4. joulukuuta 2009

Elokuvapolitiikkaa


Mörköjen noustessa sohvan takaa pimeinä talvi-iltoina on luontevaa syventyä elokuvien katselemiseen. Tulin kesän aikana hankkineeksi alennusmyynneistä kasan DVD-levyjä. En ole kuitenkaan ehtinyt avata niitä pakkauksistaan, sillä aika on kulunut kirjoittamisen ja ulkoilun parissa. Valikoima näyttää joka tapauksessa edelleen yhtä kiinnostavalta kuin kotiin tuodessa.

Joukossa ovat muiden muassa Saksan kolmannen valtakunnan noususta kertova TV-elokuva Hitler – Pahan nousu ja sitä täydentämässä Führerin viimeisistä päivistä kertova Perikato. Mukana ovat ”liittoutuneiden holokaustiin” eli Dresdenin pommituksiin sijoittuva draamaelokuva Dresden ja maailman eniten uhreja vaatineesta merionnettomuudesta, Wilhelm Gustloff -nimisen matkustajalaivan torpedoimisesta, kertova M/S Gustloff.

Samaan pinoon sopii DVD-painos puoliksi sepitteellisestä Baader-Meinhof Komplex -televisioelokuvasta, jolla muuten on sama tekijätiimi kuin Perikadolla. Kyseinen viime vuonna valmistunut elokuva ei tosin ole sama kuin seitsemän vuoden takainen elokuva nimeltä Baader, jota on myös saatavissa DVD:nä, Baader Meinhof -nimisenä. Yhtä kaikki, molempien keskipisteessä on Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärivasemmistolainen terroristijärjestö.

Eurooppalaisen elokuvan teemoihin liittyvästä kiinnostuksesta päätin ostaa myös Adolf Eichmannin kaappauksesta ja teloituksesta kertovan draamadokumentin, Adolf Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja sekä kohua herättäneen elokuvan Aamen – Lopullinen ratkaisu, joka kertoo katolisen kirkon hiljaisesta hyväksynnästä juutalaisten joukkotuholle. Kokonaisuutta täydentää niin ikään televisiosarjaan perustuva Paholaisen arkkitehti – Hitler ja Speer.

Elokuvateollisuuden sietämätön kaksinaismoralismi

Ilman natseja on näköjään mahdotonta tehdä sen enempää menestyvää draamaa kuin Indiana Jonesien tapaisia toimintaelokuviakaan. Vain kommunistit kelpaavat kilpailemaan natsien kanssa, kun on kyse vertailukohdan etsinnästä pahuudelle. (Punatähden taakse piiloutuvaa julmuutta hyödynsivät muiden muassa James Bond -elokuvien tekijät.) Elokuvateollisuuden suhtautuminen poliittiseen pahuuteen on ollut kuitenkin erittäin valikoivaa.

Jo elokuvien kansipapereissa annetaan ymmärtää, mikä tekijöiden omasta mielestä on hyvää ja mikä pahaa. Hitler arvotetaan tietenkin ”pahan” edustajaksi selvällä ja peittelemättömällä tavalla. Samoin kansiteksteissä käytetään sanontoja ”natsirikolliset”, ”natsien julmuudet” ja niin edelleen. Sen sijaan äärivasemmistolaisen Baader–Meinhof-terroristijärjestön pahuus kuitataan vain maininnalla siitä, ”mihin nuoruuden idealismi voi pahimmillaan johtaa”.

Elokuvateollisuuden pahuuspörssissä kommunistit häviävät siis saksalaisille natseille, vaikka kommunistit jatkoivat rikoksiaan pitempään ja heidän syntinsä ovat veriruskeat – varsinkin meitä suomalaisia ja Itä-Euroopan kansoja kohtaan. Olen käsitellyt puolueellisen historiankirjoituksen ongelmaa aiemmin muun muassa tässä. Suurin osa voittajien kirjoittamasta historiasta onkin ollut pelkkää kostoa aina meidän päiviimme asti.

Sotien syyt

Hitleriä on parjattu viimeksi kuluneet seitsemänkymmentä vuotta siitä, että hän ”aloitti sodan”. Todellisuudessa Saksassa vallitsi kommunistisen vallankumouksen uhka aina Münchenin kansannoususta 1918 asti, ja äärivasemmistolaiset murhasivat kommunistista vallankumousta vastustaneita kansallismielisiä raa’asti. Eräs surmatuista oli 22-vuotias Horst Wessel, jonka sanoittamasta liedistä Hitler teki Deutschland über alles -hymniä korvaavan kansallislaulun kokouksiinsa ja paraateihinsa. Samoin Wilhelm Gustloff -laivan nimi juontaa juurensa Sveitsin kansallismielisten johtajasta, jonka eräs opiskelija murhasi vuonna 1936 ja jonka muistoa kunnioittaen Hitler nimesi Kraft durch Freude -ohjelmaan kuuluvan risteilijänsä. Syinä Euroopassa käytyihin sotiin olivat juuri kommunismi ja sosialismi, jotka polkivat ihmisoikeuksia ja riistivät ihmisiltä luonnollisen omistusoikeuden sekä vapauden. Historiankirjoitus, joka ei suostu myöntämään, että eurooppalainen nationalismi nousi kommunismin uhkaa vastaan ja sen vuoksi, tekee suuren virheen.

