15. lokakuuta 2009

Radio-ohjelma islamista


Olin tänään Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa keskustelemassa aiheesta ”islamin ja länsimaiden arvot – kohtaavatko ne koskaan”. Muina keskustelijoina olivat lääkäri, islamilaisen yhdyskunnan jäsen Anas Hajjar ja professori Jaakko Hämeen-Anttila.

Kiitokset Tuomas Enbuskelle hyvin juonnetusta lähetyksestä ja erinomaisesti tehdyistä taustatöistä. Ohjelman voi kuunnella Yle Radio 1:n internetsivuilta tästä.

Muutama yleishavainto keskustelusta: ensinnäkin puheaikaa sain kellolla mitattuna vähiten, ilmeisestikin siksi, että pyysin sitä niin ahkerasti. Tämä ei toisaalta haitannut lainkaan, sillä Enbuske esitti tiukimmat kysymykset ja väitteet itse – juuri ne, jotka olisin itsekin esittänyt. Ja kuulijat varmasti arvasivat mielipiteeni muutenkin, joten ei minun aina tarvitsekaan olla äänessä.

Harmi vain, ettei juontaja saanut selviä vastauksia. Anas Hajjar olisi voinut peittää vähemmälläkin maalailulla sen, ettei hän lääkärinä hyväksy homoja ja homoseksuaalisuutta. Hämeen-Anttila puolestaan vajosi turhan syvälle Mesopotamian kastelujärjestelmiin selvittääkseen, mikä nykypäivän islamilaisissa maissa on vikana.

Tehdäänkö homot taas sairaiksi?

Homoseksuaalisuus on yksityisasia, mutta siitä tehtiin suuren poliittisen kädenväännön aihe, ja asiasta kiisteltiin 1990-luvun Suomessa avoimesti. Sen sijaan islam on laajakantoinen poliittinen kysymys, jolla on sosiaalipoliittisia, kulttuuripoliittisia, työvoimapoliittisia, kielipoliittisia, koulutuspoliittisia ja monia muita vaikutuksia, mutta siitä ei sallittaisi puhua juuri mitään.

En olisi puuttunut muutoin homoseksuaalisuuteen, mutta kyseessä on asiakohta, jonka kautta näkyy, että islam ei suvaitse erilaisuutta vaan jakaa maailman tässäkin suhteessa ”oikeauskoisiin” ja ”vääräuskoisiin”. Mielestäni Anas Hajjar rikkoi lääketieteen etiikkaa asettaessaan oman uskonnollisen vakaumuksensa lääketieteen etiikan edelle.

Enbuske Anas Hajjarille: ”Mitä teet, jos vastaanotollesi tulee homoseksuaali poika, joka on muslimi? Mitä sanot hänelle, sanotko hänelle, että se on sairaus, josta pitää päästä eroon, vai voiko olla homoseksuaali muslimi?”

Anas: ”Minulta halutaan jotakin, mikä on eettisesti minun kannalta väärä. Haluatte minun tekevän jotain, mikä on vastoin minun eettistä vakaumusta. Islamissa on sääntöjä, ja tällainen suhde on kielletty. Se, joka rikkoo tällaista kieltoa, se on hänen ja Jumalan välinen asia, ellei hän lähde kehottamaan muita ihmisiä tekemään samaa. Henkilökohtaiset valinnat ovat eri kuin että joku propagoi niitä valintoja. Se luonnollinen tie on avioliitto, ja sillä ihmiskunta kasvaa.”

Näin tuli selväksi, miksi muslimimaat ovat väestönkasvultaan maailman mustimpia alueita ja miksi homot pakotetaan elämään islamilaisissa maissa kuin kusi sukassa.

