Parfyymia Suomi-neidolle

Kekkosjohtoisella seitsemänkymmentäluvulla poliitikkojen, älymystön, kirkon ja joskus jopa armeijan johtohenkilöiden puheissa muistutettiin itsenäisyyspäivinä, kuinka kurjaa kaikki Suomessa on näennäisestä yltäkylläisyydestä huolimatta. Samalla painotettiin, miten väärin Saksan rinnalla taisteleminen oli ja kuinka opettavaista Neuvostoliiton vaikutus on ollut kaikesta vatsoin käymisestäkin huolimatta.

Saksan keskitysleireiltä kuuluneiden kauhunhuutojen tukahduttamiseksi korviimme suitsutettiin tarinoita itäisen naapurimme viljavista elovainioista ja sen suurenmoisesta setä Leninistä sekä hänen hyvyydestään. Samanlaisia kertomuksia kylvettiin Brežnevistä, Hruštšovista, Molotovista ja Stalinista. He lienevätkin tunnetuimpia neuvostojohtajia, todellisia kommunistisen toveruuden aineellistumia siinä missä Yakolevit ja Tupolevitkin. Myös Kuubaan paennut systeemin uhri Lev Trotski, jonka KGB:n lähettämä salamurhaaja viimein tavoitti, on luullakseni melko tunnettu.

Sen sijaan eräs, josta vähemmän puhutaan, oli Lavrenti Berija. Näin on siitä huolimatta, että hänellä oli nimi, jolla voisi myydä parfyymia. ”Lavrenti” tuo mieleen laventeliveden ja ”Berija” kuulostaa italialaiselta. Sopii siis hienosti kommunismin brändiin.


Salaperäinen ja pelottava

Lavrenti Berija oli alun perin hiljainen mies, sillä hän toimi NKVD:n johtajana. NKVD puolestaan ei ole NMKY, vaan se on Народный комиссариат внутренних дел eli sisäasiainkansankomissariaatti, toisin sanoen Neuvostoliiton sisäasiainministeriö. Neuvostoliitossa sisäasiainministeriö koettiin sangen pelottavaksi organisaatioksi, vaikka ja koska se käsitteli läheisiä ja kotoisia asioita. Sen piiriin luettiin myös salainen poliisi, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan ja kaikille elämänalueille. Muiden muassa Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä teloittaen ja passittaen vankileireille miljoonittain ihmisiä.

Lavrenti Berijasta tuli merkittävä viranhaltija, kun Stalin elokuussa 1938 nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, toisin sanoen vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Tuolloinen NKVD pidätti ja tuomitsi massoittain valtion vihollisiksi syytettyjä ihmisiä kuolemaan tai pakkotyöleireille. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon, jonka jälkeen koko organisaatio puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan omilla luottohenkilöillä.

Berijan nimi on myöhempinä vuosina yhdistetty erityisesti vuosien 1938–1939 puhdistuksiin, joiden jälkeen Berija valvoi väestöjen pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 hän järjesti muun muassa 25 700 puolalaisen teloituksen, joka oli suurimpia sodan ajan yksittäisiä massamurhia, ja toisen maailmansodan aikana hän ajoi läpi Stalinin Venäjällä toteuttamaa juutalaisvainoa.

Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneiden kansakuntien pakkosiirrot, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten karkotukset kotiseuduiltaan. Kaikki näihin ryhmiin kuuluneet ihmiset ajettiin suurin surmin Keski-Aasiaan, jossa huomattava osa heistä kuoli. Sama kansainvälistämisen ja kulttuurienvaihdon elämys olisi todennäköisesti odottanut myös suomalaisia, mikäli ryöstöretkiä tekevää neuvostoarmeijaa ei olisi onnistuttu pitämään rajalinjojen takana vuosina 1939-1944 suoritetussa Pohjolan pelastamisoperaatiossa.


