18. maaliskuuta 2009

Sosiaalityöntekijät kaapista ulos


Työelämä on yksi maailman ideologisimmista asioista. Työnteon katsotaan riittävän perusteeksi melkein mihin tahansa, ja ahkeruuden taakse luikerrellaan piiloon, jos toiminta alkaa näyttää päivänvaloa kestämättömältä. Aina kun joku tekee jotakin moraalitonta tai eettisesti kyseenalaista – esimerkiksi kiinteistövälittäjä myy vuokra-asuntosi tai huora myy itsensä – he levittävät kätensä (tai muut raajansa) ja sanovat silmät kirkkaina: ”Työtähän me vain teemme.”

Työ myös sitoo tekijöitään. Sen katsotaan velvoittavan ideologisesti, ja usein työntekijöitä houkutellaan tai varoitellaan muistuttamalla työn vaativan erityistä vihkiytymistä. Käytännössä tämä ”työnantajan direktio-oikeudeksi” sanottu oikeus työn johtamiseen tarkoittaa eräänlaista mielipidevankeuteen asettamista. Sen mukaan ihminen ei saisi olla tiettyä mieltä, edustaa itseään rehellisesti, sanoa mielipiteitään ja ajatella johdonmukaisesti, jos hän on tietyn työyhteisön jäsen.

Tällaisia työpaikkoja ovat tietysti yritykset. Niillä on kaupallinen intressi vaatia työntekijöiltään edustavuutta ja mainosmaisuutta. Ammattisotilailta taas on edellytetty poliittisesta toiminnasta pidättäytymistä tiettyihin puolueettomuusihanteisiin vedoten. Mutta myös muissa julkisissa viroissa toimivia on alettu viime aikoina ripittää poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. Tällöin ihmisten vapaata poliittista toimintaa on koetettu estää esimerkiksi syrjintäargumentteihin viitaten, vaikka politikointikielto sinänsä on voinut olla syrjivää. ”Ihmisoikeuksiin” vetoamalla on siis kavennettu ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Huumoria työpaikoille, juu

Konkreettista näyttöä työelämän piirissä tapahtuvasta poliittisen korrektiuden varjelusta ja työsyrjinnästä saatiin tänään, kun Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ilmoitti aloittaneensa työpäällikkönä toimivaa Harri Eerikäistä vastaan varoitusmenettelyn. Syyksi ilmoitetaan, että Eerikäisen on väitetty ohjanneen työpaikkansa sähköpostista ”rasistisena” pidetyn viestin omaan sähköpostiosoitteeseensa ja jakaneen sitä ehkä laajemmallekin. Syytöksen kohteena oleva asia on mitättömän vähäpätöinen. Sen sijaan sosiaaliviraston Eerikäiselle osoittamassa selvityspyynnössä on kyse vakavasta uhkauksesta, sillä viraston mukaan ”työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten heikkeneminen on irtisanomisperuste”. Ihminen voi siis menettää työnsä poliittisen mielipiteen perusteella, mikä kertoo diktatuureille ominaisesta laitosvalta-ajattelusta.

Mitä Eerikäinen oli tarkalleen ottaen sanonut, ja mistä työnantaja oli saanut hänen sähköpostiviestinsä sisällön tietoonsa? Eerikäinen itse kiistää sekä lähettämänsä viestin rasistisuuden että sen jakamisen työkoneelta ja kertoo sen sijaan lähettäneensä viestin entiselle alaiselleen omasta kotisähköpostiosoitteestaan. Viestin sisältö oli vuonna 2007 kirjoitettu blogiteksti ”Ohjeita Suomeen muuttaville”, jossa Eerikäinen kertoo humoristisesti, kuinka Suomessa tulisi elää ja millaisia ovat suomalaisten elämäntavat. Helsingin Sanomien mukaan Eerikäinen myöntää, että ”siinä on somalivitsiä, vaikkei siinä käytetä sanaa ’somali’”, mutta ”se ei tee siitä kuitenkaan rasistista”. Kirjoittaja vertaakin lähettämäänsä viestiä ruotsalais-, norjalais- ja lappalaisvitseihin ja kysyy, ”onko joku ryhmä erityisasemassa niin, että heistä ei saa vitsailla?”

