7. toukokuuta 2009

Oikeutta ihmisille


Johanna Korhosen eilen alkaneeseen irtisanomisoikeudenkäyntiin näyttää liittyvän niin paljon selviteltävää, ettei asiakokonaisuutta ehditä saada puihin yhtenä päivänä, vaan kiistan osapuolten puheenvuoroillekin täytyy varata oma päivänsä. Tämä on hämmästyttävää, sillä kaiken piti olla jo selvää.

Koska Korhonen valittiin keskustan eurovaaliehdokkaaksi, hänellä on tietysti hallituksen ja Matti Vanhasen tuki. Pääministeri puolestaan voittaa oikeudessa aina. Siksi myös Korhonen voittanee.

Ja olihan se irtisanominen ruma temppu. Silti tämäkin oikeudenkäynti saa poliittisen leiman - täsmälleen Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun syytteen tavoin, tosin eri merkityksessä. Halla-aho vedetään oikeuteen poliittisista mielipiteistään, ja Korhonen puolestaan keksi politisoitua konfliktin jälkeen etsien sitä kautta tukea oikeudenkäynnille. Menestystä molemmille! Sillä poliittiset lautamiehethän oikeuksissa tuomitsevat.

Oikeutta vähemmistöille

Korhosen kohtaamia asioita tapahtuu arkitodellisuudessa joka päivä, paitsi että kukaan ei tarjoa muille seksuaalisuutensa vuoksi irtisanotuille sataa tuhatta euroa erorahaa. Moni ottaisi rahat ja juoksisi. Korhonen vaatii oikeuden kautta lisää. Onhan oikeudenmukaisuustaistelukin yksi tapa ansaita palkkansa.

Silti minua häiritsee se puolueellisuus, jolla media näistä asioista kirjoittaa. Korhonen tuskin olisi saanut lainkaan julkisuutta, jos hän olisi esimerkiksi työpaikastaan seksuaalisuutensa vuoksi ja ”porukkaan sopimattomana” pois potkaistu rakennusmies. Kuitenkin tällainen diskriminaatio on erittäin vaikuttavaa, ja sitä esiintyy miesyhteisöissä, joissa ihminen helposti suljetaan äänettömyyteen. Sen sijaan Johanna Korhonen saa julkisuutta, koska hän on itsekin toimittaja, siis mielipidevaltaa käyttävien kaveri. Ja feministi, tietysti.

Kuvaa median ja viranomaisten puolueellisuudesta antaa myös se, että ”rotutohtoriksi” haukutun Jussi Halla-ahon kantelu Yleisradion toimittajan solvauksesta painettiin villaisella ja esitutkinta lopetettiin tällä viikolla tuloksettomana. Totuus on, että Halla-aho ei ollut käyttänyt rotukorttia lainkaan, ja toimittajan luonnehdinnassa oli kyse mauttomasta sananvalinnasta, joka osoitti eräänlaista tyhmää ylenkatseellisuutta itseään oppineempaa kohtaan. Kun myös Julkisen sanan neuvosto teki hiljattain samanlaisen päätöksen, Halla-aho on näköjään julistettu tahoksi, jolla ei saa olla mitään oikeuksia.

Vaikka Helsingin Sanomat nyt julistaakin voitonriemuisesti, että ”vain harva äänestäisi Halla-ahoa vaaleissa”, tämä ei välttämättä kerro totuutta tilanteesta. Ihmisten kannanmuodostukseen vaikuttaa väistämättä se, että kyseistä ehdokasta ei mielletä tällä hetkellä realistiseksi vaihtoehdoksi, kun hänet pelattiin ulos puolue-ehdokkuuden piiristä. Analyyttisempaa otetta voisi siis toivoa ainakin tutkimuksen tehneeltä Suomen Gallupilta ja kyselyvastausten tulkitsijoilta. Halla-ahosta otsikoiminen näyttää olevan juuri sellainen piikki Hesarin omassa lihassa, joka osoittaa, että suurin kiusaus hänen äänestämiseensä on lehden toimittajilla itsellään.

Median puolueellisuus on oudoksuttavaa monissa muissakin kysymyksissä. Esimerkiksi tällä viikolla maassamme oli valtiovierailulla Kreikan presidentti Karolos Papoulias, mutta viestimet eivät puhuneet hänen läsnäolostaan juuri mitään, vaikka ne toisaalta tekivätkin Dmitri Medvedevin viimeviikkoisesta vierailusta suuren show’n. Kenties vaikeneminen johtui siitä, että Papoulias ilmoitti puolustavansa niitä kreikkalaisia nuoria, jotka nousivat alkuvuonna vastustamaan globalisaatiota, Euroopan unionia ja oman maansa kurjistamista. Ainakaan Papoulias ei ole populisti vaan sosialisti, ja edelleenkin demokratia ja rationalismi ovat lähtöisin nimenomaan Kreikasta eivätkä Venäjältä.

