25. elokuuta 2009

Jussi Halla-aho, lehdistön suosikki


Olin tänään Helsingin oikeustalolla seuraamassa Jussi Halla-ahon hiillostamista. Muutamat oikeustapaukset ovat kyllä ennenkin kiinnostaneet laajalti tiedotusvälineitä, mutta tämän asian kohdalla tiedotusvälineiden mielenkiinto on ylittänyt kaikki odotukset. Onkin pääteltävä, että Jussista ”tykätään” ja että hän on lehdistön ”suosikki”.

Vaikka valtamedia on kirjoittanut Halla-ahosta lähinnä kielteisessä sävyssä, tiedotusvälineiden mielenkiinnon takaa paistaa myös toimittajien oma pelko kaatumisesta sananvapauden teloitusmonttuun. Ainakin huoleen pitäisi olla syytä.

Myötätuntoni on tietysti Halla-ahon puolella, tosin puolustuspuheet, joita olen tähän blogiini kirjoittanut, eivät ole henkilökohtaisia. Olen kirjoittanut niitä puolustaakseni sananvapautta sekä liberaalia ja demokraattista yhteiskuntaa.

Syyttäjälaitoksen musta päivä

Koska olen esittänyt omat perusteluni syytteen hylkäämiseksi jo aiemmin, en puutu asian sisältöpuoleen enää tässä. Salissa käyty keskustelu ei ollut kovin lennokasta eikä värikästä, eikä missään onnistuttu iskemään asioiden ytimeen. Niitä ovat: (1) tuomiolla olisi kauaskantoinen vahingoittava vaikutus sananvapauteen yleensä, (2) väärät ja virheellisetkin väitteet (joita Halla-ahon tekstistä ei oltu ainakaan osoitettu) pitää voida sanoa ilman rangaistuksen uhkaa ja (3) ilman sananvapautta ei ole edes tuota paljon penättyä monikulttuurista yhteiskuntaa.

Sen sijaan salissa keskityttiin jankuttamaan Halla-ahon kirjoitusten sanamuodosta, mikä tietysti oli selvää, koska keskustelu käytiin syyttäjän aloitteesta. Keskeinen henkilö, jonka ympärillä syyttäjän argumentaatio liikkui, oli valtionsyyttäjä Mika Illman – tämä ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi, joka ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan nostanut yhtään syytettä sananvapauden loukkaamisesta. Kala oli nielaissut täkyn siimoineen ja koukkuineen, mutta yhtäkään muslimia ei oikeudenkäynnissä kuultu, eikä näyttöä loukkaantumisesta oltu saatu.

Halla-aho, joka esiintyi ilman avustajaa, puolestaan piti pintansa hyvin. Koska istunto käytiin yhden tuomarin kokoonpanossa, salissa ei nähty Vanhanen–Ruusunen-tapauksesta tutun syyttäjä Simo Kolehmaisen eikä käräjätuomari Jussi Sippolan lisäksi muita prosessiin osallistuneita juristeja. Ilman avustajaa esiintyminen on riski mutta ymmärrettävää. Kalliin avustajan käyttäminen vain syventäisi sitä kiusantekoa, jonka kohteeksi kirjoittaja on jo syytteellä ajettu. Syytetty totesikin esiintyvänsä ilman asianajajaa, ”sillä täytyyhän jokaisella olla varaa oikeudenkäyntiin”. Toteamus nostaa esiin sen suuren ongelman, että oikeudenkäyntien kalleuden vuoksi juuri kenelläkään ei ole enää varaa ostaa oikeutta, ja oikeudessa pystyy vastaamaan vain, jos jättäytyy ilman avustajan takaamaa oikeusturvaa.

Kummallista tässä oikeudenkäynnissä oli se, että syytemääräyksen antanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ei itse vaivautunut oikeussaliin, vaikka kyseessä oli periaatteellinen, poliittinen ja yhteiskunnalliselta merkitykseltään laajakantoinen oikeudenkäynti. Sen sijaan hän pani asialle huomattavasti vähäpätöisemmän kihlakunnansyyttäjän. Ilmeisesti Valtakunnansyyttäjänvirastossa oli ajateltu jotenkin niin, että ’mitäs heitit täkyjäsi meille; nyt me tartumme niihin ja jätämme loput käräjäoikeuden riesaksi.’

Outoa oli myös se, että käräjäsaliksi oli valittu vain parikymmentä yleisöistuinta kattava huone, vaikka suurempi sali oli tyhjänä ja oikeus tiesi paikalle saapuvan pilvin pimein mediaa, tutkijoita ja muuta yleisöä. Kaikesta ikään kuin välittyi vaikutelma, että tuomio haluttiin saada aikaan, mutta ei kovin julkisesti vaan asian periaatteellista merkitystä ja sananvapautta vähätellen.

