdä päätöksensä kopissa. Jatkossa seurannee neljä vuotta pitkä turhan ärhentelyn putki. Myös lopullisen äänestysprosentin saattoi ratkaista lumisade. Näin luonnonilmiö muokkasi politiikkaa.

Vaalien tuloslähetyksessä minun silmiini pisti jälleen vaalikommentaattorien valinta. Eikö Yleisradiolla ole käytettävissään muita asiantuntijoita kuin Sami ”isänsä poika” Borg ja MTV3:lla Jukka Tarkka? Se, että isän toimintaa jatkaa poika, antaa nepotistisen kuvan TV-kanavien toiminnasta. Se, että vaalien kommentointi on jonkin professoridynastian hallussa, ei anna kovin korkeaa kuvaa suomalaisesta demokratiasta. Oli tarpeetonta nostaa myöskään Paavo Lipposen entistä EU-edustajaa, Teija Tiilikaista, vaaliasiantuntijoiden estradille. Suomalaisen tiede- ja puoluepolitiikan pehmoleluna toimimisen olisi pitänyt riittää hänelle (dosentuuri ilman mainittavaa tieteellistä tuotantoa, tutkimusyksikön johtajuus yliopistolla ja niin edelleen). Entä eikö Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen saa tarpeeksi julkisuutta mielipiteilleen jo lehdessään?

Suurin osa niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden toiminnasta oli taaskin pelkkää mittarimatona toimimista. He eivät kyenneet esittämään alkeellisintakaan tulkintaa siitä, mitä tulokset merkitsevät. Tämä mitäänsanomattomuus kuvastaa positivistisen ja empiristisen (eli mittaavan ja laskennallisen) tiedekäsityksen onttoutta. Syvällisintä, mitä Borg lähetyksessä lausui, oli sananlaskuviisaus, jonka mukaan ”kansa on puhunut, pulinat pois”. Toteamus oli latistava. Ehkä vain jokin erittäin suppea politiikka- ja demokratiakäsitys voisi lähteä tuosta periaatteesta. Tosiasiassa politiikka pitäisi mieltää jokapäiväiseksi toiminnaksi, myös puolue- ja järjestövallan ohittamiseksi. Omasta mielestäni politiikan tärkein toteutumisyhteys eivät ole vaalit vaan suora toiminta. Muussa tapauksessa on vaara, että vaaleissa puolueet kaappaavat vallan kansalta pitääkseen sitä neljä vuotta käsissään.

Ettei mainos olisi katteeton

Itse en äänestänyt vaaleissa lainkaan. Enintään olisin voinut äänestää jotain kylähullua, joka mokaisi eduskunnassa ja siten alentaisi kyseisen instituution arvovaltaa. Kansa saisi nauraa. En äänestä siksikään, että äänestänpä ketä tahansa, minä olen aina ikään kuin automaattisesti häviäjän puolella.

Äänestäminen on yhtä vaikutusvallatonta kuin pelkkä äänestämisen toimitus sinänsä. Vaaleissa päätetään vain siitä, ketkä landepaukut pääsevät Helsinkiin ja saavat valtaa sekä kovapalkkaisen työpaikan. Muut kysymykset ratkaistaan taloudellisen ja filosofisen toiminnan piirissä.

Monia ihmisiä odottaa vaalien jälkeen pettymys, ja luokkayhteiskuntaa revitään entistä tarmokkaammin auki. ”Luokkayhteiskunta” ei ole sosialismin tulos, kuten kokoomuksen mainoskampanja pyrki vihjaamaan, vaan se on nimi todellisuudessa vallitsevalle ilmiölle. Mitä pahaa on tämän asian lausumisessa julki? Muutoinkin mainonta onnistui hämäämään vaaleja niin, että asioiden sijasta keskusteltiin lopulta mainonnasta sinänsä.

Uudella hallituksella on paljon työtä, jotta kilpailu Suomen kauneimmista sanoista pitäisi ja mainokset eivät osoittautuisi katteettomiksi. Myös punamullan jatkaminen on edelleen mahdollista, vaikka se Jyrki Kataisen mukaan edellyttäisikin ”väkivaltaisia toimia”. Suomalaisessa puoluejärjestelmässä se on kuitenkin mahdollista. Myös keskusta jätettiin aikoinaan sinipunahallituksen ulkopuolelle, vaikka se sai veret seisauttavan vaalivoiton. Oikeistohallitus puolestaan merkitsisi oikeiston ja vasemmiston eron kärjistymistä, joten kaikilla hallituskoalitioilla on politiikkaa terävöittävä vaikutus. Aivan kuten blogissani jo edellä totesin: politiikassa on todellisia ideologisia eroja.