Oikeutta enemmistöille

Journalismin piirissä kieli tietysti kukkii. Huolestuttavaa on silti se, että oikeusviranomaisten päätökset ja tiedotusvälineiden tuomiot ovat nyt niin puolueellisia, että Stevie Wonder näkisi räikeyden pimeässä. Kaiken takana on poliittisen korrektiuden normi. Sen takana puolestaan vaikuttaa viranomaisten ja toimittajien tosikkomaisuus, tylsämielisyys ja pieteettinen perinne, jonka mukaisesti blogikirjoituksia luetaan kuin Herran sanaa. Aina viranomaisia ja toimittajia ei voi erottaa toisistaan. Viranomaiset pelkäävät blogeja, koska ihmiset sanovat totuuden niissä. Toimittajat puolestaan pelkäävät blogeja, koska he kokevat verkkokolumnisit kilpailijoikseen ja ovat itse päätoimitusten kahleissa.

Ihmiset eivät ole vielä oppineet lukemaan blogeja. Kun puheenomainen kieli muuttuu kirjoitetuksi, merkitys muuntuu. Koko internetin valvontaongelma ja anonyymin esiintymisen pulmallisuus johtuvat perimmältään siitä merkityssiirtymästä, joka tapahtuu, kun lukijat alkavat ottaa ihmisten mielipiteet todesta ja luulevat voivansa estää ihmisiä muodostamasta ja sanomasta kiusallisia ajatuksia. Blogeihin ja keskusteluissa esitettyihin mielipiteisiin suhtaudutaan nyt kuin autorisoituihin tietolähteisiin, vaikka kyse on vain mielipiteiden (sinänsä oikeutetusta) esittämisestä. Silti arvostelijat alkavat roikkua blogikirjoittajien näkemyksissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä ja vaativat kirjoittajilta laboratorioissa todistettuja tieteellisiä koetuloksia, vaikka kyse olisi subjektiivisessa havaintomaailmassa koetuista asioista. Eri merkitysyhteyksissä esitettyjen näkemysten suhteellista asemaa ei joko ymmärretä tai kieltäydytään tahallaan ymmärtämästä – ihan vain siksi, että on kiva kiusata kirjoittajaa, kun ”kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan”.

Sisälukutaito ja suhteellisuudentaju osoittaisivat henkistä kypsyyttä. Vietetäänhän aprillipäivääkin keskellä kevättä nimenomaan tosikkojen herättämiseksi talviunesta. Koska Suomessa ei ole toistaiseksi mitään suuria ongelmia, riidellään sitten pienistä. Niinpä kaikki asiat päätyvät vihdoin käräjien hämyisiin saleihin.

Oikeutta naisille ja miehille

Eräänlaista tosikkomaisuutta on myös seksillä ratsastaminen ja kaiken tavanomaisenkin toiminnan näkeminen syrjintänä, niin kuin feministikirjoittaja Anna Kontula tekee Helsingin Sanomien mainostamassa kirjassaan Tästä äiti varoitti (Like 2009). Jutun mukaan ”naiset etsivät vapautusta heteronormatiivin pakkopaidasta”. Teos pitää naisten väitetyn alisteisuuden syynä pikemminkin heteroseksuaalista valtakulttuuria kuin miehiä yleensä. Mutta – hohhoijjaa – miten tämänkin asian kanssa on? Eikö kyseistä ilosanomaa ole kuultu jo parinkymmenen vuoden ajan? Mitä uutta ja uutisoimisen arvoista kirjaan sisältyy?

Pamfletti on koottu kolmekymppisten feministinaisten feministisistä kirjoituksista ”modernin, seksuaalisesti vapaamman feminismin puolesta”, joten siinä natisevat feministien itsensä kiristelemät kureliivit. Totuus on, että seksuaalivähemmistöliike on itse kerjännyt heteronormatiivista elämäntapaa, jossa myös homot puetaan avioliittojen ja lapsiperheiden pakkopaitaan. Erääksi esimerkiksi toiminnan tuloksellisuudesta kelpaa vaikka tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan jo ”viides osavaltio hyväksyi homoliitot USA:ssa”.