Harmi sinänsä, ettei Halla-aho saanut tai halunnut myöskään avustajaa. Syyttäjän toiminnasta oli osoitettavissa ylilyöntejä ja argumentaatiosta kohtia, joihin olisi voinut helposti puuttua. Jo poliisikuulustelussa rikottiin esitutkintalakia (22 §), kun kuulustelu suoritettiin pelkästään sähköpostitse. Kun oikeudenkäyntiäkin ehdotettiin alun perin pidettäväksi kirjallisena, sivustaseuraajalle selviää helposti, millaisesta pimitysyrityksestä on ollut kyse.

Sananvapautta kuonoon

Olennaista on, että syytteessä mainittu loukkaamistarkoitus tuli kumotuksi ja viranomaiskriittinen sekä mediakriittinen tarkoitus toteen näytetyksi. Kaiken yläpuolella on kysymys, pitäisikö älylliset keskustelut alistaa uskontokuntien herkkähipiäisyydelle tai uskovaisten tuomittaviksi. Pitäisikö Jussi Halla-ahon olla muslimi voidakseen esittää objektiivisen kuvauksen islamista? Tällainen normittaminen veisi pohjan sekä tieteelliseltä että poliittiselta yhteiskuntakritiikiltä. Silti uskontojen varjolla saa tätäkin nykyä saarnata kuolemaa esimerkiksi homoille, eikä siihen puutu kukaan.

Uskonnonvapaus ei kata vain oikeutta kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin vaan myös oikeuden olla kuulumatta. Se, että kirjoittaja ei tarkastele islamia sisältä päin, ei ole sen arvioimisen kannalta heikkous vaan ansio. Uskontoja pitää voida tarkastella pelkkinä vallan käytön järjestelminä. Kriitikoita ei tule myöskään pakottaa vaikenemaan siitä, mikä uskonto milloinkin on kyseessä, siis puhumaan asioista ”vain yleisellä tasolla”, kuten syyttäjä vaati. Tällaista peittelyä ja valheellisuutta vaatiessaan syyttäjän toiminta oli kuin suoraan Neuvostoliitosta. Myös poliittisia mielipiteitä pitää voida esittää täysin riippumatta siitä, ovatko ne tieteelliseltäkään kannalta vedenpitäviä.

Syyttäjä vetosi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, jotka hän tosin esitteli anonyymeinä sekä asettaen ne näennäisesti vertailukelpoisiksi meidän oikeusjärjestelmämme kanssa. Todellisuudessa sen enempää tapaukset kuin yhteiskunnalliset tilanteetkaan eivät ole vertailukelpoisia. Trendi näyttää olevan se, että kansainvälisissä sopimuksissa määriteltyihin ihmisoikeuksiin vedoten poljetaan nyt suomalaisten ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Tällainen lain soveltaminen ei voi olla hyväksyttävää varsinkaan, kun EIT on antanut Suomen viranomaisille jatkuvasti nuhteita sananvapauden kahlitsemisesta. Jatkuva asiantuntijavaltaan vetoaminen on mädän hallinnon tunnusmerkki. Sellainen yhteiskunta, jossa jokaisen täytyisi olla assyriologian professori esittääkseen arvion islamista, on vaarallinen.

Todettuaan, että sananvapautta ei oikeastaan ole (koska sitä ei saa käyttää ”väärin”), syytetty vetosi ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä, toisin sanoen samaan kuin kiistellyssä kirjoituksessaan ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”. Miksi yhdestä kansanryhmästä ei saisi sanoa asioita, joita toisesta saa? Lähinnä ainoan mahdollisen puoltoperusteen syytteen hyväksymiselle tarjoaisi näkökanta, että jonkin kansanryhmän katsotaan tarvitsevan enemmän yhteiskunnallista suojelua kuin toisen. Kuitenkin myös enemmistöön kuuluva saattaa joskus kaivata suojelua siinä kuin vähemmistöönkin kuuluva. Nähdäkseni asia pitäisi ratkaista yksittäistapauksittain, sillä yksilöiden arviointi ryhmäominaisuuksien pohjalta on eräänlainen modernin rasismin muoto. Lisäksi on huomattava, ettei esimerkiksi maahanmuutto ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi ilman muuta oikeus, vaan oikeus muuttaa maahan on jo sinänsä eräänlainen suopeuden osoitus. Pelkkä etuoikeuttaminen ei tuota todellista tasa-arvoa vaan katkeruutta. Myös syytetty voi tarvita suojelua: median ja viranomaisten harjoittamalta kiihotukselta yksilöä vastaan.

