15. elokuuta 2009

Lahjahevosten hammasvirneet


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään, että ”professorit löytävät kuntapäättäjien vaalirahoista lahjonnan merkkejä”. Joskus sokea kanakin löytää jyvän.

Oikeustieteen professorien Matti Tolvasen ja Teuvo Pohjolaisen mielestä vaarassa on erityisesti niiden kuntapäättäjien puolueettomuus, jotka ovat vaikuttaneet tukijayritystensä hankkeisiin omissa kunnissaan. Lahjusrikkomussyytteet varjostavat erityisesti kunnanhallitusten ja lautakuntien jäseniä, sillä toimeenpanovaltaan liittyvissä yhteyksissä puolueettomuus vaarantuu herkästi. Jo pelkkä tukijan hanketta koskevan asian käsittelyyn osallistuminen voi johtaa lahjusrikkomukseen, vaikka hän äänestäisi tukijaansa vastaan.

Ei hullumpaa. Professorit voisivat kuitenkin laajentaa argumentaationsa koskemaan eduskuntavaalien valtakunnallista rahoitusjupakkaa. Nähdäkseni myös sen yhteydessä voidaan puhua lahjonnasta, vaikka eduskunnassa ei päätettäisikään yksittäisten tukijoiden, kuten Sammon tai muiden yhtiöiden, asioista. Yleisten lakien ostoyritys on itse asiassa kuntapäätösten ostamista syvempää korruptiota.

Olennaista ei ole nähdäkseni edes se, käsitelläänkö tukijaa koskevia asioita loppujen lopuksi vai ei. Koska kaikki lahjonta on olemukseltaan epäsuoraa ja piiloutumaan pyrkivää, pelkkä vaikuttamisyritys riittää lahjontasuhteen syntymiseen. Mikään taho tuskin rahoittaisi yhtäkään puoluetta odottamatta siitä itselleen hyötyä. Olennaista lahjontasuhteen syntymiselle on näin ollen lahjonnan mahdollistama rikospotentiaali – ei se, mitä lopulta tapahtuu.

Koska yksittäisillä rahoittajilla ei ole mitään kattoa, suuret yritykset voivat ostaa miljoonillaan periaatteessa vaikka kaikkien puolueiden kannatuksen. Tähän varmasti päädyttäisiin, jos etu tai intressi olisi tarpeeksi suuri. Koska lahjonnan intressit ovat yleensä varsin ilmeisiä ja läpinäkyviä, myöskään rikostodistelun kynnystä ei pitäisi asettaa kovin korkealle eikä pitäytyä kirjaimelliseen lain tulkintaan. Esimerkiksi todistelutaakka voitaisiin nähdäkseni jakaa, kuten eräissä syrjintäasioissa. Epäilty tai syytetty joutuisivat tällöin osoittamaan, että rikosta ei ole tapahtunut, eikä todistelua sälytettäisi vain tutkijan tai syyttäjän harteille.

Kepu pettää aina

Vaalirahoitussotku alkoi alun perin kansanedustaja Timo Kallin lipsahduksesta keväällä 2008. Nyt vuoden 2000 vaalirahoituslaki on kumottu ja korvattu uudella lailla (2009/273). Sitä sovellettiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden europarlamenttivaaleissa. Silti käytäntö mättää yhä, eikä rahoituksella ole rajoja, kun sekä kokoomus että keskusta vastustivat katon asettamista.

Viime eduskuntavaalitukia jakaneet Kehittyneiden Maakuntien Suomi ja nyt konkurssiin haettu Nova Kiinteistökehitys olivat selkeästi lahjontafirmoja. Niiden tehtävänä oli ostaa poliittisia päätöksiä edustajilta, joita ne tukivat valtaan. Rahoituksen kohteena olivat etupäässä keskustalaiset (ja muutama kokoomuslainen), sillä kepulaiset käyttävät valtaa juuri Kehittyvien Maakuntien Suomen ja Novan intressialueella, maaseudun kunnissa, joissa rahoittajat halusivat tehdä kiinteistöbisnestä.