Tiede on pääosin kumonnut käsityksen, että homoseksuaalisuus on ”oma valinta” (tietysti sen pitää saada olla myös sitä), ja Anas Hajjar olisi lääkärinä velvollinen noudattamaan koululääketieteen suositusta, jonka mukaan homoseksuaaleja tulisi kannustaa adekvaattiin elämäntapaan. Ikävä sanoa, mutta hän tuli rikkoneeksi lääketieteen periaatteita omalla kehotuskiellollaan, juuri sillä, joka esti vuosikymmenien ajan asiallisen tiedon jakamisen homoseksuaalisuudesta. Ja johtopäätökseni on: islamin – siis nimenomaan islamin piirissä ja vuoksi – vallitsee edelleen jyrkkä homovastainen normatiivi, joka on ristiriidassa liberaalin yhteiskuntajärjestyksemme kanssa. On vaarallista, jos islamilaisia normeja ajetaan voimaan lääkärin auktoriteetilla.

Hieman yllättävä oli professori Jaakko Hämeen-Anttilan puolustelu, jonka mukaan ”tässä hieman yllättäen katsotaan, että homoseksuaalisuus liittyy vain ja ainoastaan uskontoon”. – Jaahas. Kukahan ja ketkähän ovat ajaneet homovastaisuutta uskontojen tuella?

Kyllä totuus on se, että länsimaissakin esiintynyt homovastaisuus on seurannut nimenomaan uskonnoista: islamista, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Tämä on tosiasia, ei mielipide. Homoja on viety roviolle tasan tarkkaan uskontojen vuoksi ja uskonnollisin argumentein. Päävastustajat ovat olleet meidän päiviimme asti kaikenlaisia päiviräsäsiä ja jeesusbussilaisia. Ja maissa, joissa islamin vaikutus on vahva, kuten Hollannissa ja Britanniassa, homojen vastustajat ovat nimenomaan muslimeja. Juuri he haluaisivat vääntää ”homojen Mekkana” tunnetun Amsterdaminkin normiruuvit kiinni.

Homovastaista propagandaa harjoitetaan islamilaisissa maissa organisoidusti ja uskonnon tuella. Jo siksi olisi väärin nähdä uskonto ja politiikka erillään toisistaan. Islam on nimenomaan poliittinen järjestelmä ja osa valtiollisen vallan käyttöä. Iranissa on vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen murhattu kuolematuomioilla noin 4 000 homoseksuaalia, ja homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla myös Saudi-Arabiassa ja Pakistanissa.

Egyptissä, joka pitää itseään demokraattisena valtiona, tuomittiin vuosina 2001–2002 useita kymmeniä homoja 3–5 vuoden vankeusrangaistuksiin (niin sanottu ”Kairo 52” -tapaus). Tuomiot annettiin siitä huolimatta, että maassa ei ole edes homoseksuaalisuuden kriminalisoivaa lakia, vaan syytteet luettiin sharian perusteella ja ”valtion vastaisesta toiminnasta”. Mihin Hämeen-Anttilan asiantuntemus yltäisikään, jos hän liikkuisi silmät auki Afrikassa?

Mielestäni on surullista, että myös musliminaisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku, ja vähällä eivät pääse heterotkaan: esimerkiksi tämän uutisen mukaan saudiarabialainen eronnut perheenisä tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 1 000 raipaniskuun vain siksi, että hän oli puhunut televisiossa avoimesti seksielämästään. Kaapu musliminaisella on yhtä olennainen osa ”kulttuurista identiteettiä” kuin kahleet mustalla orjalla.

Lisää faktatietoa islamin nojalla suoritettavista kuolemanrangaistuksista, amputaatioista ja naisten aseman polkemisesta Saudi-Arabiassa löytyy tästä (ks. luku ”Politiikka ja yhteiskunta”).

Jumalat ja homoseksuaalisuus

En ole ottanut uskontojen ja homoseksuaalisuuden suhteisiin kantaa pelkästään normatiiviselta kannalta tai historiallisin argumentein vaan filosofisesti ja psykologisesti: analysoituani läpikotaisin sen, millä tavoin ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat homoseksuaalisuuden sublimaatiota ja miksi niissä toisaalta vallitsee lajinsäilytysstrategioista juurensa juontava homovastaisuus. Pidän siis kiinni teoksessani Enkelirakkaus (2008) esittämästäni näkemyksestä, että ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ovat oidipaalisen kompleksin ilmaisuja ja sisältävät ambivalentin suhteen, jossa (homoseksuaalisuutta kuvaava) ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti lähinnä lisääntymisihanteisiin liittyvien immanenttien syiden vuoksi. Tässä mielessä kyseiset uskonnot ovat tekopyhiä ja ristiriitaisia.