Oikeistovyöry kertonee siitä, että köyhyyden yleistyessä jokainen ihminen haluaisi olla rikas ja hyvinvoiva, ja siksi ihmiset samastuvat helposti juuri siihen poliittiseen ryhmään, joka näyttää hyvinvoivalta ja joka lupaa sitä myös muille. Kyse on hieman samasta asiasta kuin siinä, että koululaisten joukossa jokainen haluaa olla ”suositun oppilaan” kaveri. Tosiasiassa kokoomuslainen politiikka on tehnyt rikkaista entistäkin rikkaampia ja harvinaisempia. En tietenkään vastusta Kokoomuksen ihanteita sinänsä, mutta pitääkö lupausten olla niin pömpöösimäisiä, ettei niitä voida toteuttaa? Missä ovat koulujen ”suositut oppilaat” viiden vuoden kuluttua?

18. maaliskuuta 2007

Ostrakismos


Demokratian keksi Kleisthenes-niminen ateenalainen antiikin Kreikassa noin vuonna 507 ennen ajanlaskumme alkua. Sitä ennen kaupunkivaltioiden hallintamenetelmänä tunnettiin aristokratia ja oligarkia. Sen sijaan demokratia eli kansanvalta luotiin torjumaan aristokraattien juonitteluja ja spartalaisten vehkeilyjä. Ateenassa toteutetulle demokratialle oli kuitenkin ominaista, että sitä harjoittivat vain vapaat miehet – orjat, naiset ja ulkomaalaiset eivät olleet demokratian piirissä. Kyseessä ei siis ollut samanlainen demokratia kuin meidän aikanamme.

Mutta on olemassa myös muutamia piirteitä, jotka yhdistävät antiikin demokratiaa meidän aikamme äänestystapahtumiin. Eräs niistä on ostrakismos eli pudotusäänestys. Se on varsin suosittu television pudotuspeleissä, kuten käynnissä olevassa Idolsissa ja Tanssii tähtien kanssa -show’ssa. Niissä kansalaisilla näyttääkin olevan enemmän valtaa kuin poliittisissa äänestyksissä.

Pudotuspelien on sanottu hyödyntävän ihmisten sadomasokistisia taipumuksia eli nautinnon tuntemista toisten ihmisten piinaamisesta. Siksi olisi hauska tietää, kuinka ostrakismos toimisi politiikassa. Nyt äänestetään vain sen puolesta, kenet kansalaiset toivovat tulevan valituiksi. Sen sijaan kokonaistulos voisi olla täysin erilainen, jos ihmiset äänestäisivät siitä, keitä he eivät ainakaan haluaisi valituiksi. Yksinkertaista, mutta totta.

Heterovaalit

Eräät ystäväni ovat ihmetelleet päätöstäni olla äänestämättä. Syitä siihen on kaksi. Ensinnäkin äänestäminen on orjien huvi. Vain ne äänestävät, joilla ei ole muuta vaikutusvaltaa kuin täyttää äänestyslippu neljän vuoden välein. Vaalit ovat poliitikkojen tekemä vallankaappaus. Ihmisillä on nykyään enemmän vaikutusvaltaa jopa euroviisuissa tai kotimaisissa laulukilpailuissa, joissa puhelimet ovat auki ”koko ajan”, kuin missään poliittisissa vaaleissa. Ne ihmiset, joilla on todellista vaikutusvaltaa, käyttävät sitä suoraan. Vain orja äänestää. Siksi poliitikkojen puheet keskittyvät vaalien edellä aina vain siihen, miten saataisiin orjille enemmän työtä, kuinka riittää sähkö, ja minne orjia pitäisi lähettää sotimaan.

Toinen syy siihen, miksi en äänestä, on se, että elämme heterovaltiossa. Nämä ovat heterovaalit, joissa on vain heteropuolueita ja joissa toimitaan heteroiden ehdoilla. Kyse ei ole vain siitä, minkä Mikko Silvennoinen totesi uutta tv-ohjelmaansa mainostaessaan: että lapsettomat ihmiset ovat vaaleissa pelkkää ilmaa. Tärkeää näinä feminismin aikoina näyttää olevan myös se, että valituksi tulija on nainen. Nainenhan taas ei koskaan äänestä muita kuin naisia itseään, joten jos miehetkin alkavat tehdä niin, on myös eduskunnan enemmistö pian naisten käsissä koulumaailman ja yliopistojen tavoin.

Kohti homovaltiota

Koko politiikan idea perustuu reflektiiviseen ja heteronomiseen eli toiseudenvaraiseen persoonallisuuskäsitykseen. Minun unelmani on antiikin ihanteiden mukainen homovaltio, joka koostuisi pelkästään vapaista miehistä ja jossa vallitsisi miesten yksipuoluejärjestelmä. Siihen tosin ei voida päästä muutoin kuin siten, että kaikki maailman homoseksuaalit liittyvät yhteen ja tekevät vallankumouksen oman homovaltion perustamiseksi. Meidän todellisuussuhteemme olkoon siis direktiivinen eli suora ja toiminnallinen – erotuksena heteroseksuaalisuudelle tyypillisestä reflektiivisyydestä, jota kuvaa paikoilleen pysähtynyt harkitseminen.