Mutta kuka noita avioliiton kahleita oikeastaan kaipaa? Ja naisten väitetty alisteisuus taas ei ole mikään itsestään selvä asia. Viime aikoina saatu uusi tieto nimittäin paljastaa, että naisväki käyttää koko ajan valtaa heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä pidättämällä miehiltä seksiä, pakottamalla heidät prostituoitujen asiakkaiksi ja kohdistamalla koko miessukupuolta vastaan jatkuvaa nalkutusta ja ideologisia syytöksiä. (Ks. esim. Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta ja Arno Kotron ja kumppaneiden kirjaa Mies vailla tasa-arvoa.)

Nerokas olisi sellainen kirjoittaja, joka keittäisi aiheesta pelkkiä kliseitä sisältävän teoksen. Ihan tosissaan. Sillä vain käytettynä klisee pysyy elinvoimaisena.

Oikeutta suomalaisille

En lainkaan ihmettele, miksi Silvio Berlusconi on sekä mediamoguli että Italian pääministeri. Hän sanoo asiat suoraan. Oletteko koskaan kuulleet, miten italialainen puhuu kiihtyessään? Rynnäkkökiväärin suulieskat jäävät tulinopeudessa toiseksi.

Berlusconi, joka käyttää sekä tiedotusvaltaa että poliittista valtaa, pilkkasi jälleen suomalaisia hakemalla ”kauniiksi” kehumalleen Rooman kaupungille vertailukohdan agraarisena pitämästään Suomesta:

”Ajatelkaa, kun olin Suomessa, suomalaiset veivät minut 1700-luvulla rakennettuun puukirkkoon. Muistan, kuinka tärkeää se heille oli. Heräsimme aamulla aikaisin ja matkasimme kolme tuntia kirkolle. Meillä moinen kirkko olisi pantu maan tasalle.”

So what? Toteamus ei ole kohteliaimpia, mutta se on ehkä ymmärrettävä etruskien jälkeläiseltä, joka on tottunut elämään Rooman antiikkisten jäännösten keskellä. Suomalainen rakennuskanta ja ympäristöarkkitehtuuri puolestaan ovat, mitä ovat. Myös Berlusconin taannoiset lausahdukset suomalaisesta ruokaperinteestä olivat ikävän oikeaan osuvia, sillä keittiöiden raaka-aineet eivät tässä maassa kovin suotuisasti kasva.

Meidän suomalaisten ei pitäisi (niin kuin ei kenenkään muukaan) pahastua kritiikistä, sillä myös loukkaantuminen antaa kuvan kansallisesta narsismista ja on sikäli mautonta. Hienohipiäisyys luo vaikutelman pohjoisessa asuvasta lapsekkaasta kansasta, jolla on karitsamainen herkkyys ja joka säikähtelee hiljaisuuden rikkovia kellon kilahduksia kuin aavoilla vaelteleva ylivuotinen tunturiporo.

Mutta irtoaa Berlusconilta myös sympatiaa suomalaisille. Eilen hän mainitsi ”rakastavansa” suomalaisia miehiä ja myös naisia, ”kunhan he ovat yli 18-vuotiaita”. Murjaisua pidettiin itseironisena viittauksena hänen käynnissä olevaan avioeroprosessiinsa sekä vaimonsa levittelemään paheksuntaan, jonka mukaan herra B viettää aikaansa alaikäisten parissa.

Yhteistä Suomen ja Italian politiikalle näyttääkin olevan se, että molempien maiden pääministerit viettävät roomalaisia orgioita. Ihmiset näköjään tykkäävät totuuden puhujista, sillä valehtelu on politiikan toinen nimi. Epätotuuksien latelijat puolestaan tekevät muita ihmisiä kohtaan hyvin pahasti tai – näkökulmasta riippuen – oikein väärin.

Jos poliitikkojen yksityisyydensuojaa murennetaan, moralismin täytyy vähentyä ja vapaa seksuaalisuus pitää hyväksyä. Mikäli taas moralismi ja poliittisen korrektiuden vaaliminen jatkuvat, yksityisyydensuoja täytyy säilyttää jo kansalaisten aggressioiden hillitsemiseksi.

Moraalin ongelmat ovat usein viestinnällisiä. Vain todellinen soppakana voi nyt vaatia poliitikkojen kaikkia – myös yksityispuhelimista lähetettyjä – tekstiviestejä julkisiksi sillä perusteella, että ne ovat muka ”julkisia asiakirjoja”. Sillä tavoin Ruotsissa kuitenkin nyt uhataan tämän uutisen mukaan tehdä.