Sarkastista on, että parin päivän takainen Yleisradion uutinen vaati juuri ”huumoria mukaan työpaikoille”. Juttua varten haastatellun professori Liisa Välikankaan mielestä ”huumorin mukana kotiin unohtuvat myös luovat ajatukset ja ideat”.

Huumorintajuttomuus on tyrannian tunnusmerkki. Sen kaltaiseen tyranniaan Suomi on yhdessä muiden länsimaiden kanssa suistunut omassa poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja monikulttuurisuuden lietsonnassaan. Kyky sietää vitsejä kertoisi luottamuksesta eri kansanryhmien kesken. Esimerkiksi itse kuuntelen mielelläni homovitsit loppuun, sillä minua kiinnostaa, pääsenkö niihin mukaan ja mitä minusta ajatellaan. Pidän vitsien kertomista luottamuksen osoituksena. Nyt viranomaistaho rikkoo tätä kansanryhmien välistä luottamusta hysterisoimalla viattomien vitsien vuoksi, vaikka mikään kansanryhmä ei itse tällaista ajojahtia haluaisi. Merkille pantavaa onkin, että tieto tapauksesta on tullut sosiaalivirastoon – mistäpä muualta kuin – virkaintoisen vähemmistövaltuutetun kautta.

Työpaikan menetyksillä uhkaavien ajojahtien tuloksena vähemmistövaltuutettu tekee itsestään Suomen vihatuimman viranomaisen ja kylvää eripuraa myös kansanryhmien välille. Koska työnantajalla ei ainakaan toistaiseksi ole oikeutta lukea työntekijöidensä sähköposteja Lex Nokian odottaessa vielä voimaantuloaan, on kysyttävä, miten viranomainen on ylipäänsä saanut tietoonsa Eerikäisen vuodelta 2007 peräisin olevan sähköpostiviestin. Onkin ehkä epäiltävä viranomaisen toimineen laittomasti urkkiessaan yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia sähköposteja. Hommaforum-keskustelupalstalla julkaisemassaan tiedotteessa Eerikäinen katsoo, että varoitusmenettelyllä uhkaamisen taustalla on vain muutama poliittinen tosiasia: hän on toiminut julkisesti Jussi Halla-ahon taustaryhmässä, osallistunut maahanmuuttokriittiseen nettikeskusteluun omalla nimellään ja on sekä Perussuomalaisten että Suomen Sisun jäsen. En epäile yhtään. Viranomaisen toimenpiteessä on poliittisen ajojahdin maku.

Ja kuinka siitä kerrottiin?

Myös valtaviestinten tapa uutisoida asiasta on puolueellinen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lyhyessä jutussa mainitaan neljä kertaa sana ”rasismi”, vaikka rasismi tarkoittaa rotusortoa, eikä diakoni Eerikäisen yhdessäkään mielipiteessä ole rasistisia aineksia, vaan ne koostuvat lähinnä kulttuurien eroja hyödyntävistä parodioista, joiden kohteena voidaan nähdä ensisijaisesti suomalaisten oma kulttuuri.

Rotusyrjintää tämä ei ole, eikä myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan, mutta mitä tämä on? – Vastaus: työsyrjintää, jonka vaikutukset kääntyvät myös maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä vastaan. Kun viisitoista vuotta nuhteettomasti palvellutta suomalaista uhataan potkuilla, siitä kantautuva uhka leviää kuin renkaat vedessä ja luo epäluottamusta yhteiskuntaan. Seuraus voi olla, että työpaikoilla aletaan vältellä ulkomaalaisia peläten heidän tekevän kanteluja ja valittavan syrjinnästä, jolloin ulkomaalaisten omakin työnsaanti vaikeutuu.

Jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä!” täysin aiheetta, kukaan ei kohota korvaansa silloin, kun on todellinen hukka paikalla. Hyvää tai huonoa voi nähdä siinä, että tällä menolla niin sanottu rasismikortti menettää ennen pitkää merkityksensä. Mutta aikaa myöten myös aidosti haitallisen rasismin vastustaminen kärsii käsitteen merkityksen laimentumisesta. Vähemmistövaltuutetun keinot toimivat siis todellisen rasismin vastustamista vastaan, eikä nykyistä pienemmästä päästä olisi myöskään aktiivisuuttaan tuhlailevalle vähemmistövaltuutettu Suurpäälle mitään haittaa.