Mutta myös käytössä olevan ja kämäisen edustuksellisen demokratian idea on täysin vanhentunut. Neljän vuoden välein pidettävät vaalit järjestetään liian harvoin. Tärkeistä asioista pitäisikin äänestää joka päivä puhelimen tai internetin välityksellä Idols-kilpailujen ja Big Brother -shown tavoin. Ja pudotuspeli se vasta olisi mannaa!

16. maaliskuuta 2007

Yhteenveto vaalikampanjoista


Käynnissä oleville vaaleille on ollut tyypillistä mainoskampanjoista kiisteleminen. Mudanheitto näyttää olevan yleinen trendi, aivan kuten näimme jo Ruotsin vaaleissa viime vuonna. Näyttöä siitä antaa myös kiss and tell -politiikan yleistyminen esimerkiksi Matti Vanhasen "yksityiselämään" liittyvissä asioissa. (Poliitikon pitäisi tosin tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.)

SAK puolestaan teki typerästi lakatessaan seisomasta alkuperäisen mainoksensa takana ja vetämällä viestinsä pois. Uusi mainos tosin tukee alkuperäisen ideaa sisältäessään viittauksen tapahtumien jatkumiseen: mässäilevän hahmon tilalla on nyt kyynelehtivä mies. Äänestäjän tehtäväksi jää päättää, onko tarinan hahmo joku kritiikin kohteena olleista ”loukkaantuneista” vaiko joku teollisuuspatruunan poispotkima irtisanottu.

Kokoomus taas yrittää vedota kansaan Jyrki Kataisen ja työmies Sauli Niinistön jutustelulla, jonka mukaan tasavallan presidentti ja muutamat muut sosiaalidemokraatit ”tulivat paikalle limousiinilla, kun taas me tulimme Fiat Puntolla”. Niinistö karauttaa siis perille kuin Jeesus Jerusalemiin. Ihan joka kerta porvarikaan ei kulje hienoilla autoilla. Ja onhan asiassa totta toinen puoli: myös minä säälin Mersuilla kurvailijoita. Heidän täytyy olla todellisia tyhjätaskuja juuri kalliiden autojensa vuoksi, paitsi jos valtio maksaa kaiken, kuten demarien tapauksessa. Vastavetonaan SDP on vedonnut kampanjassaan vanhaan kahtiajakoon rikkaiden ja köyhien – toisin sanoen sinisen ja punaisen Suomen – välillä. Entä kuinka tämä propaganda toimii?

Ketkä rahakkaat, ketkä köyhät?

Mainokset tekevät tehtävänsä herättäessään keskustelua ja huomiota. Mutta mainokset eivät koskaan ilmaise totuutta eivätkä todellisuutta sinänsä. Siksi keskeinen kysymys on, minkälainen todellisuus on mainosten takana. Vaalikampanjoissa on puhuttu käyttämällä pehmeitä termejä, kuten ”hoivatakuu” ja ”luova talous”, mutta niiden sisältö on jäänyt aivan yhtä pehmeäksi. Varsinkaan niin sanottu luova talous – jota valtakunnanfilosofina pidetty Pekka Himanenkin viljelee puheissaan – ei tarkoita yhtään mitään. Enintään se merkitsee myös luovan toiminnan alistamista pelkälle taloudelle, jolloin käsitteen sisällöksi muodostuu raadollinen ”tulos tai ulos”. Näyttöä siitä antaa esimerkiksi taiteilijoiden vihaama taidekorkeakoulujen pakkonaittaminen, jota kukaan taiteen tekijä ei halua. Poliittiset puheet näyttävät aina kääntyvän rahaan. Siksi poliittisen vaaliretoriikan takana vallitsee todellinen vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien välillä.

Mutta keitä ovat nuo rahakkaat, ja keitä ovat köyhät? Vastakkainasetteluhan vallitsee myös kansalaisten ja poliittisen eliitin välillä. Rahoissaan kylpee nyt hyväpalkkainen duunari, optiomiljonääri ja sosiaalidemokraattinen poliitikko siinä missä yrityspatruunakin. Kun maassa oli lamaa 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi viestin, että poliittinen johto tietää, missä mennään. Sen sijaan Tarja Haloselle hankitaan uusi miljoonavene, josta lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk ehti antaa yhtä ylimielisen viestin kuin uuden Mercedeksen hankkimisesta pari vuotta sitten: ”lähtökohta on, että kun ostetaan uusi, niin ostetaan uusi”.

Toisen näytön poliitikkojen liittoutumisesta muita kansalaisia vastaan antaa kulttuuriministeri Tanja Karpelan tekemä poliittinen virkanimitys, jolla hänen oma suosikkinsa Paula Tuomikoski haluttiin kiilata korkeaan virkaan työhaastattelujen ohi. Todellisen poliittisen pökäleen Karpela pullautti televisiouutisissa tekeytymällä ”avoimeksi” ja toteamalla, että ajankohta nimitykselle oli sopiva, koska näin kansalaiset saavat tietää, miten politiikassa toimitaan! Toteamus tuskin kohottaa eduskuntapaikkaansa uudistamaan pyrkivän Karpelan kannatusta. Poliittisen virkanimityksen tekeminen peittelemättömästi ei riitä kääntämään kansalaisille syntyvää epäoikeudenmukaisuuden vaikutelmaa miksikään muuksi kuin käsitykseksi röyhkeästä ja omavaltaisesta toiminnasta. Se, että Tarja Filatov pysäytti prosessin, ei paranna asiaa. Vielä kyseenalaisempaa on, miksi julkiseen virkaan pitää nimittää aina joku demari.