Kun asioista keskustellaan suullisesti, niiden todellinen luonne usein paljastuu. Keskustelun jumiuduttua toista tuhatta vuotta sitten eläneen profeetan lapsivaimoon ja siihen, eikö pitkäparran seksisuhteita saisi arvostella, alkoi kaikille valjeta, mistä on kyse. Islamin varjolla yritetään lyödä palasiksi paitsi sananvapautta, myös muita ihmisoikeuksia, aivan niin kuin on jo tehty Britanniassa ja Hollannissa. Tämä käräjienkäynti oli kuin Hannu Salaman Juhannustansseista väännetty jupakka.

On sairasta, että Suomessa vallitseva tuomiomieli estää nyt järkiperäisen keskustelun niin pedofiliasta kuin maahanmuutostakin. Keskustelut käydään pelkästään normatiivisessa ilmapiirissä. Lopulta päädytään tuomioistuimiin, joissa asioiden rationaalinen tarkastelu halvaantuu. Toisinaan vedotaan Jumalaan, toisinaan pedofilian pahuuteen (tai islamin kannalta kai neutraaliuteen tai jopa hyvyyteen). Kun jokaisen sanan takana vaanii rangaistuksen uhka, ei järkevään tarkasteluun voida päästä. Tämä on tyypillistä kaikelle lainkäytölle: tuomion uhka pakottaa ihmisiä tinkimään johdonmukaisesta ajattelusta, sillä mielipiteiden vaihto ei perustu tuomioistumissa vapaaseen dialogiin vaan pelkoon ja pakottamiseen.

”Nauru pidentää tuomiota”

Halla-ahon tarkoitus oli käsitellä maahanmuuttoon liittyviä tabuja. Nyt intellektuellia kohdellaan samalla ystävällisyydellä kuin Pohjois-Koreassa.

Muutoin näytöstä seurasi kuin parasta väitöstilaisuutta. On muistettava, että joissakin toisissa olosuhteissa tohtori J. Halla-aho saattaisi olla se nationalismikriittisten sosiologien usein mainitsema kunniallinen perheenisä, mutta asioiden ollessa nykyisellä tavalla hän joutunee selittämään kahdelle tyttärelleen ja pienelle pojalleen, että ”nyt isin täytyy mennä vankilaan, koska hän tuli puolustaneeksi Suomen suomalaisuutta à la Risto Ryti”.

Oikeus (eli tuomari) vetäytyi käräjäkäsittelyn jälkeen miettimään ja julkistaa tuloksen 8. syyskuuta, kansliapäätöksenä tietysti. Tuomioluonnos on ehkä ollut kirjoitettuna jo ennen kesälomia. Uskon kuitenkin, että hyvän oikeudenkäynnin vuoksi sekin voitaneen vielä repiä kappaleiksi ja kirjoittaa uusi. Pelkään silti pahoin, että oikeus polttaa Halla-ahon tekstin.

Kiintoisaa on, että jos esimerkkilauseen käyttäminen tehdään laittomaksi, muuttuuko myös Halla-ahon kirjoituksen siteeraaminen laittomaksi. Tällöin koko median ja oikeuden omakin toiminta muuttuisi lain vastaiseksi.

Mikäli taas uskonrauhaa täytyy pitää rikkomattomana, kuten syyttäjä kuvasi, Halla-ahon kannattaisi ryhtyä profeetaksi, niin hän saisi jatkossa syytesuojan itselleen. Jopa nykyisellä Venäjällä sananvapaus näyttää olevan sitkeämpi geneettinen ja kansallinen erityispiirre kuin tämän hetken Suomessa!

Prosessi ilmentää sitä, että ihmiset eivät ole vielä oppineet suhtautumaan blogeihin oikein. Ne ovat todellakin kolumneja, joihin ei pidä suhtautua ryppyotsaisesti. Mutta vielä tärkeämpi on suureen julkisuustapahtumaan liittyvä sosiopsykologinen puoli. Halla-ahon tapauksen kautta suomalaiset käyvät kollektiivisessa piilotajunnassaan vellovaa puhdistautumisriittiä, jonka tuloksena niin media kuin virkamieskuntakin koettavat vapautua omasta alitajuisesta maahanmuuttovastaisuudestaan ja sen mahdollisesti tuottamasta syyllisyydentunteesta.

Jahdatessaan Halla-ahoa ihmiset projisoivat eli töhrivät häneen omien ihanteidensa kyseenalaistumisesta syntyviä pelkokuvia. Tuomitessaan Halla-ahon media ja oikeus tuomitsevat oman huonon omantuntonsa, joka johtuu perustellun monikulttuurisuuskritiikin esiin kasvusta. Sääli terävää ja analyyttista sanankäyttäjää. Ja sääli tuomaria, joka joutuu yksin päättämään Suomen sananvapaustilanteesta seuraaviksi 40 vuodeksi...