Henkilökohtaisella ulottuvuudella katson, että uskonnollinen kokeminen on parhaimmillaan ilman uskontoa, sillä uskonnot ovat eräänlaisia firmoja, jotka koettavat päästä osingoille ihmisten hengellisistä kokemuksista. Yleensäkin ihmettelen, miksi ihmisille riittää uskonto, sillä uskonto pakottaa ihmisiä tyytymään johonkin auktorisoituun tekstiin tai opetukseen. Miksi ihmiset eivät valitse rationaalista filosofiaa, sillä sen avulla pääsee paljon syvemmälle? Henkisyyden ei pitäisikään olla uskontojen monopoli, sillä uskonnot yleensäkin vain latistavat spirituaalisia ja intellektuaalisia kokemuksia normeillaan ja rajoituksillaan.

Mitä uskonnollisiin kertomuksiin tulee, minua kiehtovat enemmänkin suomalaisten salokorpien jumalat sekä kreikkalaisten tarujen jumalhahmot, jotka kuiskivat pinjapuiden ja sypressien suojista. Sen sijaan autiomaiden kivikasvoiset jumalat ilmentävät maan ja taivaan jyrkkää vastakkainasettelua. Juuri niiden piiristä myös länsimaissa tunnetut dualismit, kuten sielun ja ruumiin sinänsä keinotekoinen kahtiajako, ovat lähtöisin. Uskonnollisperäiset dualismit heijastuivat tietysti myös rationalismin alkeismuotoihin, joita leimasi ontologinen jumalaoletus, ja filosofian irrottautuminen uskonnollisista perinteistään kesti kolmesataa vuotta. Siksi saavutettu vapaus on nyt säilyttämisen arvoista.

Islam on poliittinen järjestelmä

Olisin halunnut kysyä Anas Hajjarilta, voiko hän Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE ry:n) hallituksen puheenjohtajana taata, luvata tai edes yhtyä toivomukseeni, ettei Suomessa koskaan käytetä väkivaltaa islamin nimissä samalla tavoin kuin Hollannissa, jossa Pim Fortuyn ja Theo van Gogh ammuttiin mielipiteidensä vuoksi kadulle. Vai onko kyseessä taaskin vain jokaisen muslimin oma valinta?

Kummallista on, että aina, kun islamin piirissä tapahtuu jotakin myönteistä, uskonoppineet pitävät sitä islamin mukaisena, mutta kun sattuu jotakin kielteistä, sillä ”ei olekaan mitään tekemistä islamin kanssa”. Muslimien maailma muodostaa heidän omasta mielestään jakamattoman kokonaisuuden: muslimin elämässä henkisyys ja käytäntö ovat sopusoinnussa niin, että jokainen pikkusormen koukistuskin on hänen uskonsa ilmaus. Tilallisten konstellaatioiden, aina arkkitehtonisista suhteista alkaen, katsotaan ilmaisevan islamia, aivan kuten ritualisoituneissa ja pakkoneurooseja hyödyntävissä uskonnoissa on aina ajateltu. Mutta kun jonkun muslimin sormi koukistuu räjäyttääkseen pommin Lontoon tai Madridin metrossa, tällä elämänkäytännöllisellä seikalla ei yht’äkkiä tunnustetakaan olevan tekemistä islamin kanssa, vaikka sillä joidenkin muiden muslimien mielestä aivan selvästi on.

Terroristijärjestö al-Qaida saa 35–40 prosentin kannatuksen kadulta mitattuna muutamissa länsimaalaistuneimmissakin muslimimaissa, kuten Algeriassa, Libanonissa ja Syyriassa. Se, miksi uskonto on tekemisissä politiikan kanssa, johtuu siitä, että muu ei oikeastaan ole mahdollista. On vastuutonta maalata islamista sellaista kuvaa, että se on täydellinen järjestelmä, jonkinlainen pumpulinen syli, jonne jokainen muslimiksi kääntynyt tai kasvanut humpsahtaa.

