21. lokakuuta 2009

Eräs tulkinta Irakgatesta


Katselin Ylen netti-tv:stä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittaman sekä Jyri Kähösen ohjaaman poliittisen draaman nimeltä Pääministeri, joka kertoo keskustan entisen puheenjohtajan, Anneli Jäätteenmäen, matkasta pääministeriksi ja hänen pikaisesta putoamisestaan kyseiseltä pallilta. Asian taustan muodostaa tunnetusti niin sanottu Irakgate-skandaali eli ulkopoliittisten tietojen vuotojupakka, jota on pidetty Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpänä vakoilu- ja urkintatapauksena.

Kaksi vaalikautta oppositiossa olleen keskustan hinku poliittiseen valtaan oli kevään 2003 eduskuntavaalien alla kova, ja se johti Jäätteenmäen polttamaan hihansa vaalitaistelussa. Tasavallan presidentin avustajana toimineen Martti Mannisen vihjattua Jäätteenmäelle, että Tarja Halonen ja tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen olivat päätyneet eri linjoille Washingtonin-vierailullaan, Jäätteenmäki katsoi saaneensa käteensä kortteja, joilla hän voisi pehmittää Lipposta vaalikampanjassa. Kun ilmeni, että Lipponen oli mahdollisesti ylittänyt valtuutensa luvatessaan Irak-hyökkäystä suunnittelevalle USA:lle suomalaisvalmisteisia asejärjestelmiä, hänet oli helppo vetää tilille aseidenvientikiellon rikkomisesta.

Mannisen faksattua Jäätteenmäelle Bushin ja Lipposen välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoja ja yhteensä 1 389 sivua salaisia asiakirjoja alettiin tosin epäillä, että köyttä syötettiin Jäätteenmäelle presidentin tai Lipposen omasta toiveesta: pyrkimyksenä lavastaa Jäätteenmäestä tietojen urkkija.

Jäätteenmäen esille nostama Lipposen virhe – aseidenvientikiellon rikkominen – johti sittemmin keskustan vaalivoittoon ja Sdp:n tappioon. Tätä kautta Jäätteenmäelle avautui tie Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi, jossa virassa hän istui perin lyhyen ajan. Henkilökohtaisen eronpyyntönsä Jäätteenmäki jätti 24.6.2003 tietojen urkintaan liittyvien toimiensa paljastumisen vuoksi ja istuttuaan pääministerinä 68 päivää. Yleiseen kielenkäyttöön häneltä jäi kuolematon lause ”puhun niin totta kuin osaan”, jolla hän puolustautui urkinnasta ja sen salailuyrityksistä syyttäneitä vastaan.

Motiivina pasifismi?

Timo Harakan TV-draama erehtyy mielestäni kahdessa kohdassa. Ensinnäkin Jäätteenmäen päämotiiviksi tulkitaan hänen pasifismiaan: halua säilyttää rauha Lähi-idässä. Elokuvan toteutus menee tämän väitteen esittämisessä niin pitkälle, että Jäätteenmäen puhtaan omantunnon vertauskuvaksi tekaistaan symbolinen metafora: blondi ”ystävätär”, joka antaa Annelille henkistä tukea vaalikampanjan keskellä.

Jäätteenmäestä pyritään luomaan kuvaa idealistina, joka innostuu megafoneista ja mielenosoituksista. Jälkimmäisiä jopa kutsutaan lällyisellä vallankumouskielellä ”miekkareiksi”, aivan kuin Jäätteenmäki olisi ollut taistolainen kommunisti. Uskottavaa tässä on lähinnä se tyylillinen seikka, että vallankumouksellisten itseilmaisussa asioiden vakavuus ja keinotekoinen tuttavallisuus ovat aina olleet epätodellisuudentajuisessa ristiriidassa keskenään. (Edistyksellisellä 1980-luvulla Jäätteenmäki tosin toimi Suomen Demokraattisissa Lakimiehissä.)

Jäätteenmäen kuvaamista ”suurena humanistina” täydentää se, että elokuvassa Anneli tuntee solidaarista kiinnostusta omaa alter egoaan, ystävättärensä tytärtä kohtaan, joka Jäätteenmäen itsensä tavoin harrastaa taitovoimistelua. Tasapainoilun metafora ei ole huono, kun havainnollistetaan moraalista punnintaa, mutta se on ehkä liian suopea oikeuttamaan feministien keskinäistä avunantoa – ainakin siinä valossa, minkälaisiin riitoihin Jäätteenmäki oli joutunut keskustan johtavien miespoliitikkojen kanssa.

Eräs teema elokuvassa onkin Jäätteenmäen feminismi, jota valotetaan hänen johtamiskäytäntöjensä kautta: puolueen puheenjohtajana hän pidätti vallan itselleen ja antautui kaivelemaan ulkopoliittisten salaisuuksien kerroksia Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen tahdon vastaisesti. En tosin väitä, ettei ulkopolitiikasta olisi pitänyt keskustella – totta kai piti, jopa salaisuuksien paljastumisen uhalla. Joka tapauksessa en itse pidä Jäätteenmäen motiivina maailmanrauhan säilyttämistä vaan hänen omia valtapyrkimyksiään.