Viimeisimmän näytön poliitikkojen rötöstelyistä tarjosi oikeusministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusjupakka sekä eduskunnan sosiaalidemokraattisen virkamiehen tapa tarjota työhuone ja assistentti muistelmiaan kirjoittavalle Paavo Lipposelle. Myös minä kirjoitan kirjoja. Miksi eduskunta ei palkannut Paavo Lipposta apulaiseksi minulle?

Työn ideologialla politikoiminen

Vaaleissa näyttää olevan kyse lähinnä poliittisen eliitin pyrkimyksestä varmistaa oma toimeentulonsa. Näyttöä siitä antaa poliitikkojen häikäilemätön puhe ”köyhien ja vähäosaisten” puolesta. Kyseessä on alkeellinen defension muoto. Koskaan puolueet eivät ole niin kiinnostuneita huono-osaisista kuin vaalien alla eivätkä koskaan niin vähää kuin vaalien jälkeen. On pöyhkeää ja mielikuvituksetonta naamioida patisteleva politiikka siihen kliseeseen, että ”kansalaisille pitää saada töitä”. Poliitikkojen kannattaisi itse mennä tuottaviin töihin. Sen sijaan nyt kyseisen työpoliittisen retoriikan takana piilee vain käskylause: ”Tehkääpäs orjat ahkerammin töitä, jotta meillä poliitikoilla olisi paremmat olot.”

Saadakseen orjuutusta orjan kannattaa siis äänestää sitä, joka lupaa eniten töitä ja suorastaan pakottaakin siihen, aivan kuten kokoomus ja keskusta omalla ideologiallaan, vasemmisto ”protestanttisella työmoraalillaan” ja Vihreät omalla alimitoitetulla ja toimeentulon tuhoavalla perustulomallillaan. Luterilaiseen työetiikkaan vetoaminen tuottaa ylioppilas Heinäluomalle sen kysymyksen, miksi aina keskustellaan vain siitä, kuinka varmistaa kansalaisille minimaalinen toimeentulo. Miksi ei keskustella siitä, miten varmistaa ihmisille maksimaalinen toimeentulo, kuten poliitikoille itselleenkin?

Myös Matti Vanhasen mielipiteet, joiden mukaan työssä olevat ihmiset maksavat työttömien toimeentulon, on täysin perusteeton ja osoittaa todellista tietämättömyyttä. Totuus on, että työssä olevien ihmisten hyvinvoinnin maksavat nimenomaan työttömät, sillä työssä oleva nauttii yhteiskunnan ja arvotuotannon kokonaiskakusta juuri siksi, että hän vie työpaikan, joka kuuluisi yhtä hyvin jollekin työttömälle.

Työssä käyvien taloudellinen hyvinvointi maksatetaan siis työttömillä, joita pidetään työttöminä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Asia on juuri näin päin. Esimerkiksi minulle kuuluisi tietysti professorinvirka, jota ei yhtä tietysti myönnetä, sillä filosofianprofessorien nimittäminen virkoihin maksatetaan käytännössä minulla ja muilla veronmaksajilla. Sama pätee poliitikkoihin: en siis kannata sitäkään, että heitä ruokitaan patjoille, kuten nyt. Paha kyllä, myöskään virkamiehinä toimivilla tieteenharjoittajilla ei ole ollut viime aikoina muuta sanottavaa kuin valittelu heidän omasta taloudellisesta ahdingostaan, aivan kuten näimme uutta palkkausjärjestelmää arvosteltaessa. Mitäpä muuta vakituinen virka heille on kuin sosiaaliturvan yhtä pysyvä jatke? Ehkä olisikin paikallaan, että myös heitä entisestään vähennettäisiin. Näin saataisiin alalle aitoa kilpailua, kun kaikki olisivat tasa-arvoisesti tyhjän päällä.

Eduskunnan operatiiviset menot

Erään kovan faktan poliitikkojen taloudellisesta tilanteesta tarjoaa se, että eduskunnan toimintamenot ovat nousseet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana 18,5 miljoonasta 56,5 miljoonaan euroon eli 300 prosenttia. (Vertailun vuoksi esimerkiksi skandaalinkäryinen Riot On -puliveivausfirma onnistui tuhlaamaan vain 20 miljoonaa dollaria vuodessa ennen konkurssiaan.) Koko eduskunnan kulut ovat kasvaneet 41,8 miljoonasta 91,9 miljoonaan euroon. Palkkoja on korotettu noin 100 prosenttia, ja virkamiesten määrä on tuplaantunut 278:sta lähes 500:een. Kansanedustajat tuskin työskentelevät nyt 100 tai 200 prosenttia paremmin. Eduskunnan juhlakirjan kuvitus maksoi lähes 167 000 euroa eli vanhan miljoonan, ja Lipposen seurueen äskettäinen Italian-matka maksoi 24 000 euroa henkilöltä, kun puhemiehen lähtemiset ja saapumiset tehdään vip-salonkien kautta. Siinä teille näyttöä kansanvallan kääntymisestä kansalaisia vastaan, kun edustajat alkavat edistää omia etujaan Arkadianmäellä!