Keittiössä ihmisluita

Berija oli epäilemättä yksi Stalinin julmimmista apureista, vaikka häntä ei voidakaan syyttää kaikkien niiden miljoonien ihmisten murhaamisesta, jotka Stalin tapatti vainoissaan ja puhdistuksissaan. Työlleen omistautuneen kansanmiliisin henkilökohtaisesta elämästä ei ymmärrettävästikään tiedetty paljoa, ennen kuin historioitsija Anton Vladimirovich Antonov-Ovsejenko julkisti hänestä ensimmäisen henkilökuvan vuonna 1999. Teoksessa Berija kirjan nimihenkilö paljastettiin ankaraksi uhriensa kärsimyksistä nauttivaksi sadistiksi.

Kyseisen historiateoksen mukaan Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, joita hänen apurinsa toimittivat hänelle joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt komennettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan myös katsotaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on toiminut muun muassa Tunisian lähetystönä, on löydetty jopa uhrien hautoja; esimerkiksi vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät olivat puolestaan hiiltyneet mustiksi.

Berijan sadismista kertoo ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissa esitetty väite, että Berija jossakin vaiheessa ylpeili tappaneensa myrkyllä myös Stalinin. Tosin mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu muissa yhteyksissä ilmi. Sen sijaan Berijan kerrotaan estäneen lääkärinavun saamisen ”nukkuvalle” Stalinille, joka kuoli 5. maaliskuuta 1953, neljän päivän kuluttua siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa pitkitettyään päivällisen viettoa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa aamuviiteen.

Berijan sadistisen maineen vuoksi ei ole ihme, että hänestä vaiettiin Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Hänen oma tähtensä puolestaan kääntyi laskuun, kun Hruštšov 26. kesäkuuta 1953 hyökkäsi Berijaa vastaan eräässä virallisessa kokouksessa syyttäen häntä brittien agentiksi. Hruštšovin vaatiessa hänen välitöntä erottamistaan Berija oli syytöksistä täysin ymmällään, kunnes pääministeri Malenkovin painettua pöydällään olevaa nappia marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen pidättäen Berijan. Ilmeisesti kommunistipomot erottivat Berijan oman turvallisuutensa vuoksi ja tekosyytä käyttäen, sillä he jos ketkä ymmärsivät tämän olleen Stalinin teloitusten toimeenpaneva käsi.

Saman vuoden joulukuussa Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa kuolemanrangaistukseen ”toiminnasta ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla, pyrkimyksestä ottaa valta Neuvostoliitossa sekä yrityksestä palauttaa kapitalistinen järjestelmä”. Tuomio julistettiin ilman valitusoikeutta ja pantiin toimeen välittömästi, minkä jälkeen Berijan vaimo ja lapset toimitettiin työleirille.

Kuolemantuomio sinänsä oli tietenkin varsin kohtuullinen rangaistus ihmisoikeuksia polkeneelle rikolliselle, vaikka syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivatkin perusteettomia. Berijan teloitusta käytettiin sittemmin destalinisaatiossa, ja Stalinin ajan vainoja hävettiin Neuvostoliitossa yhtä paljon kuin saksalaiset häpesivät natsejaan. Mutta todellisen syyllisyyden käsittelyn kommunismissa esti aatteesta itsestään johtuvien rikosten systemaattinen peittely-yritys. Esimerkiksi Berija haluttiin yksinkertaisesti poistaa historiankirjoituksesta niin, että kaikille suuren neuvostoensyklopedian tilanneille annettiin ohjeet leikata kirjasta irti Lavrenti Berijaa käsittelevä sivu, palauttaa se kustantajalle ja liimata sen paikalle julkaisijan lähettämä irtosivu, jossa käsiteltiin laajasti Beringin salmea.


Selitysten puolueellisuus

Entä mitä merkitystä tällä historian kertailulla lopulta on?