Merkitys työelämän normeille

Entä mitä Eerikäisen tapaus merkitsee työelämää ajatellen? Hänen kohdallaan ei ole nähdäkseni kyse muodollisten normien rikkomisesta saati rikoksesta vaan enintään viranhoitoon liittyvistä sopivuussäännöistä. Poliittisesti korrekteina pidettyjen normien kyseenalaistamisesta on yritetty johdella käsitys, että luottamus työpaikalla on muka huonontunut niin paljon, että se antaa aiheen työntekijän irtisanomiseen. Tällä tavoin rehellinen ja ilmeisen vastuullinen mies yritetään savustaa työpaikaltaan tai uhkailla hänet hiljaiseksi.

Eerikäisen tapaus sopii opetukseksi virkamiesurasta haaveileville kevään ylioppilaille. Lynkkaamalla Eerikäinen koetetaan luoda varoittava esimerkki sosiaaliviraston sisälle. Sosiaalityöntekijät näkevät maahanmuuttopolitiikan ongelmat tunnetusti läheltä. He myös oivaltavat helposti kaiken epäoikeudenmukaisuuden, joka liittyy esimerkiksi siihen, että sosiaaliturvajärjestelmäämme ylläpitävä perheenäiti tai -isä ei voi saada toimeentulotukea, jos hänellä on vähänkin varallisuutta, mutta samanaikaisesti toimentulotukiviranomaiset joutuvat maksamaan turvapaikanhakijoille kaiken, sillä nämä ovat yleensä kokonaan vailla omaisuutta.

Koska sosiaaliturvajärjestelmämme rikkoo meritokraattiseen ansaitsemisperiaatteeseen liittyvää oikeudenmukaisuutta, monet sosiaalityöntekijät ovat alkaneet kannattaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Heidän kriittisyytensä paljastuu esimerkiksi juuri Eerikäisen kertomina vitseinä. He ovat kokeneet asian kritisoimisen jopa niin tärkeäksi, että he sanovat mielipiteensä epäsuosioon joutumisen uhalla tai työpaikan menettämisen hinnalla, vaikka ovat myös itse tuon sosiaalibyrokratian toiminnasta riippuvaisia.

Koska suuri osa kuntien sosiaalityöntekijöistä ei usko enää sosialismin opinkappaleisiin, vaan he ovat heränneet yhteiskunnalliseen todellisuuteen, heitä paimentavat valtion viranomaistahot koettavat kieltää epäsuotavina pitämänsä puheet, jotta työntekijöiden ajatukset eivät nuivahtaisi avoimesti. Tämän paimennuksen tuloksena ylempi viranomainen toivoo, että sitten kun jokainen sossutäti tuntisi olevansa yksin taivastellessaan monikulttuurisuuden ihmeitä käsi poskella virkahuoneessaan, hän luulisi olevansa jollakin tavoin poikkeus eikä uskaltaisi sanoa omia näkemyksiään avoimesti.

Merkitys yksilön kannalta

Mitä vaikutusta ajojahdilla on Eerikäiselle itselleen ja kuinka hänen kannattaisi toimia kohtaamansa uhkauksen perusteella? Toistaiseksi hänet on kutsuttu vain kuultavaksi, mikä on tavanomainen viranomaiskäytäntö missä tahansa asiassa. Hänen pomonaan toimiva Leena Palviainen olikin Helsingin Sanomien mukaan korostanut Eerikäiselle, että kyse on vain ”epäillyn oikeuksien takaamisesta”. Muotoseikka eli kuuleminen voidaan tietenkin nähdä oikeusturvakeinona, vaikka itse epäily ja syytös loukkaavatkin varmasti Eerikäistä. Niinpä tämä tuo helposti mieleen Josif Stalinin sanat, ettei maailmassa ole ensinkään syyttömiä ihmisiä vaan ainoastaan huonosti kuulusteltuja.