Syy ei ole kuitenkaan vain kansanedustajien; esimerkiksi Sauli Niinistö äänesti aikoinaan eduskunnan lisärakennusta vastaan. Rahankäytöstä päättääkin pitkälti eduskunnan kansliatoimikunta kansanedustajien ohi, eikä myöskään valtiovarainministeriö puutu peliin, sillä ministeriö voidaan mieltää eduskunnan alaiseksi. Kansliatoimikunnan jäsenistä pääsihteeri Seppo Tiitinen on myös Suomen Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja, joten kenenkään tuskin tarvitsee ihmetellä, miksi eduskunta sulkee korvansa köyhän kansan valituksilta viettämällä satavuotisjuhliaan oopperasävelten merkeissä. Tiitisen siunauksella eduskunta on törsännyt vuosina 2006–2007 oopperataiteeseen peräti puoli miljoonaa euroa, ja satavuotisjuhlien kokonaiskustannuksiksi muodostui 5,28 miljoonaa euroa. Eduskunnan virasto ei saisi kuitenkaan hiipiä kansanedustuslaitoksen yleisen suvereniteetin taakse piiloon yrittäessään suojautua esimerkiksi ministeriöstä tulevalta kritiikiltä.

Edellä on mainittu muutamia esimerkkejä siitä, missä rikkaiden ja köyhien välinen jakolinja nykyään kulkee: se kulkee poliittisten edustajien ja kansalaisten välillä, kun kilpailevien puolueiden edustajat kokevat toisensa paremmiksi ystävikseen kuin ovat heidän omat äänestäjänsä kentällä.

Verotoimistot jouduttiin eilen tyhjentämään pommiuhkauksen vuoksi. Viranomaiset ja lehdet kertoivat, että kyseessä oli ”mielenterveysongelmaisen” uhkasoitto. Edellä esitettyä menoa vasten nähtynä kyseessä saattoi olla viimeisen järjissään olevan ihmisen kannanotto.

8. maaliskuuta 2007

Jean Baudrillard in memoriam


Eilen kuollut ranskalainen filosofi Jean Baudrillard katsoi, etteivät syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olleet jatkoa terrorismin ja anarkismin perinteelle. Hänen mukaansa nykyisen terrorin aikakaudella länsimainen yhteiskunta taistelee itseään ja omia mahdottomuuksiaan vastaan. Ajatus saattaa kuulostaa marxilaiselta, mutta se muistuttaa myös klassisen hybriksen kohtalokkuudesta – miksei myös juutalais-kristillisestä jaakobinpainista.

Baudrillardia on pidetty yhtenä ranskalaisen postmodernismin terävänäköisimmistä esseisteistä. Anarkismikirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) alkulehdillä totesin tosin erään hänen Amerikka-teokseensa liittyvän kohdan ironisuuden: Baudrillardhan muun muassa kuvasi New Yorkin pilvenpiirtäjien seisovan kuin galvanoidun kupolin alla, ”jota mikään ei sitä paitsi uhkaa...” Toisin kuitenkin kävi. Myöskään hänen käsityksensä länsimaiden omasta ylpeydestä terrorismin tuottajana eivät ole olleet vedenpitäviä.

Vaikka kyseessä olikin lähinnä tyyliseikka, Baudrillard antautui korjaamaan käsityksiään teoksessaan Terrorismin henki. Baudrillard tunnettiin postmodernismin johtavana hahmona, mutta häneltä löytyi myös tervettä itsekriittisyyttä kyseistä ajattelutapaa kohtaan. Olen itse kirjoittanut postmodernismille tietynlaisen post scriptumin teoksessani Filosofiset viuhahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä, joka ilmestyy tämän kevään aikana. Ellei kirja olisi jo painossa, omistaisin mielelläni kirjani liikettä ja amerikkalaisuutta koskevat luvut Baudrillardille, filosofille, jonka mukaan länsimainen kulttuuri perustuu kuoleman tosiasian kieltämiseen.

Baudrillardin poistuminen näyttämöltä vahvistaa erään aikakauden päättymisen. Ranskalaisen filosofian suuret nimet, kuten Derrida, Foucault ja Levinas, ovat niin ikään poissa. Pariisin ja muiden metropolien katukahvilat ovat tyhjentyneet ajattelijoista. Havainto kenties vahvistaa teesiäni, että kriittinen ajattelu elää tätä nykyä Euroopan reuna-alueilla, esimerkiksi Suomessa ja eräissä vähemmistökielissä, joista vielä voi löytyä alkuvoimaisia ajattelun aineksia.