Pitää olla juuri niin naiivi ja lyhytmuistinen, kuin äänestäjä yleensä onkin, uskoakseen että firmat olivat pelkkiä hyväntekeväisyysjärjestöjä. Koska itse en ole juristi, viittaan oikeustieteen professori Jyrki Virolaisen (ei Hesarin haastattelema henkilö) kahteen kirjoitukseen, joissa hän loistavasti osoittaa, kuinka vakava tilanne on keskustan johtohenkilöiden kannalta. Keskustan Markku Kauppisen, Jarmo Korhosen ja Matti Vanhasen lisäksi Virolainen epäilee kytköksistä muun muassa liikemiehiä Kyösti Kakkonen, Arto Merisalo, Toivo Sukari ja Tapani Yli-Saunamäki sekä viekkaita pelureita Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen. (Juttujen lukemiseen kannattaa käyttää aikaa.)

Parhaan Bemarin ostaminen ja useiden satojen tuhansien eurojen työskentelypalkkion maksaminen Nova Kiinteistökehityksen toimitusjohtajalle juuri ennen yrityksen konkurssiin hakemista johtavat kadunmiehen kysymään, mistä niitä senttejä oikein tulee. Mainittakoon muuten, että firman edustusautoksi hankittu BMW oli samaa mallia kuin pääministerin virka-auto, ja tässä suhteessa imitaatio kertonee poliittisen ja taloudellisen vallan symbolistakin syvemmästä yhteen kietoutumisesta, siitä, miten politiikka on isojen poikien leikkiä.

Raha on kiertänyt kuin pesukoneessa, kun poliittisia valtiontukipäätöksiä on voideltu firmojen tuella. Palkkioksi politiikan nokkamiehet ovat saaneet kampanjoihinsa mainosrahat, juuri ne, jotka on tarvittu kannatuksen ostamiseen kansalta.

Vaikka asioissa ei olisi ollut ”mitään laitonta”, kuten puolustelu kuuluu, moraalinen oikeutus ja poliittinen luottamus kyseisiltä henkilöiltä on mennyt. He ilmeisesti ”puhuvat niin totta kuin osaavat”. Ei pidä myöskään unohtaa sitä tragikoomista seikkaa, että lahjonnan väline eli vaalituki annettiin toki ehdokkaalle (tai hänen kannatusyhdistykselleen), mutta suurin osa käytettiin mainontaan eli poliittiseen propagandaan, jonka tarkoitus oli höynäyttää Sinua – juuri Sinua – hyvä äänestäjä. Näin ollen sekä menetelmä että tarkoitusperä olivat yhtä vilpillisiä.

Se, että korruptio myönnetään systeemin olemukseen kuuluvaksi, on saattanut estää oikeuskansleria ja Valtakunnansyyttäjänvirastoa näkemästä vaalitukien ja poliittisten päätösten yhteen kietoutumisessa vilppiä. Syyttämiskynnys on korkealla samasta syystä, josta se on matalalla kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevissa asioissa. Kepukalat kutevat syvissä vesissä.

Seteliselkärankaista pitää rangaista

Tämänpäiväisen uutisen mukaan kuntapäätösten korruptiojupakassa ovat jälleen kiinni myös ministeri Suvi Lindénin kädet. Kovan onnen oululaisministeri joutui jo kerran eroamaan opetusministerin tehtävästä myönnettyään julkista tukea golfalan firmalle, jossa hän oli itse osallisena. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, joka oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja nyt on käynyt ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Kun kokoomuksen naiset savustivat aikoinaan Ilkka Kanervan pois ministerinvirasta pelkän flirttailun vuoksi, niin eivätköhän olisi lähtökellot soineet vielä sata kertaa paremmalla syyllä Lindénille? Muutenkin katson, että eduskuntaan olisi aika saada joitakin järkeviä ja vastuunsa tuntevia miehiä. Ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit.