Mistä islamin sisäinen jakautuneisuus sitten johtuu? Väistämätön totuus on, että suurimmasta osasta muslimeja ei koskaan voi tulla niin sanottuja hurskaita uskonoppineita tai Jaakko Hämeen-Anttilan kaltaisia kirjanoppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää 30 vuotta. Valtaosassa tapauksista muslimi ei käänny eikä kasva tuohon viattomaan ja hengelliseen islamiin vaan hän kääntyy tai kasvaa nimenomaan poliittiseen islamiin.

Juuri näin selittyy se, miksi islam on poliittinen aate ja miksi sen kautta käytetään valtaa. Ja onhan toki mahdollista, että terroristitkin ovat väkivaltaisia nimenomaan siksi, että he ymmärtävät islamin hurskaasti, kirjaimellisesti ja oikein! Tällöin väkivalta tulee kulman takaa vastaan myös niin sanotun oppineen islamin nimissä.

Merkille pantavaa on, että esimerkiksi Saksassa, jossa suuri osa turkkilaisista kärsii työttömyydestä, pelätään muslimeihin kohdistuvaa terroristien värväystoimintaa. Vaikka islamilaisen yhdyskunnan johtajat kieltävät terroristiyhteydet, he käyttävät kuitenkin tilannetta hyväkseen kiristääkseen yhteiskunnalta rahaa. Johtajat ilmoittavat, että he ”eivät ehkä pysty pitämään taustajoukkojaan aisoissa” ja että terrorismi lisääntyy ”spontaanisti”, mikäli muslimiyhdyskuntia ei tueta. Kansalaisia tuleekin kai tukea tasavertaisesti, mutta jos etnisiin eroihin vedoten penätään erityisetuja, kuten moskeijoiden rakentamista yhteiskunnan toimesta, kyseisen verukkeen käyttöön tulee kiristyksen maku.

Myös loukkaantumisesta on tullut muslimikulttuurissa tekosyy, jota käytetään länsimaiden kiusaamiseen. Etiikan teorioissa erotetaan ihmisoikeuksien loukkaukset kulttuuristen, subjektiivisten ja esteettisten arvojen loukkauksista. Tätä muslimit eivät tee. On kuitenkin aivan eri asia loukata esimerkiksi ihmisten poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta, kuin loukata jonkun ihmisen subjektiivisia uskonnollisia tunteita. Silti muslimit sallivat ensin mainitun mutta pitävät subjektiivisten uskonnollisten tuntemusten loukkauksia niin paheellisina asioina, että niistä langetetaan jopa tappouhkauksia. Loukkausten arvioiminen sinänsä ja niiden sanktioiminen eivät ole tällöin missään järjellisissä suhteissa.

Islamin opettajien käsitys, että islam on täydellinen mutta muslimi erehtyväinen, on nykyaikaisen hermeneutiikan valossa surkuhupaisa. Hermeneuttisessa tulkintatieteessä katsotaan, että uskonnollinen teksti on merkityksellinen vain vastaanottajan tajunnassa. Jos ei olisi lukijoita, ei olisi uskontoakaan. Siten ei ole olemassa islamia ilman muslimia. Koska islam voi esiintyä vain muslimissa ja koska muslimi on erehtyväinen, on islamkin erehtyväinen. Uskonto on voimassa vain tulkintana, ei tekstinä. Sitä paitsi uskonnothan ovat alun perinkin ihmisten luomuksia. Jos islamia pidetään erehtymättömänä, seuraa juuri sellaista fundamentalismia, joka on islamille tyypillistä. Ja juuri tämän vuoksi islam on periksi antamaton ja fanaattinen uskonto: sen kautta ihmiset absolutisoivat itsensä ja omat käsityksensä.

Olosuhteilla selittämisestä ja vapaudesta

Pahoittelen radio-ohjelman kuuntelijoille, mikäli keskustelusta syntyi vaikutelma, että osallistujat puhuivat toistensa ohi. Olisin halunnut puuttua enemmän islamin tuottamiin arkipäivän ongelmiin.

