31. elokuuta 2009

Miksi normeja on tärkeää koetella?


Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normeja on olemassa siksi, että niillä on tietty tehtävä yhteiskunnassa. Esimerkiksi liikennesäännöt ovat olemassa onnettomuuksien välttämiseksi. Toisaalta normien olemassaoloa eri selitetä funktionalismissa niiden tarkoitusperistä lähtien, sillä tarkoitushakuisuus edellyttäisi jonkin suuremman tai yleispätevän periaatteen, jollainen voisi olla esimerkiksi Jumala, evoluutio tai laki.

Funktionalistinen normikäsitys eroaa selvästi myös kantilaisesta etiikasta ja lakimoraalista, jonka mukaan normia pitää noudattaa sen itsensä vuoksi. Funktionalistinen näkemys on naturalistisempi. Sen mukaan normeja ennalta annettuina ei tarvitse edellyttää, vaan katsotaan, että normit tulevat tuotetuiksi käyttäytymällä jollakin tietyllä tavoin. Normit siis esiintyvät ihmisten toiminnassa käyttäytymiskonventioina.

Koska normit mielletään näin osaksi ihmisten elämää, ne voivat olla perin ideologisia, haitallisia tai jopa moraalittomia ja vääriä. Funktionalistinen käsitys sopiikin kuvaamaan nimenomaan kirjoittamattomia sosiaalisia normeja, ja siksi funktionalistista normikäsitystä sovelletaan erityisesti sosiaalitieteissä, kun selvitellään, millaisia yhteiskunnalliset normit ovat. En tosin kannata funktionalismia sinänsä, mutta pidän sen kautta avautuvaa näkökulmaa valaisevana, kun ideologisten normien luonnetta arvioidaan.

Funktionalistiset normit voivat olla kielto-, käsky- ja lupanormeja aivan niin kuin kirjoitetutkin normit. Mutta kirjoittamattomina ne ovat usein piileviä ja vaikuttavat ihmisten asenteissa ja elämässä epäsuorasti: lausumattomina. Siten ne ovat hyvin vaikuttavia. Kyseessä on eräänlainen näkymätön käsi, joka ohjaa, kaitsee, lupaa tai pakottaa. Niitä esiintyy paljon uskonnoissa ja politiikassa mutta myös kirjoitettujen lakien soveltamisessa ja säätämisessä. Filosofisesti kiintoisaa on, millä tavoin nämä näkymättömät säännöt ja normit saataisiin esiin.

Rikkomus paljastaa normin

Useimmiten kirjoittamattomia normeja ei saada näkyville muutoin kuin rikkomalla niitä. Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normit paljastuvat vasta, kun niitä rikotaan. Mahdollisen rangaistuksen kautta näkyy, minkälainen normi yhteiskunnassa vallitsee. Sanktio voi tietenkin olla myös palkitseva, jos normia on noudatettu yhteisössä vallitsevan käsityksen mukaan ”oikein”.

Toisinaan on siis tarpeen rikkoa normeja, jotta saataisiin selville, mitä tai millaisia ne ovat. Tieteessä ja muussa kulttuurielämässä tällaista kokeilua on harjoitettu tavan takaa. Esimerkiksi taannoinen Muhammed-pilakuvajupakka käynnistyi alun perin siitä, kun tanskalaisen Jyllands-Posten-sanomalehden kulttuuritoimitus päätti kokeilla sananvapauden rajoja. Toimituksen esimies Flemming Rose paljasti kuvien nostaman kohun jälkeen The Washington Post -lehdessä, että islamin varjolla tapahtuvaan sensuuriin kyllästyneenä lehti tilasi muutamilta piirtäjiltä valikoiman pilakuvia, jotka se laittoi sivuilleen nähdäkseen, mikä sananvapauden tilanne todella on, toisin sanoen, paljonko siitä on länsimaissa jäljellä. Sitä ei ollut kovin paljon.

Koe sen sijaan onnistui täydellisesti. Tällaiset kokeilut ovat hyvin tärkeitä, sillä ne tuottavat tietoa, jota ei muutoin voitaisi saada. Aivan samanlaisen kokeen voit itse tehdä esimerkiksi kävelemällä pomosi työhuoneeseen ja heittämällä jalkasi hänen pöydälleen. Näin ehkä paljastuu, että niin ei pitäisi (tai kannata) tehdä, vaikka kyseistä normia ei olekaan kirjoitettu minnekään. Vaikka näkymätön normi tulee tällä tavoin esiin ja sitä voidaan pitää sosiologisesti selitettynä, siitä ei tietenkään seuraa, että se lakkaisi olemasta voimasta. Päinvastoin: saat todennäköisesti teostasi jonkin rangaistuksen, ellet sitten ole sellainen viehättävä typy tai puppelipoika, jonka koipien heilautuksesta johtajasi on vain mielissään. On myös mahdollista, että pomosi on fiksu ja oivaltaa tekoon sisältyvän juonen eikä ryhdy mihinkään toimiin. Rankaiseminenhan vahvistaisi normiston olemassaoloon liittyvän typeryyden mutta myös sen, että normin rikkoja itse asiassa hallitseekin tuota auktoriteettia, joka hermostuessaan menee alaisensa lankaan.