Kun varsinkin Kepun johtavat poliitikot alkavat olla kaulaansa myöten keltaisessa – ja kun heidän kätensäkin ovat ranteita pitäen mämmissä, kiintoisaa on, mitä tämä kulissien takainen sulle–mulle-juonittelu paljastaa ihmisestä poliittisena olentona (zoon politikon). Onko poliittinen valta jotakin sellaista, joka todellakin turmelee aina? Menettääkö ihminen arvostelukykynsä valtaa saatuaan ja alkaa elää törsäilevästi, tuhlaillen ja pröystäillen kuin roomalaisissa orgioissa? Sekoittavatko valta ja raha ihmispoloisen pään, vai sotkeutuuko ihminen vallan verkostoihin vain ”suuren vastuunsa” vuoksi, eli tahtomattaan, kuin mustekalan lonkeroihin?

Joka tapauksessa poliittisen todellisuuden kannalta tulos on selvä. Huonot poliittiset sisältöpäätökset – esimerkiksi maahanmuuton helpottaminen, yksityisyydensuojan kaventaminen, jatkuva sananvapauden kuohiminen, yritys eriarvoistaa perintövero ja suunnitteilla oleva kolmen prosentin äänikynnys – nämä kaikki ovat merkinneet (1) kansanvallan varkauksia ja politiikan vararikkoa. Se, että stripparit ja poliitikkojen heilat on päästetty pyörittämään Suomen politiikkaa muutamien tanssikilpailujen tavoin, on merkinnyt (2) poliitikkojen henkilökohtaisen uskottavuuden vararikkoa. Ja lopullista (3) poliittisen järjestelmän vararikkoa merkitsee tämä vaalirahoitusskandaali. Nykyisten poliitikkojen toivo on vain siinä, että kansa unohtaa kaiken kevääseen 2011 mennessä.

Poliitikot puun ja kuoren välissä

Se, että poliitikot joutuvat myymään itseään rahoittajille, on tietysti hinta kalliista mainostamisesta ja julkisuuden hankkimisesta. Pieni ihminen on rahasta jopa enemmän riippuvainen kuin valmiiksi tunnettu, jolle rahaa tulvii ovista ja ikkunoista. Joitakin ehdokkaita tukee median jatkuva ilmaismainos; toiset eivät saa näkyvyyttä edes rahalla. Tavallaan vaaliraha lisää kansanvaltaa, koska keräyskampanjoiden kautta köyhäkin voi hankkia julkisuutta. Toisaalta ilmaisia aterioita ei ole. Niinpä katon säätäminen yksittäisille lahjoituksille estäisi tukkimasta tai ruokkimasta poliitikon suuta ainakaan yhdellä rehuannoksella. Olen käsitellyt aihetta muun muassa tässä.

Runsas ja kontrolloimaton vaalirahoitus vahvistaa jo vallassa olevia poliitikkoja ja helpottaa uusien sitomista. Ministeriryhmät opettavat nopeasti tulokkaille, kuinka likaista peliä pelataan ja kuinka riippuvaisia he itse ovat. Kansalaisten petyttyä kokeneisiin poliitikkoihin (jotka yleensä ovat firmojen parhaita sijoituskohteita) ihmiset kääntyvät äänestämään laulajia ja urheilijoita. Vaalirahoitussotkun paljastuminen ei välttämättä ohjaa kirkkaampaan ja puhtaampaan politiikkaan vaan siihen, että ehdokkaat hakevat ilmaismainosta television laatikkoleikeistä.

Rehellisten poliitikkojen toivo on puolestaan siinä, ettei valistunut äänestäjä sokaistu sen enempää seteliselkärankaisten kampanjoiden kuin viihteenkään edessä vaan tekee päätöksensä itse. Muussa tapauksessa politiikan tilalle astuu vain tuo eräänkin liikemiehen lanseeraama ”maksullinen arvovalintavaikuttaminen”.