Kun systeemi kostaa

Toinen asiakohta, jonka käsittely jää Pääministeri-draamassa kevyeksi, liittyy syyllisyyden esittämiseen. Muodollisestihan syytteeseen olisi pitänyt asettaa Paavo Lipponen, jota epäiltiin valtuutensa ylittämisestä. Hänen rikkeisiinsä verrattuna Jäätteenmäki jäi hopealle. Lipposta ei kuitenkaan syytetty kaikkien hämmästykseksi oikeudessa, ja Jäätteenmäkikin todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19.3.2004. Tuomion sai vain Martti Manninen virkasalaisuuden rikkomisesta. Hänestä tehtiin siis poliittisen eliitin sijaiskärsijä. Kansallisen edun suojelu pelasti poliitikot, sillä ulkopolitiikassa valehtelu mielletään jokapäiväiseksi, ja kaikkien keinojen käyttämistä katsotaan läpi sormien.

Ristiriitaista asian oikeuskäsittelyssä oli se, että syytteitä ei nostettu totuuden ilmitulon pohjalta eli niistä tosiasioista, jotka paljastivat Lipposen lupaukset Suomen sitoutumisesta aseidenvientiin ja epäsuorasta osallistumisesta Yhdysvaltain Irakin-vastaiseen koalitioon. Sen sijaan syytökset ja syytteet keskitettiin pelkän muotoseikan, Jäätteenmäen valehtelun, ympärille hänen pyrkiessään salaamaan tietojensa hankintatapaa. Juridiikassa kuitenkin vallitsee periaate, että todistusaineistoa olisi pidettävä kelvollisena ja velvoittavana sen saantitavasta riippumatta, ja hankintaan liittyvät rikokset käsitellään omana kysymyksenään.

Harakan draama ei ota syyllisyyteen kantaa suunnassa eikä toisessa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuva haastaa pikemminkin moraalisella akselilla kuin juridisella. Sen sijaan erehtymättömästi Pääministeri kuvaa keskustan valtapyrkimyksiä. Ne kiteytyivät Mauri Pekkarisen kysymyksessä vaalivoittoa hamuavalle Jäätteenmäelle: ”Mitä hyötyä on voittaa vaalit, jos häviää vallan?”

Tätä kysymystä pohdittaneen myös tällä hetkellä oppositiossa olevassa Sdp:ssä. Niin hampaatonta demarien oppositiopolitiikka on ollut. Hallitusvallan tavoittelu syö oppositiopuolueiden kriittisyyttä ja katkaisee arvostelulta terävimmän kärjen, kun puolueet pyrkivät petaamaan itselleen valtaa aina seuraavaan hallitukseen. Puolueet eivät siis halua polttaa kaikkia siltoja oppositiossa ollessaan, mikä johtaa politiikan konsensusmaiseen tilaan. Lisäksi tämä osoittaa, miten systeemi kostaa kaikille niille, jotka eivät suostu herrasmiessopimusten mukaiseen vallan jakamiseen vaan kaappaavat aloitteet omiin käsiinsä – vääryyksiäkin paljastaen ja uhmaten.

Enemmän koominen kuin paha

Timo Harakan kirjoittama draama on kuvaus vallan tekopyhyydestä ja siitä, kuinka ei-toivottu henkilö karkotetaan hienostuneilla tempuilla. Vaalien jälkeenhän muodostettiin kaikesta huolimatta keskustan ja Sdp:n hallitus, joka oli oraalla jo vaalikampanjoiden aikana. Jäätteenmäki sai lähteä, koska Lipponen piti häntä vaarallisena Suomen ulkopoliittiselle turvallisuudelle. Eräänä merkkinä tästä Jäätteenmäki palasi aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen, 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa, jolloin hän väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. Väitteen tueksi voi nähdä muun muassa sen, että vaatimuksen Jäätteenmäen erosta esitti Sdp:n eduskuntaryhmä.

Politiikan kielellä lausuttuna Jäätteenmäki ei ollut ymmärtänyt poliittisen toiminnan ”realiteetteja”, ja siinä mielessä tulkinta hänestä ”parantumattomana idealistina” on osuva. Toisaalta Jäätteenmäenkin pelasti lopulta kansa äänestäessään hänet 150 000 äänellä europarlamenttiin, jossa hän istuu toista kautta pääministeriä paremmilla palkkatuloilla.

Mieleen tulevat Jussi Halla-ahon ihanan ilkeät sanat viime eurovaalien jälkimainingeissa. Hänen mukaansa Anneli Jäätteenmäki on ”enemmän koominen kuin paha”, ja vähemmän haittaa hänestä on Euroopan unionissa kuin Suomessa.