8. elokuuta 2009

Alvar Aallon vale


Kävin äskettäin katsomassa ”Alvar Aallon kädenjälki Helsingissä” -näyttelyn Kampin entiselle linja-autoasemalle saneeratuissa tiloissa. Näyttelyssä esiteltiin Alvar Aallon Helsinkiin suunnittelemia rakennuksia ja huonekaluja, joten sieltä ei voinut löytää juuri mitään sellaista, jota ei voisi päästä katselemaan myös katujen varsilla. Mutta ajatuksia näyttely kyllä toi mieleen.

Alvar Aaltoa on pidetty ”humanistina” lähinnä Göran Schildtin kirjoittamien teosten pohjalta – ja ehkä myös siksi, että 1960-luvun sosialistisiin realisteihin verrattuna hän oli omassa tasakattovillityksessään suhteellisen maltillinen. Jyväskylän yliopisto, Teknillinen korkeakoulu ja Säynätsalon kunnantalo ovatkin melko inhimillisiä, samoin punatiilikauden sirpale Helsingissä: Kulttuuritalo.

Mutta samaa ei voi sanoa monista muista Alvar Aallon töistä. Ajateltakoonpa esimerkiksi Kampissa olevaa Sähkötaloa: sen julkisivu koostuu pronssi- ja kuparipintaisista profiileista sekä jättiläismäisistä ikkunaruuduista. Yleisilmeeltään se on tummanpuhuva, kulmikas, kolea ja pelottava, ja se on liitetty tehdasmaisen rakennuksen kylkeen. Samaa tyyliä edustavat Keskuskadun Rautatalo ja Yhdyspankin lisärakennus. Enson pääkonttori näyttäisi kenties samalta, jos sen julkisivu ei olisi marmoria. Huokoisena ja pesusienimäisenä marmori puolestaan osoittautui huonoksi valinnaksi Finlandia-talossa, kuten tiedämme.

Erottajalla ajokaistojen välissä oleva pysäköintihallin sisäänkäyntikatos on olevinaan nerokas, kun sitä kiertää kaide. Tätä Alvar Aallon nuoruudentyötä sanotaan ”paviljongiksi”.

On varmasti hauska selittää ulkomaalaisille vieraille, että juuri Sähkötalo on kaikista Helsingin rakennuksista humaanein ja inhimillisin ja että arkkitehdin taidot ovat vertaansa vailla. Todellisuudessa katsoja näkee synkän laatikkomaisen rakennuksen, joka ei poikkea esikaupunkialueiden pienteollisuustaloista.

Alvar Aallon palvontaan liittyvä valheellisuus on siinä, että tarvitaan vertaansa vailla oleva selittäjä kertomaan, miksi Aalto oli erinomainen arkkitehti, vaikka hänen luomuksensa ovat juuri niin karmeita kuin Kampin Sähkötalo. Aallon maine johtuu suomalaisten halusta löytää edes joku, joka poikkeaisi arkkitehtien ja muotoilijoiden massasta – ja tietysti siitä, että Aallolla oli vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka tukivat häntä. Eräs heistä oli Ahlströmin teollisuussukuun kuulunut mesenaatti Maire Gullichsen, jonka kanssa Aino ja Alvar Aalto perustivat Artekin. Yhteistyön merkkeinä ovat paitsi Noormarkkuun rakennettu Villa Mairea, myös Ahlströmin pääkonttorin talossa toimivaa ravintolaa varten suunniteltu Savoy-maljakko. Aallon tapa luoda nimelleen prestiisiä yhteiskunnallisen eliitin keskuudessa osoittaa, että luovan työn tekijälle eivät koskaan riitä hänen teoksensa, vaan on tärkeää luovia taitavasti myös sosiaalisen kanssakäymisen merellä.

Entä sitten Aallon huonekalut? Tarjoiluvaunu vuodelta 1936 maksaa 3.500,-. Jos Aalto oli taitava arkkitehti, miksi hän ei suunnitellut tuotteistaan halvempia? Myös edullinen hinta ja saatavuus ovat osa designia. Aaltoa enemmän arvostankin Ingvar Kampradin huonekalusuunnittelijoita, jotka joutuvat pohtimaan, paitsi tuotteiden ulkonäköä ja käytettävyyttä, myös sitä, miten ne saadaan kaupasta ulos. Ja näyttävämpiäkin Ikean kalusteet ovat kuin nämä koivusta ja muista eleettömistä puulajeista valmistetut arkiset Artekit. Koteihin ne sopivat huonosti, sillä niissä on suunnitellusta käyttötarkoituksesta johtuva laitosarkkitehtuurin leima.