Hämeen-Anttilan edustama kanta, että islamilaisissa maissa menee huonosti taloudellisten syiden vuoksi, on selityksenä pinnallinen. Marxilaisessa yhteiskuntatieteessä on totuttu ajattelemaan, että syynä ihmisten kurjuuteen tai vihamielisyyteen ovat aina vain olosuhteet, esimerkiksi taloudelliset tekijät.

Tämä ei ole kuitenkaan selitys, joka vastaisi kysymykseen ”miksi?”, vaan se on pikemminkin deskriptio: kuvaus siitä, mitä tapahtuu. Se tuottaa edelleen jatkokysymyksen: miksi taloudelliset olot ovat niin kurjat? Tähän voidaan vastata viittaamalla esimerkiksi tuotannon tapaan, siihen, että omistussuhteet ovat kehnot. Myös tämä generoi jatkokysymyksen: miksi sitten omistussuhteet ovat niin kurjat? Kysymykseen voidaan vastata: siksi, että asiaan vaikuttaa valta. – No mistäs valtasuhteet sitten johtuvat? Näin on päädytty siihen, että korkeimmiksi selitysperusteiksi paljastuvat lopulta kulttuuriset ja ideologiset uskomukset.

Valtasuhteet johtuvat siitä, mihin ihmiset uskovat. Toinen mahdollisuus olisi päätyä Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen tavoin johonkin ihmisten olemusta koskevaan selitykseen, esimerkiksi siihen, että muutamat kansakunnat ovat älykkäämpiä kuin toiset.

Olen pahoillani, mutta näin todellakin on: ihmisten kurjuus johtuu taloudesta, talous tuotantosuhteista, tuotantosuhteet vallasta ja valtasuhteet ideologioista ja uskomuksista – tai sitten ihmisten ominaisuuksista. Joissakin tapauksissa syinä saattavat olla luonnonkatastrofit tai muu huono onni, mutta ne ovat poikkeuksia, eikä niihin vetoamalla voida kumota sitä yleispätevää kausaaliketjua, jossa ylimmiksi perusteiksi osoittautuvat aina ideologiat, uskonnot, arvojärjestelmät tai ihmisten ominaisuudet.

Kärjistetysti asiaa voisi havainnollistaa niin, että hindulaisessa Intiassa vallitsee kurjuus, koska siellä uskotaan sykliseen maailmankuvaan eikä ihmisillä ole kiire minnekään. Länsimaissa taas uskotaan protestanttiseen työmoraaliin, minkä johdosta talous kukoistaa. Islamissa puolestaan vallitsee omansalainen uskomusjärjestelmä, joka ei valitettavasti toimi liberalismin, demokratian eikä valistusihanteiden veroisesti.

Mutta hauskaa oli kuulla Hämeen-Anttilalta, että hänkään ei ole kulttuurirelativisti. Minunkin mielestäni on parempia ja huonompia kulttuureita.

Sen sijaan Hämeen-Anttila nähdäkseni erehtyi yrittäessään käyttää Hitler-, Stalin- tai Mussolini-korttia ja todistellessaan, että käsityksissäni länsimaisten vapausihanteiden toimivuudesta on jotakin vikaa. Asia tuli esille viitatessani Erich Frommin tulkintoihin totalitarismien syntymekanismeista: totalitarismit syntyivät Frommin näkemyksen mukaan ihmisten vapautumisesta ja siitä, että uskonnon kahleista irtautuneet eurooppalaiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita ottamaan sisäistä vapauden kokemustaan vastaan. Siksi he altistuivat ulkoisten auktoriteettien johdettaviksi. Tästä huomautuksestani Hämeen-Anttila pyrki päättelemään, että vapauden kautta on voitu tuottaa myös negatiivisia ilmiöitä.

En tiedä, onko Hämeen-Anttila perehtynyt Frommin tuotantoon tai tullut aukaisseeksi omia kirjojani, mutta niin Hankamäki kuin Frommkin näkevät totalitarismit nimenomaan liberalismin ja demokratian häiriötiloina ja vääristyminä. Ne eivät seuranneet vapaudesta sinänsä vaan – kuten Frommin teoksen nimikin (Escape from Freedom, 1941) kertoo – totalitarismien luomisessa oli kyse vapauden pakenemisesta. Näin ollen voin sanoa, että vapaus sinänsä on edelleenkin korkea arvo, jota kannattaa tavoitella, ja liberalismi yhteiskuntajärjestelmä, jota on järkevää pitää voimassa.