7. maaliskuuta 2007

Itsesensuurista


SAK meni sitten vetämään itse pois kohua herättäneen eduskuntavaalimainoksen, jossa yritysjohtaja esitettiin pöydän ääressä mässäilevänä ja työntekijöitä pilkkaavana patruunana. Maanantaina kolarin ajanut ja nyt rikoksista epäilty Kimmo Sasi oli jo ehtinyt vaatia SAK:lta anteeksipyyntöä kaikkia kunnon porvareita kohtaan. Samalla Sasi esitti kannan, että mainos muka näyttää ”kiihottamiselta kansanryhmää vastaan” ja siten täyttää rikoksen tunnusmerkit!

Lakimiehen koulutuksen saaneena Sasin pitäisi tietää, ettei kyseisiä säädöksiä sovelleta puoluepolitiikassa ja että niin poliitikon kuin viranomaisenkin pitää käyttää ensisijaisesti muita kuin juridisia keinoja arvosteluun vastaamiseen. Nykyään mikä tahansa argumentaatio yritetään lavastaa ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, sillä kyseinen EU-direktiivin velvoittama uusi laki on tehnyt sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin mahdolliseksi alalla kuin alalla. Kuin luonnon kostoa on, että Sasi itse ohjasi sittemmin liikaa vasemmalle ja ajautui autollaan vastaantulijoiden kaistalle. Onneksi tilalle tuli toinen mainos.

Loukkaantumisella politikoiminen

Minua ei huolestuta se, että puolueet ja etujärjestöt syyttelevät ja pilkkaavat toisiaan. On sitä nähty pahempaakin: kuinka esimerkiksi käy niiden ihmisparkojen, jotka yritysten ahneuden ja kansainvälisen kapitalismin vuoksi joutuvat irtisanotuiksi, aivan kuten Perloksen viimeisetkin noin tuhat työntekijää tällä viikolla? Mainoksen viesti oli siis perusteltu.

Mikäli vastalausetta ei saa sanoa, me elämme totalitarismissa. Se, että mainos koetaan loukkaavaksi tai henkilökohtaisuuksiin meneväksi, kertoo syyllisyydentunnosta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, eivätkä politiikassa myöskään päde tavanomaiset kunnianloukkausta koskevat normit. Politiikka on rajattu kyseisen tunnusmerkistön ulkopuolelle, samoin kuin tiedekin. Muutoin ei kummankaan piirissä voitaisi esittää mitään kriittistä, kun kritiikin kohteena olevat tahot pyrkisivät tukahduttamaan kaiken vetoamalla pelkkään ”loukkaantuneisuuteensa”.

Siksi on harmi, että järjestö alistui korvaamaan mainoksensa uudella, vaikka siinä keskitytäänkin ivaamaan sensuuria. Näin se itse asiassa syyllistyi tahattomaan parodiaan. Sensuuria ei näet voisi arvostella mainoksessa, joka itse on sensuurin välikappale ja tarkoitettu korvaamaan pois vedettyä mainosta.

Kyse onkin vain poliittisesta retoriikasta: pyrkimyksestä käyttää poliittista korrektiutta huumoripitoisen ja sinänsä oikeutetun viestin torjumiseen. Mainoksen pois vetäminen ei kerro siitä, ettei asiakysymyksistäkin keskusteltaisi, vaan siitä, että argumentit koetetaan vesittää kieltäytymällä hyväksymästä täysin tavanomaista ironiaa. Osapuolten olisi kannattanut keskustella siitä, onko yhteiskuntamme tulessa, kun alkeellisintakaan piikittelyä ei saa harjoittaa. Niin sanotun ”asiallisen keskustelun” vaatimukset merkitsevät yleensä sananvapauden raiskausta.

Nautinnon kieltäjät

Toisen ajankohtaisen mutta yhtä huonon esimerkin sananvapauden varjelusta antaa SanomaWSOY-konserniin kuuluvan ja nuorille suunnatun V-lehden päätoimittajan hyllyttäminen vain siksi, että hän oli päästänyt lehteen ”huumemyönteisenä” pidetyn jutun. Kielletty kirjoitus oli otsikoitu sanoin ”Se tuntuu niin hyvältä”. Aikana, jolloin lehtien painoksia, mainoksia ja kirjoja vedetään myynnistä pois, todellinen Harmageddon käydään sananvapaudesta, ja kieltämällä viranomainen varmistaa kielletyn hedelmän suosion.

