4. lokakuuta 2009

Kallista ylellisyyttä


Kansanedustaja Mika Lintilän vetämä työryhmä sopi televisiomaksun korvaavasta mediamaksusta juuri viime juhannuksen alla, jotta kukaan kesälaitumille kiirehtivä ei olisi ehtinyt kiinnostua siitä. Viestintäministeri Suvi Lindén kommentoi päätöstä tuolloin, että valittavana oli vain ”huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”.

Nyt lokakuun alussa hallitus teki asiasta päätöksen, jonka mukaan Yleisradion toiminta rahoitetaan kaikilta kotitalouksilta perittävällä tasasuurella Yle-maksulla vuoden 2012 alusta lukien. Olen analysoinut Ylen rahoitukseen liittyvät ongelmat perusteellisesti aiemmassa kirjoituksessani, joten en palaa yksityiskohtiin tarkemmin tässä. Selvää on, että postiluukkukohtainen Yle-maksu kohtelee kaltoin kansalaisia.

Yle-maksusta budjettirajoitukseen

Jos Yleä aiotaan rahoittaa edelleenkin julkisesti, olisi parempi, että varat perittäisiin valtionverotuksen muodossa. Verona perittävä maksu olisi oikeudenmukainen, sillä se sisältäisi progression ja ottaisi huomioon ihmisten erilaisen maksukyvyn. Verona perittävä maksu olisi lisäksi henkilökohtainen eikä päästäisi suurperheitä katsojakohtaisella alennuksella.

Kotitalouskohtainen Yle-maksu on perin kepulainen keksintö. Se suosii maaseudulla tavanomaisia suuria ruokakuntia ja lestadiolaisia, jotka eivät muutenkaan välitä televisiosta. Kymmenen katsojan perheissä Ylen palvelut maksavat henkeä kohti vain kymmenesosan siitä mitä yhden hengen kotitalouksissa. Tämä ei voi olla mitenkään perusteltavissa, ja suunniteltu Yle-maksu loukkaakin kansalaisten yhdenvertaisuutta niin pahasti, että sen voisi kaataa perustuslakivaliokunnassa. Hankkeella on oppositio myös hallituspuolueissa, tosin sitä ei tue avainasemassa oleva viestintäministeri Suvi Lindén.

Siinä, että hallitus Lindénin sanoin välttää ”lisäämästä veroja”, ei ole järkeä. Valtiohan perii Yle-maksuna ihan saman summan kuin se perisi vastaavana verona! Niinpä ongelma koskee kysymystä, kuinka rasitus jaetaan kansalaisten kesken. Se olisi huomattavasti parempi jakaa veroprogressiolla painotettuna.

Mediamaksua ovat arvostelleet jo melkein kaikki. Kuluttajaliitto moittii sitä, ettei tasasuuruinen maksu ota huomioon kotitalouksien erilaista maksukykyä. Sama maksu veloitettaisiin niin opiskelijalta kuin suurituloiseltakin. Lisäksi maksun perimiseen liittyy käytännön pulmia yhteistalouksissa, kuten opiskelija-asunnoissa: esimerkiksi luottotiedot voisivat mennä kerralla kaikilta asuntokunnan jäseniltä, jos päävastuussa oleva kämppis jättää maksun hoitamatta. Toisaalta ulosoton ja maksuhäiriön välttämiseksi yksi asukas voisi joutua maksamaan kaiken.

Julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen puolestaan kritisoi Yle-maksua todeten sen olevan vain muodollisesti tasapuolinen mutta todellisuudessa kallis köyhille. Asia onkin juuri näin, sillä 175 euron veroluonteinen maksu iskee pahiten köyhän kukkaroon. Pohjolaisen mielestä on alun alkaen väärin kutsua Yle-maksua maksuksi, sillä se ei kytkeydy mihinkään palveluun tai suoritteeseen.

Itse pidän pääongelmana sitä, että Yle-maksu laskuttaa ihmisiä palveluista, joita he eivät tilaa. Myös matkapuhelimen ylläpitoon liittyvän laskutuksen perustana voi olla vain operaattorin kanssa tehty sopimus, eikä ketään voida pakottaa ostamaan sellaista, mitä he eivät halua. Olen toisaalta epäkaupallisen Ylen säilyttämisen kannalla, mutta budjetista tapahtuva rahoitus olisi Ylen toiminnan jatkamiseksi se haettu pienin paha.