Islamkritiikki maahanmuuttokritiikin osana

Professorin valta tehdä yleistyksiä on tietenkin paljon suurempi kuin palkattoman tutkijan, mutta on syytä muistaa, että minäkään en ole leimallisesti ”islamkriitikko”. Islamkritiikkini on osa maahanmuuttokritiikkiä, ja se puolestaan on osa kansallisvaltioiden puolustamista. Lausuessani, että lähes kaikki hyvä, joka kulttuuriimme sisältyy, on tuotettu länsimaisen liberalismin, demokratian ja valistusihanteiden kautta, tarkoitin seuraavaa.

Vielä 1600-luvulla Euroopassa elettiin feodalismin ja ruhtinaskuntien sääty-yhteiskunnassa, jossa yhteiskuntaluokat kamppailivat keskenään: oli työväenluokka ja ylemmät säädyt, eripurainen aatelisto ja maatalousväestö. Vasta kansallisvaltioaate teki mahdolliseksi sen, että työväestö, maatalousväki ja säädyt saattoivat löytää toisensa ja yhteiset etunsa sekä puhaltaa samaan hiileen. Näin he tekivät saadakseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet toteutumaan, ja lopullisesti tämän mahdollisti hegeliläinen kansallisvaltio 1800-luvulla. Kansallisvaltio on siis Järjen instrumentti, jonka kautta voitiin toteuttaa liberalismia ja demokratiaa.

Sen sijaan nykyisenä globalisaation aikana voimaan uhkaa jäädä vain paikallistaso ja maailmanlaajuinen taso, kun kansallisvaltioita heikennetään muun muassa Euroopan integraation vuoksi. Paikallistaso on kuitenkin aivan liian heikko hyvinvointiyhteiskunnan organisoimiseksi, ja globaali taso puolestaan liian etäinen. Globaalin tason kautta voidaan ehkä sopia ekologisten ongelmien korjaamisesta, mutta tämänkin työn tekijäksi kaivataan kansallista tasoa. Kansallisvaltioita tarvitaan lähes kaikkien pulmien ratkaisemiseen, ja ilman kansallisvaltioita ja niiden rajoja syntyy suuria ongelmia.

On tärkeää, että etniset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin kansakuntien rajoilla eikä niitä siirrettäisi kansallisvaltioiden sisäpuolelle, kuten monikulttuurisessa yhteiskunnassa uhkaa käydä. Tässä mielessä kannatan Samuel P. Huntingtonin teoksessaan The Clash of Civilisations (1996) esittämää näkemystä, että siirryttäessä kaksinapaisesta kylmän sodan maailmasta moninapaiseen maailmaan myös konfliktit paikantuivat 1990-luvulla kulttuuripiirien rajoille. Huntingtonin analyysi on oivaltava, sillä hän ajattelee, että maailman kulttuurit eivät erotu enää toisistaan aseiden eivätkä rahan perusteella. Nykyisenä globalisaation ja kapitalismin aikana, jolloin aseet ja raha alkavat olla kaikkialla samanlaisia, maailman valtiot erottuvat toisistaan kulttuurien, esimerkiksi uskontojen, perusteella.

Ja kyllähän uskonnoilla eroja onkin; Huntington esimerkiksi näkee, että suurimmassa osassa maailman konflikteista on yhtenä osapuolena islam. Tilastot kertovat myös, että yli puolet maailman terroriteoista on tehty vuoden 1968 jälkeen islamin nimissä, ja yli 80 prosenttia terrori-iskuissa kuolleista ovat saaneet surmansa muslimiterroristien toimesta. Osuuksia voidaan pitää suurina, sillä laskuissa ovat mukana myös 1970-luvulle aktivisminsa ajoittaneiden kommunistiterroristien teot. Huntington ei tosin katso, että ongelmat johtuisivat suoraan islamista vaan että terrorin motiivit syntyvät islamilaisissa maissa hallitsemattoman väestönkasvun vuoksi - tosin senkin takana vaikuttavat islamin seksuaalipoliittiset lisääntymisnormit.