Kolmannen huonon esimerkin silkkipyllymäisestä toiminnasta antaa Viestintäviraston tapa langettaa huomautus MTV3-kanavalle, joka oli vilauttanut seksiä tihkuvia kuvia parhaaseen katseluaikaan Big Brother -ohjelmassa. Mitä pahaa muka on seksissä? Ja millä tavoin seksin näyttäminen televisiossa on haitaksi lapsille, niin kuin Viestintävirasto väittää? Totuus on, että ahdistuneet aikuiset häpeilevät ja peittelevät jälleen omaa seksuaalisuuttaan primitiivisten tabusääntöjensä vallassa. Lapset itse ovat seksin sivutuote. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin ahdistuneisuus pakottaa aikuisia verhoamaan avoimen seksuaalisuuden esittämistä typeriin ja kaksinaismoralistisiin ulkokuoriin pelkkien lapsiarvojen ja perhearvojen vuoksi, ja nekin ovat yleensä vain oletuksenvaraisia. Todellisuudessa Viestintäviraston ja muiden poliittisesta korrektiudesta huolestuneiden kannattaisi olla huolissaan väkivaltaelokuvien ja formulahuuman esilläolosta televisiossa. Ne jos jotkin kylvävät väkivaltaa ja kuolonkolareita. Sen sijaan seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia.

Itsesensuuri on sensuurin muodoista pahin. Myynnistä vedettiin pois jopa kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka August Ahlqvistin kriittisen arvion vuoksi poistettiin kaupoista ja palautettiin myyntiin vasta kirjailijan kurjan kuoleman jälkeen. Näin suomalainen kirjallisuus siis alkoi: sensuurilla. Meidänkin aikanamme kieltely tekee tuotoksista klassikoita. Suomessa kieltäydyttiin aikoinaan julkaisemasta myös Henry Millerin Kravun kääntöpiiriä, vaikka Pentti Saarikoski oli laatinut sitä varten loistavan käännöksen. Tammi ei julkaissut poliittiseen korrektiuteen liittyen myöskään Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa, vaan sekin ilmestyi suomeksi tiskin alta Neuvostoliiton pelon ja pelottelun vuoksi. Tyhmää politiikkaa – ja niin tavattoman pikkusieluista.

3. maaliskuuta 2007

Uusköyhälistön karnevaalit


Taiteilijoiden ja tutkijoiden mielenosoitus Eduskuntatalon edessä tuli oikeaan paikkaan. Taiteilijat, tutkijat, kirjailijat ja muut henkisten arvojen tuottajat ovat työelämän lainsuojattomia, joilla ei ole yleensä virkaa, työpaikkaa eikä sijaa majatalossa. Yhteiskunnassamme on paljon sellaista toimintaa, joka on tärkeää ja jopa välttämätöntä mutta jota ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Apurahoilla tai (entistä useammin) myös apurahatta työskentelevien kirjailijoiden, filosofien ja vapaiden tutkijoiden sosiaaliturva ja eläketurva ovat niin ikään olemattomia.

Työn ja toimeentulon kysymykset on organisoitu liiaksi vain materiaalisen arvotuotannon ympärille, mikä johtuu siitä, että työttömyysturvan ja sosiaaliturvan räätäleinä ovat toimineet fyysistä ja materiaalista työtä edustavat ammattijärjestöt. Yhteiskuntamme ammattirakenne on kuitenkin muuttunut. Järjettömän koulutuspolitiikan – eli maistereiden ja tohtoreiden massatuottamisen aikana – on syntynyt valkokaulusköyhälistön luokka. Niinpä elämme pian Kaliforniassa, jossa jokainen pizzakuski ja puotipuksu on joku työtön taiteilija, maisteri tai akateeminen tohtori.

Perustulo olisi yksi keino lievittää ongelmaa. Se purisi myös matalatuottoisen yrittäjätoiminnan ja elämäntapa-ammattien ongelmiin. Puolueiden joukossa konkreettisen ehdotuksen perustulojärjestelmän luomiseksi ovat tehneet vain Vihreät, mutta siinäkin on kaksi perusvirhettä. Ensinnäkään perustulo ei voisi perustua kansalaispalkkamalliin, jonka mukaan etuutta maksettaisiin kaikille kansalaisille, vaan sen pitäisi olla ainoastaan sosiaaliturvan tilkkutäkin korvaava malli. Toiseksi sen pitäisi olla perusturvamalli, jonka taso vastaisi nykyisen perustoimeentulon tasoa. Vihreiden kaavailema 440 euroa kuussa ei riitä kenenkään ihmisen elämiseen, ja ajatus, että työttömät tai eläkeläiset voivat ilman muuta itse täyttää toimeentulovajeen, ei perustu tietoon, vaan se on tyhjä oletus.

Sen sijaan toteuttamiskelpoisen perustulomallin olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005), joka on myös kannanotto henkisen arvotuotannon puolesta. Tällainen järjestelmä ei myöskään tulisi nykyjärjestelmää kalliimmaksi.

1. maaliskuuta 2007

Kehnoa paritusta


Kustannusala on kovassa myllerryksessä. Kirjantekemisen haasteena on muun muassa elektroninen julkaiseminen ja siirtyminen aineettomaan eli internetissä jaeltavaan kirjaan. Sähköinen media syö tilaa kirjalta. Kiristyvässä kilpailussa kustantajat ahmivat toisiaan. Tammi myytiin aikoinaan Bonnierille, Like Otavalle, ja pienemmätkin toimijat yhdistyvät tai vaihtavat omistajaa. Esimerkkinä on jyväskyläläisen SoPhi-julkaisusarjan liittyminen kustannusyhtiö Minervaan.

