1. lokakuuta 2009

Vaalirahoituksen kilpavarustelusta


Metsästyskausi alkoi viime viikonloppuna, ja vaalirahoitukseen liittyvä ampuminen jatkui eduskunnassa. Hallituspuolueet antoivat tietenkin luottamuslauseen istuvalle korruptiohallitukselle, mutta pahinta on, ettei yksikään oppositioryhmä vaatinut hallituksen eroamista vaan lähinnä ”päiväjärjestykseen paluuta”.

Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä samalla eduskunta olisi antanut potkut myös itselleen, eikä kuoleman pelossa kannata tehdä itsemurhaa. Nyt olisi joka tapauksessa tärkeää saada uusi vaalitukilaki voimaan ennen seuraavia vaaleja. Mutta myöskään rötöstelleitä poliitikkoja ei pitäisi päästää kuin koiria veräjästä: ilman mitään rangaistusta. Juuri siksi pääministerin (ja mahdollisesti myös muiden rahoissa ryvettyneiden) olisi pitänyt ottaa henkilökohtainen vastuu ja jättää paikkansa.

Koko vyyhtihän lähti purkautumaan siitä, kun noin neljäkymmentä kansanedustajaa, joista kymmenkunta istuu ministereinä, rikkoi nykyisin voimassa olevaa lakia, joka velvoittaa ilmoittamaan yli 1 700 euron tuista valtiontalouden tarkastusvirastolle. Osa heistä ”täydensi ilmoituksiaan” myöhemmin, jolloin kymmenien tuhansien tuet alkoivat pullahdella esiin. Lopulta osoittautui, että ehdokkaat eivät olleet laiminlyöneet vain ilmoitusvelvollisuuksiaan, vaan rahoja ei ollut myönnetty alun perinkään laillisesti.

Rahoja kierrätettiin veroparatiisiyhtiöiden kautta, joiden nimenomainen tarkoitus oli peittää tulot ja menot. Kehittyvien Maakuntien Suomi oli kiero rahanpesureitti siinä, missä Nova Group oli suora poliittisen vallan ostoyritys. Röyhkeyden kruunasi tapa, jolla Kanki-Kaikkonen ja Matti Vanhanen kankesivat keskustalle rahaa yleishyödyllisiksi tarkoitetuista Nuorisosäätiöstä ja Raha-automaattiyhdistyksestä. TV2:n Silminnäkijä-ohjelma väitti lisäksi, että Matti Vanhanen sai omakotitaloonsa jopa ”korkealaatuista erikoishöylättyä lautatavaraa”. Siihen lautatarhaan ovat näköjään nyt viherpiipertäjätkin tehneet pesänsä.

Politiikan tutkijana tiedän, että aina kun totalitarismeissa havaitaan demokratiaongelmia, diktaattori julistaa ulkovaltioille sodan kootakseen sisäpoliittisia rivejä ja yhtenäistääkseen kansaa. Saa nähdä, milloin Matti Vanhanen löytää tämän viimeisen oljenkorren.

Konnien Suomi

Kun hallitus eilen antoi ”tiedonannon” oppositiolle, se ei vastannut opposition esittämään välikysymykseen. Vanhasen puheenvuorossa ei sanallakaan mainittu KMS:ää eikä Novaa mutta esitettiin syytös vasemmisto-oppositiota kohtaan ay-liikkeen tukien vastaanotosta. Selkä seinää vasten -tilanteessa hyökkäys voi olla paras puolustus, mutta tasapuolisuuden vuoksi on syytä muistuttaa, että ay-liikkeellä ja työnantajilla on täsmälleen samat oikeudet tukien myöntämiseen, joten kumpikaan osapuoli ei voisi syyttää vain toista osapuolta. Lisäksi sen enempää ay-liikkeen kuin yritystenkään tukea ei voitaisi kokonaan kieltää, sillä myös täydellinen kieltäminen loukkaisi perusoikeuksia ja vähentäisi kansanvaltaa.

Samanlaista pyykinpesua on ollut hallituksen väite, että varainhankinnassa ei muka rikottu lakia. Todellisuudessa sitä rikottiin ja roimasti. Ja samaan sarjaan kuuluu hallituksen puolustelu, että kukaan ei arvannut vielä vuonna 2008 Nova Groupin ajautuvan konkurssiin. Merkitsisivätkö Novan piirissä tehdyt rötökset vähemmän tänään, jos firma olisi yhä jaloillaan? Eiköhän konkurssin syyksi paljastu juuri se, mistä velkojat ja konkurssipesän hoitajat ovat firman vastuullisia liikemiehiä syyttäneet: holtiton rahanjako taivaan tuuliin.

Järkyttävintä kuitenkin on, kuinka pahasti myös vasemmisto-oppositio mokasi asiaa kritisoidessaan. Vanhanen voi nyt kiittää Sdp:n Jutta Urpilaista, joka meni omassa ajattelemattomuudessaan vaatimaan, että vaalirahoituksen lisäksi uudistettaisiin koko vaalijärjestelmä! Leväperäinen vaalirahoitus on syönyt kansanvaltaa jo tarpeeksi. Jos Suomessakin siirryttäisiin Sdp:n ehdotuksen mukaisesti listavaaleihin, se kaventaisi demokratiaa entisestään. Listavaalihan ei jättäisi puolueiden päätettäväksi vain ehdokkaaksi pääsevien valintaa, vaan se jättäisi puoluepolitbyroiden käsiin myös sen, ketkä lopulta tulevat valituiksi poliittisiin luottamuselimiin.