Kun vähemmistöführer on tällä tavoin käynyt väärinajattelijan kimppuun työnantajan kautta, yksi mahdollisuus olisi tietysti harkita oma-aloitteista eroa sellaisen työnantajan palveluksesta, joka ei hyväksy maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä, ja siirtyä sellaisen työnantajan palvelukseen, joka varmasti ottaisi rehellisen ihmisen suojelukseensa. Kyse olisi siis turvapaikan hakemisesta.

Mikäli kaikki ne, jotka eivät hyväksy vähemmistövaltuutetun työnantajaan kohdistamaa painostusta, sanoutuisivat myötätunnon osoitukseksi irti tehtävistään, saattaisi sosiaali-ala kärsiä pian todellisesta työvoimapulasta. Ehkä koko sosiaalialan ämmävirastoille pitäisi laittaa julkisen vallan toimesta lappu luukulle ja ulkoistaa kuntien sosiaalitoimi yksityisille yrityksille, jotka eivät harjoita ideologisia ajojahteja vaan tekevät työnsä palvelusetelejä vastaan.

Mikäli itse olisin Eerikäisen asemassa, vaatisin nähtäväkseni sen paperin, jolla vähemmistövaltuutettu on ilmiantonsa tehnyt ja julkaisin sen. Sitten tekisin tutkintapyynnön poliisille kunnianloukkauksesta tai törkeästä kunnianloukkauksesta sekä syrjinnästä poliittisen mielipiteen johdosta, sähköpostia koskevasta yksityisyydensuojan loukkauksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä. Myös työsyrjintään syyllistyneistä esimiehistä kannattaisi tehdä tutkintapyyntö.

Tutkintapyynnön ja rikosilmoituksen välinen tärkein ero on, että jostakin syystä aiheettomaksi osoittautuva tutkintapyyntö ei ole rikos, eikä siitä voi seurata vahingonkorvausvaatimuksia. Molemmissa tapauksissa, mikäli syyttäjä katsoo syytteen tarpeelliseksi, syyttäjä ajaa itse syytettään, eikä tutkintapyynnön tekijän tarvitse tulla oikeuteen kuin kutsuttaessa todistajaksi. Tutkintapyyntöjä kannattaisi tehdä mahdollisimman monista rikosnimikkeistä samaan tapaan kuin asettelisi verkkoja vesille, sillä näinhän viranomaisetkin menettelevät yksityisiä kansalaisia kohtaan.

Kunnianloukkaussyyte on täysin mahdollinen, sillä vähemmistövaltuutetun kantelukirje ja Eerikäiselle esitetty selvityspyyntö ovat julkisia asiakirjoja, ja niissä esitetään tosiasiana väite, jonka mukaan Eerikäinen on levittänyt rasistista sähköpostiviestiä. Suomesta tunnetaan oikeustapaus, jossa muuan tummaihoinen henkilö tuomittiin kunnianloukkaukseen hänen haukuttuaan poliisia aiheettomasti rasistiksi julkisella paikalla, eli ennakkotapaus asiaa varten löytyy.

Poliisitutkinnan ei puolestaan pitäisi lainkaan rikkoa Eerikäisen ja hänen esimiestensä välejä, vaan kuulusteluja voisi pitää tärkeinä nimenomaan esimiehen oman oikeusturvan kannalta. Työnantaja tämän varmasti ymmärtää, sillä tuntuuhan juuri viranomaisen oma oikeusturva olevan hänelle se ykkösprioriteetti. Paras tapa osoittaa, ettei itse ole rasisti vaan rasismin vastustaja, on näyttää, kuinka yksilö käytännössä taistelee muun muassa työsyrjintää vastaan.

Työsyrjintää sisältävä rasismirikos on rikoksena sellainen, että tulisi harkita, pitäisikö vähemmistövaltuutettu hyllyttää virastaan asian selvittelyn ajaksi. Tätä voi vaatia esimerkiksi oikeuskanslerinvirastolta, joka valvoo vähemmistövaltuutetun toimintaa. Koska apulaisoikeuskansleriksi on istutettu viran entinen hoitaja Mikko Puumalainen, vastaus olisi todennäköisesti se, ettei asiaan voida ottaa kantaa. Näin käsi pesee kättä, ja päätökset tulevat kuin hedelmäpeleistä viranomaisten tutkiessa itse itseään ja toisiaan. Vieläkö muuten ihmettelette, miksi viranomaisvallalta murenee legitimiteetti?