Huolestuttavaa on, että 2000-luvulla konfliktit ovat siirtyneet kulttuurien puskurivyöhykkeiltä ja rajapinnoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, ja keskeinen syy tähän on siirtolaisuus.

Syyllisenä globalisaatioon ja maahanmuuton varjopuoliin nähdään usein liberalismi, vaikka todellinen syyllinen on uusliberalismi. Mitä eroa näillä kahdella sitten on? Klassinen liberalismi tunnustaa aateveljensä utilitarismin eli hyötyopin, joka tähtää kansalliseen etuun. Sen sijaan uusliberalismi ei tunnusta kansallista etua vaan kattaa vain kapitalismin, suuryritysten vallan ja väestöjen hallitsemattoman siirtelyn.

Keskeinen kysymys on, miksi myöskään niin sanottua sosiaalista globalisaatiota eli monikulttuurisuutta pitäisi edistää. Kysymystä voidaan edelleen jatkaa: miksi pyrkiä tekemään jokaisesta maasta erikseen monikulttuurinen, kun maailma sinänsä on jo monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta valtiosta?

Ensinnäkin (1) olisi perin naiivia kuvitella, että vuosisatojen aikana luodut kulttuurit olisivat ylipäänsä siirrettävissä maasta toiseen. Toiseksi (2) monikulttuurisuudesta seuraa konflikteja. Ja kolmanneksi (3) monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi siihen, että omaleimaisista kulttuureista jouduttaisin hiomaan särmät pois suvaitsevuuden ja yhteensovittamisen merkiksi.

Väitteeni onkin, että monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu johtaa paradoksaalisesti yksiaineksiseen yhteiskuntaan, monokulttuuriin, joka ei ole enää kansallisvaltioiden kaltainen, säilyttämisen arvoinen ja rikas yhtenäiskulttuuri vaan pilalle hapatettu, pyöristelty ja orwellilaistettu monoliitti, joka lainehtii maailman ympäri ulottuvana Neuvostoliittona. Monikulttuurisuuden ideologia on sukua kommunismille, vaikka se nyt syntyykin globaalin kapitalismin tuloksena.

Ne, jotka arvostelevat kapitalismiin liittyvää globalisaatiota, kannattavat usein monikulttuurista yhteiskuntaa, vaikka nämä ovat toistensa käänteispuolia. Ristiriitaista onkin, että ne (lähinnä vihervasemmistolaiset) tahot, jotka arvostelevat Coca-Colaa ja Disneylandia, vaativat kuitenkin monikulttuurisuutta, joka on sekin eräänlainen yhtenäiskulttuurisen totalitarismin muoto: kapitalistinen totaliteetti, joka poikkeaa kommunistisesta yhtenäisvaltiosta vain sikäli, ettei sosialistisista maista saa purkkaa eikä sukkahousuja.

Se, että nykyajan vihervasemmisto vastustaa äänekkäästi globalisaatiota mutta ei muista puolustaa sen vastakohtaa eli kansallismielisyyttä, on aivan samanlaista kuin 70-lukulaisten halu hinkua maailmaan rauhaa mutta unohtaa kommunistimaiden ydinaseet. Ei siis pidä paikkaansa, että hullujen paraatilla olisivat nykyään uudet rumpalit – kyllä noilla monikultturisteilla ja kansakuntien sekaisin panijoilla on edelleen entiset pelimannit, joiden nuottiviivastoilla tanssivat sosialismin huru-ukot.

Itse katson, että kansallisvaltioiden järjestelmä takaa parhaiten rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet maailmassa. Kansallisvaltioiden kautta on saatu toteutumaan sekä liberalismi, demokratia että valistusihanteet, ja siksi ne ovat puolustamisen arvoisia asioita myös ulkoa tulevia haastajia vastaan.

Kuten havaitsette, näistä asioista riittäisi paljon sanottavaa, mutta juuri nyt tila uhkaa loppua, joten joudun lopettamaan lähetykseni. Kiitos kaikille, jotka kommentoitte radio-ohjelmaa Hommaforumissa.