Ylen tulevaisuus

Myös Ylen itsensä kannattaisi taipua budjettirahoitukseen, vaikka se katsookin, että veropohjainen rahoitus johtaisi jokavuotiseen kädenvääntöön. Todellisuudessa budjettirahoitus ei tee Yleisradiosta hallituksen kanavaa, sillä rahoituksen taso voidaan jäädyttää vakiotasolle ja varustaa indeksikorotuksilla. Eihän kukaan sano yliopistojakaan hallituksen äänitorviksi, vaikka nekin saavat valtaosan rahoituksestaan valtion budjetista. Ylelle voitaisiin varmistaa samantyyppinen itsehallinto kuin yliopistoille lainsäädäntöteitse. Sitä paitsi Yle on nytkin eduskunnan eikä hallituksen alainen yhtiö.

Ylen argumentteja paremmin ymmärrän kaupallisen median kateutta. Varsinkin Sanoma-konserni on hermoillut viime aikoina Ylen saaman kilpailuedun vuoksi, mikä on sangen luonnollinen seuraus siitä, että rikkainkaan ei koskaan saa aivan kaikkea. Kaupallisen median hätää ehkä lievittää, että Yle on sitoutunut olemaan mainostamatta maksujen saamisen ehtona. Mikäli Yle alkaisi mainostaa, tämä voisi viedä kaupallisen median leivästä vielä isomman siivun kuin maksujen Ylelle tuoma kilpailuetu.

Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner kehui mediamaksua taannoin sillä, että se velvoittaa Yleä tuottamaan entistä parempaa ohjelmaa myös niille, jotka ovat olleet tyytymättömiä Ylen toimintaan. Eli jos ihminen ei pidä puolukkahillosta ylipäänsä, hänelle tuotetaan jatkossa entistä marjaisampaa puolukkahilloa!

Tyytymättömyys Ylen toimintaan velvoittaisi Yleä oikeastaan vain yhteen: rahoittamaan toimintansa itse ja laittamaan kanavansa kortin taakse. Tämä ei kuitenkaan ole järkevää; esimerkiksi DVB-T-verkosta suunniteltiin alun perin lennosta vastaanotettava, ja netti-TV:stä on tullut niin yleinen, että sitä katsovat myös kaikki ne, joilla ei ole televisiota.

Tässä mielessä salasanoilla suojatut verkot ja muu vastaanoton vaikeuttaminen söisivät pois tekniikan hienot mahdollisuudet, eikä panttaaminen ole niin muodoin perusteltua. TV-maksukäytännön ja siihen liittyvän valvonnan jatkaminen johtaisi sen tapaiseen urkintaan, jonka muistamme parin vuoden takaa, kun kaapelioperaattorien kanssa tehtyjä maksu-TV-sopimuksia vaadittiin julkisiksi, jotta siten voitaisiin selvittää, kenellä on televisiovastaanotin.

Taannehtivan urkinnan puolestaan kumosi roomalaisen oikeuden periaate nullum crimen, nulla poena sine previa lege poenali, toisin sanoen ”mikään sellainen teko ei voi olla rangaistava rikos, jota ei ole tekoa edeltävässä laissa määritelty rangaistavaksi rikokseksi”. Yle-maksun puolestani haluaisin vaihtuvan budjettirahoitukseksi jo siksi, että Ylenkään ei pidä tuudittautua pyhänä pidetyn TV-maksun mahdollistamaan kellistelyyn. Vuosittainen budjettikontrolli tekisi Ylelle pelkästään hyvää.

Itse haluan Ylen toimintaa jatkettavan, mutta yhtiön pyrkimystä kaikenkattavuuteen pitäisi vähentää. Esimerkiksi ruotsinkielisen ohjelma-aineksen osuus on kohtuuttoman suuri, ja sen voisi ajaa suurimmaksi osaksi alas kulujen vähentämiseksi. Tämä varmasti sopii Rkp:lle, kunhan sen kaksi vakioministerinpaikkaa säilyvät.

Ritualisoitunutta ohjelmatuotantoa pitää karsia. Musiikkitalon tapaisista suurhankkeista pitää luopua ja keskittyä ohjelmien esittämiseen ja tuottamiseen. Vakiosuuruisen maksun vika on se, että jos firmalla on kiinteät tulot, niin menojakin kyllä riittää.