Kari Suomalainen kysyi kerran erään pilapiirroshahmonsa suulla, että ”jos olisi valta niin kuin on mieli, niin olisiko se mielivaltaa?” Hieno on tosiaan virkamiehen asenne isäntäänsä ja palkkansa maksajaa kohtaan, kun väärinä pidetyt mielipiteet ja niiden esittäjät murskataan suvaitsevaisuuden rautakouralla. Oma mielipiteeni on, että vähemmistövaltuutettu on antanut Eerikäistä kohtaan laittoman uhkauksen, ja hänen toimintansa laaja kyseenalaistaminen lehtien sivuilla on pelkästään vähemmistövaltuutetun omaa syytä.

Lain ja oikeuden vastainen hallintomenettely ei voi koskaan olla oikeudenmukaista, vaikka se olisi miten virallista. Sellainen lainmukaisuus ei nauti todellista, oikeusjärjestelmän päämäärien kannalta välttämätöntä legitimiteettiä, vaan on pelkästään näennäistä pseudolaillisuutta: juuri sitä, josta pääsi nauttimaan Neuvostoliitossa.

Väärien vitsien kertojat

Suomessa on usein ihmetelty, miksi ihmiset esiintyvät internetissä anonyymisti eivätkä omalla nimellään, vaikka useat viranomaiset ja puolibyrokraatit, kuten Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, ovat vaatineet omalla nimellä esiintymistä. Omalla nimellä esiintymistä vaaditaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että omalla nimellä esiintymisen oletetaan kohottavan itsesensuuria. Oletus on, että ihmiset eivät sanoisi omalla nimellään sellaista, minkä he sanovat nimimerkin takaa. Toiseksi, viranomaisvallan vastaisten mielipiteiden esittäjät halutaan satimeen, ja heitä halutaan rangaista joko muodollisilla rangaistuksilla tai suurilla taloudellisilla ja sosiaalisilla sanktioilla, kuten työpaikan menetyksillä. Juuri tästä omalla nimellään esiintymään antautuneen Eerikäisen lynkkausyrityksessä on kyse. Ei siis ihme, että ihmisiä on yhtä vaikea saada kirjoittamaan omalla nimellään kuin on työntää sikaa teurasautoon.

Samalla kun väärien vitsien kertojat halutaan jalkapuuhun, professori Liisa Välikangas puolestaan tilittää ajatuksiaan Ylen jutussa seuraavin sanoin:

”Toivoisin, että huumoria tuotaisiin työelämään. Suomalaiset ovat hyvin huumoripitoista kansaa.”

Lisäksi hän jatkaa, että ”johtamistyyli, jossa pomo yksin hoitaa kaiken ajattelun, on mennyttä maailmaa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos kaikki saisivat esittää ajatuksiaan tasavertaisesti.” Välikankaan mukaan ”työpaikoilla huumori kukkii vertaisryhmissä. Se kuitenkin katoaa, kun istutaan virallisessa kokouksessa isojen johtajien kanssa. Silloin ei uskalleta esittää omia ideoita eikä nimetä mahdollisia ongelmia. [...] Ei uskalleta nauraa sille valkoiselle elefantille, joka on siinä pöydällä, vaikka kaikki tietävät, että se on siinä. Sitä ei voi sanoa, koska se ehkä kyseenalaistaa, olenko todella sitoutunut tämän yrityksen tavoitteeseen.”

Ja lopuksi: ”Huumorilla on myös tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä. Huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina.”

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Välikankaan oma argumentaatio on poliittisesti korrektia, sillä hänen kielikuvassaan elefantti on valkoinen. Kauppakorkeakoulun professorina toimivan naishenkilön johtajuuskritiikissä voi nähdä myös aineksia feminismistä, joka arvostelee maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Jos huumorilla on todellakin noin tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja mikäli ”huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina”, niin miksi huumoria ei saa viljellä maahanmuuttopolitiikan umpisolmujen avaamisessa? Seksuaaliseen tai rodulliseen erilaisuuteen viittaaminen ja erojen hyödyntäminen työpaikkakeskusteluissa voivat olla paitsi huumorin, myös sympatian osoittamisen merkkejä.