Viimeisimmän näytön meneillään olevasta trendistä antaa Helsingin yliopiston halukkuus luopua Yliopistopainon kustannusyksiköstä ja siirtää se osaksi Gaudeamusta. Suljettujen ovien takana haudotusta hankkeesta kertoi Yliopistolehden numero 2/2007, jossa Yliopistopainon toimitusjohtaja Reino Lantto ja hallituksen puheenjohtaja Markku Löytönen joutuivat vastaamaan toimittajan uteliaisiin kysymyksiin. Samasta lehdestä löytyi myös Yliopistopainon kirjoittajien vetoomus kustannusyksikön säilyttämisen puolesta. Kirsti Simonsuuren ja monien muiden aloittaman adressin olisin minäkin mielelläni allekirjoittanut, jos olisin tiennyt sen olemassaolosta.

Gaudeamus Kirja on ylioppilaskunnan ja HYY-yhtiöiden omaisuutta. Avioliittoa Yliopistopainon ja Gaudeamuksen kesken suunniteltiin jo 1990-luvulla, jolloin tosin päädyttiin vain yhteisen kirjakaupan perustamiseen. Huonoksi kustantamoiden paritus olisi osoittautunutkin. Kyse ei ole vain adressissa mainituista syistä, kuten siitä, että Yliopistopaino julkaisee myös kansainvälistä kirjallisuutta, mitä Gaudeamus ei juuri tee. Tärkeämpää on, että Yliopistopainolla ja Gaudeamuksella on kokonaan erilainen julkaisuprofiili. Gaudeamus on julkaissut lähinnä naturalistisesti ja sosiaalitieteellisesti painottunutta yhteiskuntatiedettä, kun taas Yliopistopainon profiili on ollut humanistisempi ja filosofisempi. On vaikea ajatella, että Gaudeamus olisi kustantanut esimerkiksi yhtäkään Lauri Rauhalan filosofista kirjaa. Vuonna 1983 se tosin julkaisi yhden, mutta senkin vain siksi, että kustannuspäällikkönä toimi tuolloin Sirkka Stolt, joka siirtyi myöhemmin Yliopistopainon kustannusjohtajaksi. Sen jälkeen Rauhalan kirjat ovat ilmestyneet vain Yliopistopainon julkaisemina.

Yliopistopaino on tehnyt myös minulle kokonaista kolme filosofista kirjaa. Varsinkin kustannustoimittaja Markku Pääskysen kanssa on ollut ilo työskennellä, ja hän onkin kunnostautunut myös kotimaisena kirjailijana julkaisten neljä kiitettyä pienoisromaania. Myös kustannusjohtaja Minna Laukkasen kanssa työskentely on ollut ongelmatonta. Asiantuntemusta talosta siis löytyy.

Mitä pitäisi tehdä?

Julkaisutoiminta on tieteellisen työskentelyn huipentuma. On tärkeää, että monivuotisen työskentelyn tulokset näkevät päivänvalon. Siksi jokaiselle yliopistolle pitäisi olla kunnia-asia, että sillä on korkeatasoinen oma kustannusyksikkö. Se nostaa myös yliopiston omaa profiilia: näkyy ja kuuluu kauas. Myös pienemmät maaseutuyliopistot ovat perustaneet omia kustantamoitaan: esimerkiksi Tampereella toimii Tampere University Press, Jyväskylässä Jyväskylän Yliopistopaino ja Joensuussa Unipress. Tästä syystä myös Helsingin yliopiston pitäisi säilyttää nykyinen Yliopistopaino eikä tavoitella siitä luopumista. Käytännössä yhdistäminen merkitsisi Yliopistopainon lakkauttamista ja siirtämistä Gaudeamuksen brandin alle. Gaudeamus on kuitenkin itse muuttanut omaa brandiaan vaihtamalla nimeään useaan otteeseen, joista viimeisin on sen internetosoitteeseen kirjattu ”Yliopistokustannus”.

Yliopisto sijoittaa kymmeniä miljoonia kiinteistöihin, joiden merkitys on niissä harjoitettavalle älylliselle toiminnalle usein vähäinen. Sen sijaan julkaisutoiminta on akateemisen tutkimuksen ja opetuksen kruunu. Siksi yliopiston pitäisi suorastaan tukea Yliopistopainoa taloudellisesti, vaikka kyseessä onkin itsenäinen ja säätiöpohjainen yksikkö. Myös nykyisen aseman säilyttäminen riittäisi, sillä kustannusyksikkö on toiminut resursseihinsa nähden erinomaisesti. Lisäksi kokonaisuuden rikkominen olisi ajattelematonta, sillä yliopistolla on käytössään myös oma kirjapaino. Sananvapautta ei saisi kahlita kaakinpuuhun tässäkään yhteydessä pelkkien taloudellisten syiden vuoksi. Osapuolia ei pitäisi myöskään pakkonaittaa, mikäli kirjoittajat ja kustantajat eivät sitä itse halua.