Kuuluisa psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi, Yhdysvaltoihin natsi-Saksaa paennut Erich Fromm kuvaa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973) entisen kotimaansa johtoon nousseiden nationalistien pahuutta ja heidän psyykensä rakenteessa näkemäänsä sadistisuutta. Hän muun muassa analysoi yksityiskohtaisesti, miten natsijohtajien persoonallisuudenpiirteet gastroentropiasta kasvojen muotoihin ilmensivät heidän aggressiivisuuttaan. Fromm pohtii kirjassaan, miten ja miksi natsijohtajat hekumoivat uhriensa kärsimyksillä ja käyttivät heitä kiduttaviin kokeisiinsa.

Fromm on kuvannut kieltämättä ansiokkaasti sadismin yhteyksiä ihmisten ruoansulatusjärjestelmään ja kehon anatomiaan. Hän toimi tuloksellisesti myös marxismista päävaikutteensa saaneen Frankfurtin koulukunnan jäsenenä.

Outoa kuitenkin on, miksi Frommille ei kelvannut teoriansa aineistoksi kommunistien kotikulmilta Neuvostoliitosta välitetty aineisto, vaikka yleensä tieteiden piirissä katsotaan, että teoria on sitä parempi, mitä kattavammin ja yleispätevämmin se pystyy selittämään ihmisen olemuspiirteitä. Myös Neuvostoliitosta saadut näytöt sadismin olemuksesta olisivat sopineet tukemaan teorian päätelmiä.

Eräs syy vaikenemiseen voi olla aineiston vaikeampi saatavuus. Mutta toisen tarjoaa varmastikin se, ettei sosiaalidemokraatiksi tunnustautunut Fromm etsinyt totalitarismien syitä ja rakennetekijöitä aktiivisesti Neuvostoliitosta, vaikka Neuvostoliitto muodostaa historiallisesti katsoen pitkäkestoisimman kidutusten, murhien, puhdistusten ja kaikkien muidenkin ihmisoikeusloukkausten koneiston, jonka rinnalla natsi-Saksa joutuu tyytymään hopeatilaan pahuuden palkintosijoituksesta kilpaillessaan.

Esimerkiksi Stalinin jo tunnetuksi tulleiden ja Berijan vähemmän tunnettujen rikosten valossa saksalainen väkivaltakoneisto oli lähinnä idästä länteen leviävää raakuutta vastaan suunnattu massamurhateollinen kopio. Frommin johtopäätökset puolestaan perustuvat aineiston tarkoitushakuiseen valikointiin, mikä on ollut haitallista sikäli, että se on ohjannut yksipuolisiin johtopäätöksiin, joita on sittemmin käytetty vain saksalaisten syyllistämiseen.

Entä kuinka horjumattomalla pohjalla tuo ”naamasta näkyvän sadismin” oletus loppujen lopuksi on? Ainakaan tämän Wikipedia-artikkelin kuvassa, jossa Berija leikkii yhdessä Stalinin pienen tyttären kanssa, Berijan sadistiset kasvot eivät olleet yhtään sen epähumaanimmat kuin itsensä Heinrich Himmlerin aina ystävällisiltä näyttävät kasvot.

Huikeaa olisikin, jos osoittautuisi, että ihmisen julmuus ei edellytä kerrassaan mitään fyysis-psyykkisiä erityispiirteitä vaan että se on ”järkevästi” laskelmoivan ja omaa etua tavoittelevan toiminnan tulos. Myös tälle näkemykselle Frankfurtin koulukunnan filosofit antavat vahvistusta. Esimerkiksi Theodor W. Adorno, Max Horkheimer ja Herbert Marcuse tunnetusti katsoivat, että mekaanisesti suoritetut massamurhat olivat vain kyynisen ja välinpitämättömän välinerationalismin huipentuneita muotoja.

Mistä tuo rationaliteetti sitten saa voimansa? Mikä onkaan kauniimpi asia kuin diktaattorin käsissä oleva lapsi! Siinä piirtyy suhde, jolla totalitarismit ovat aina politikoineet: progressiivinen ajatus kehityksestä, edistyksestä ja ikuisesta kasvusta.