Normeja rikkomalla voi paljastua niiden järjenvastaisuus. Normien rikkomukset tuovat esiin uusia tapoja toimia. Jos normit osoittautuvat absurdeiksi, ne pitää kumota, ja rikkojaa pitää rankaisemisen sijasta palkita.

Vastaavanlaisesta norminrikkomuksesta oli kyse myös Jussi Halla-ahon viimeviikkoisessa oikeudenkäynnissä. Blogikirjoittaja oli rikkonut niin sanottuja hyvän tavan ja poliittisen korrektiuden normeja kysymällä kirjoituksessaan, miksi yhdestä kansanryhmästä saa sanoa asioita, joita toisesta ei saisi, ja väitti että viranomaiskäytännöt ovat tässä suhteessa kaksinaismoralistisia. Hänen väitteensä osoittautui todeksi jo siinä, että valtakunnansyyttäjänvirasto määräsi hänen provokaatiokirjoituksensa syytteen alle.

Kun virallinen syyttäjä puolestaan arvosteli kirjoittajan pyrkimyksiä ”näennäistieteellisiksi”, olisi mielenkiintoista tietää, mikä syyttäjän oma tieteellinen pätevyys oikeastaan on. Vain äärimmäisen naiivi koehenkilö humahtaa noin sokeasti kirjoittajan kaivamaan kuoppaan. Filosofian näkökulmasta lakinormitkin ovat kirjallisia painotuotteita, joita voidaan arvostella kuin runokokoelmia. Ne voivat olla myös järjettömiä tai perusteettomia, niin kuin usein ovat. Yhteen aikaan ovat voimassa diktaattorin, toisena ajankohtana kansan enemmistön säätämät lait. Niiden perustus on yhtä kaikki mielipiteidenvarainen, suhteellinen ja kontingentti.

Kun vapaus on rikos

Sekä tieteen, yhteiskunnan että lainkäytön omia normeja pitää jatkuvasti koetella. Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi ihmisten ylipäänsä pitäisi olla niin kauhean tottelevaisia. Yksilöiltä ei ole yleensä kysytty mitään lakeja laadittaessa, vaaleissa ei voida äänestää asiakysymyksistä vaan niissä valitaan vain henkilöitä, eikä yksilöillä ole mitään yleissopimustakaan yhteiskunnan kanssa. Libertarismi vastaa tähän, että sellaista velvoittavuutta ei ole. Yhteiskunnalla ei ole oikeutta pakottaa ihmistä varsinkaan hänen omaan tahdonmuodostukseensa liittyvissä yksityisasioissa eikä mielipiteiden muodostamiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen sijaan yhteisön syntyperäisillä jäsenillä on oikeus alistaa yhteisesti voimassapidetyt laitokset palvelemaan haitattomasti jäsentensä etua.

Tieteenharjoittaja voi hyväksyä vain sellaisen, missä on järkeä. Asioiden pätevyyttä ei pidä tarkastella siltä kannalta, voivatko ne loukata jotakuta, vaan ainoastaan siltä, ovatko ne tosia tai perusteltuja. Tutkijan pitää tehdä normien perusteltavuutta koskevia kokeiluja joka päivä. Se on kaiken filosofisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tärkeää työsarkaa.

Mielenkiintoisia ovatkin sananvapauteen liittyvät normit. Myös tällä alueella kirjoittamattomat normit ovat lisääntyneet, ja liikkumatila alkaa käydä tukalan ahtaaksi. Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa millään normeilla, sillä sananvapauden oma olemus on sama kuin tieteen: rajojen piirtäminen kumoaisi niiden oman idean.

Jos sananvapautta ei saa käyttää väärin, sitä ei ole. Jos sananvapautta ylipäänsä määritellään, se on jo syöty. Tästä seuraa, että sananvapaus sinänsä on kahlehtiva käsite.

Sananvapaus voi parhaimmillaan toteutua tieteellisessä anarkiassa, jossa kaiken voi sanoa ja asettaa koeteltavaksi ilman rangaistuksen uhkaa. Tavallaan jo tällaisen luvan asettaminen tai vaatiminen rajoittaa sananvapautta tai on merkkinä siitä, että sitä jollakin tavoin uhataan. Myös jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi pelästyttäessään ihmiset ja ohjatessaan itsesensuuriin. Siksi toivoisin, että pelon ja varpaillaan sipsuttelun aika olisi ohi.