Mutta myös tapa, jolla kokoomus ja Rkp vastustavat rahoituskattoja, on häikäilemätön. Jos rahoituksella ei ole äärtä eikä rajaa, suuret yritykset voivat vaikuttaa poliittisiin päätöksiin enemmän kuin esimerkiksi 20 000 äänestäjää yhteensä. Todellisuudessa äänioikeus kuuluu vain kansalaisille eikä yrityksille. Kokoomuksen ja Rkp:n politikointi on tietysti ymmärrettävää. Kokoomuslaisten läpimenneiden kampanjat olivat kalleimpia kaikista ja maksoivat keskimäärin 49 000 euroa ehdokasta kohti. Vaalirahoituksessa on siis kyse rahan vallasta kansanvallan sijaan.

Rkp puolestaan vetosi siihen, että puoluetta tukevien upporikkaiden säätiöiden pykäliin sisältyy maininta poliittisen toiminnan tukemisesta. Säätiölain 5 § kieltää kuitenkin myöntämästä alun alkaenkaan perustamislupaa sellaisille säätiöille, joiden tarkoituksena on liiketoiminnan harjoittaminen tai taloudellisen edun hankkiminen sen omille perustajille tai toimihenkilölle tai jos toimintaan liittyy säädösten kiertämistä. Koska Rkp:n taustaorganisaatioiden kulisseissa pesii juuri tällaista kiertelyä, säätiöt toimivat ruotsinkielisen pääoman lainvastaisina peitejärjestöinä.

Köyhillä ihmisillä menee tässä maassa juuri sen vuoksi niin huonosti, että heillä ei ole varaa ostaa poliittisia päätöksiä, kuten työnantajilla ja yrityksillä. Siksi esimerkiksi rakennusliikkeet saavat läpi suurten kauppakeskusten kaavoituspäätökset, ja kansalaiset kärsivät asuntopulasta. Onko sellainen maa hyvä, jossa rikkaat päättävät kaiken? Jorma Ollila vielä presidentiksi!

Ahneiden palkka

Esitin edellä olevassa kirjoituksessani muutaman kohdan luettelon siitä, miten rahoitusta pitäisi rajoittaa ja tasata ehdokkaiden kesken. Silti asiaan liittyy lähtemättömiä pulmia. Niistä pahin on se, että yksikään poliitikko ei todella halua rahoitukseen puututtavan. Politiikan läpimädän korruptiojärjestelmän paljastuminen oli kuin lahonneiden saunanlauteiden romahtaminen: se oli heille kaikille hirveä katastrofi.

Se, että ministerit eivät osoita minkäänlaista nöyryyttä tai katumusta, johtuu kenties hyperventilaatioshokista, johon tarvittaisiin nopeasti kriisiapua. Muutamat (lähinnä syyttömät) kansanedustajat puolestaan valittavat tilannetta kuin laupiaat lampaat, mutta heidänkin ajatuskuplassaan näkyy pelko rahoittajien katoamisesta.

Nyt he kaikki haukkovat henkitoreissaan kuin kala kuivalla maalla: kansanvaltaisuutta halutaan, mutta todellisuudessa valta haluttaisiin ostaa ja myydä entiseen tapaan – ehkä vain hieman näkymättömämmin. Tämä taas johtuu siitä, että poliitikkojen tavoitteena on nimenomaan valta. Ja se on jo oman olemuksensa vuoksi puolueellinen asia.

Jokainen puolue haluaa nimenomaan tuota puolueellista valtaa, aivan niin kuin jo Nietzsche ajatteli Epäjumalten hämärän alkusanoissa: ”vasta voiman ylenpalttisuus on todiste voimasta”. Yksikään puolue ei halua vapaaehtoisesti rajoittaa vaalitukea, sillä se ei ole puolueen oman edun mukaista. Puolueen tehtävänä on vallan tavoittelu eikä oman valtansa vähentäminen. Rajoittelu on kuin haluttaisiin ylinopeussakkoja formuloille.

Vaalitukien rajoituksia vaatiessaan myös eduskunta tulee vaatineeksi vain ”hiljaista puhetta” haluten kieltää huutamisen, vaikka onkin vaikea määritellä, milloin huutaminen on vain ”kovaäänistä kuiskausta” ja milloin se on ”vaimeaa huutamista”. Yhtä häilyvä on laillisen ja laittoman raja Suomessa, jossa korruptio on aina ollut henkistä ja moraalista korruptiota: virkojen jakoa, sulle–mulle-suhteita ja asioiden junailua saunaseuroissa. Harmaa talous tästä vain paisuu.

Valtiontalouden tarkastusvirasto joutuu jo nyt valvomaan peräti 60 miljardin euron matkaa ja määränpäätä, eikä sieltäkään löydy tarpeeksi tutkijoita selvittämään rahojen kaikkia reittejä kissojen ja koirien kanssa. Jos joku haluaa pimittää tulonsa ja menonsa, hän varmasti onnistuu. Tulevaisuudessa sitä ei tarvitse enää tehdä ”rehellisen epärehellisesti” niin kuin nyt vaan aidon rikollisesti: ”epärehellisen epärehellisesti”.

Ongelma ulottuu mediaan asti. Mahdollisimman runsas vaalirahoitus on ollut myös tiedotusvälineiden edun mukaista, sillä vallan vahtikoirat ovat päässeet vaalirahoista osallisiksi ilmoitustulojen muodossa. Mediat ovat moralisoineet aktiivisesti mainosrahojen jakoa, mutta toisella kädellään ne ovat kahmaisseet suurimman osan vaalituista.

Mitä valtavammaksi vaalitukijupakka paisuu, sitä tekopyhemmin puolueet vaativat avoimuutta, vaikka eivät sitä itsekään halua. On kuitenkin syytä muistaa, että myös rikkaalta mieheltä vaadittiin hänen sielunsa pois yhdessä yössä.