Myös käsitettä ”natsi” käytetään niin tieteessä kuin populaarikulttuurissakin väärin. Se on lyhenne sanasta ”nationalisti”, mutta sen käyttäminen on harhaanjohtavaa, sillä sitä viljellään hämärästi vihan ja väkivaltaisuuden synonyyminä. Todellisuudessa useimmat nationalistit eivät ole olleet lainkaan väkivaltaisia. Historiallisesti katsoen nationalismi oli saksalaisten vastareaktio kommunismin uhkaan, ja samantapaisten vastavalkeiden sytyttelyssä olivat tietysti suomalaisetkin mukana. Lisäksi saksalainen sotilas ei ollut suinkaan aina nationalisti, vaikka hän olikin univormussa ja vaikka kommunismia ja muita harmillisia ilmiöitä vastaan taisteli lähes koko Saksan kansa.

Ulkopuolisten on kenties vaikea ymmärtää, miksi Hitler sai niin valtavan kannatuksen. Hänet todellakin nähtiin pelastajana ja messiaana siinä epätoivoisessa tilanteessa, johon ensimmäisen maailmansodan häpeärauha oli Saksan kansan ajanut. Lisäksi maa ei ollut etnisesti eikä hallinnollisesti kovin yhtenäinen. Juuri yksiaineksisuus olisi saattanut estää eri kansallisuuksien väkivaltaisen kohtaamisen valtion sisällä. Historia ei anna paljoakaan näyttöä usean eri kansallisuuden tai eri etnistä alkuperää olevien väestöjen päätymisestä yhteisymmärrykseen samalla maaperällä. Hitlerin kolmas valtakunta tarjoaa tästä traagisen esimerkin. Kiintoisaa on, riittääkö sekään opetukseksi estämään niitä nykypäivän maahanmuuttopolitiikkaan liittyviä virheitä, joiden tuloksena filosofi George Santayanan lause saattaa tulla jälleen ajankohtaiseksi: ”Ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Ihmiskunta on ollut lajitovereitaan kohtaan hämmästyttävän raaka, ja sen vuoksi väestöjen sekoittaminen on uskaliasta ja arveluttavaa. On tosin vaikea sanoa, onko rotusorto ihmislajin biologisperäinen taipumus, mutta varmuudella kyseessä on historiallisesti todennettavissa oleva ja eri puolilla maailmaa kohtalaisen samanlaisena toistuva käyttäytymisen ominaispiirre.

Vaihtoehtoinen totuus?

Adolf Hitlerin haukkuminen on meidän aikoihimme asti perustunut yritykseen kääntää toisen maailmansodan syyt yhden ihmisen niskoille. Hitleriä – tuota kaikkien aikojen kirotuinta maahanmuuttajaa – arvostellessaan elokuvateollisuus on palvellut puolueellisen historiankirjoituksen tarkoitusperiä naiivin vilpittömästi: pitäen yhtä ihmistä syypäänä kaikkiin väkivaltaisiin konflikteihin ja sotien historiallisiin ja sosiodynaamisiin taustoihin.

Vasta aivan viime vuosina elokuvantekijät ovat alkaneet luopua poliittisesta korrektiudesta, joka ennen määräsi haukkumaan natseja ja kehumaan Englantia, Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa sankaruudesta. Yleisö olisi luullakseni ollut valmis saksalaisten syyllisyydestä vapauttamiseen jo vuosikymmeniä.

Sen sijaan uusvasemmistolainen kriitikkokunta ei ole sallinut toisenlaisen totuuden esittämistä, vaan se on rääkynyt kaikilla foorumeilla, miten ohjaaja, käsikirjoittaja tai kirjailija on ”natsi”, jos hän esittää viittauksenkin siihen mahdollisuuteen, että saksalaiset, suomalaiset, italialaiset ja japanilaiset olivat uhreja ja sijaiskärsijöitä, jotka kantoivat kalliin vastuun kommunismin uhkaa torjuttaessa. Tähän liturgiaan on suvaittu tehdä vain yksi poikkeus. Se koskee ensimmäisten atomipommien uhreja, joita on saanut sääliä. Näin on oletettavasti siksi, että vasemmistolainen kriitikkokunta on aina sallinut Yhdysvaltain haukkumisen ja toivonutkin sitä.

Jo kaikkien aikojen suurimpana sotaelokuvana pidetty Das Boot – Sukellusvene U-96 herätti närkästystä siitä, että aluksen kapteeni kuvattiin inhimillisenä ja sodan johtoa kritisoivana: sanottiin, että siinä yritetään nyt puhdistaa saksalaisten mainetta. Mitä olisikaan sanottu, jos hänet olisi kuvattu ”aidosti” sodanhimoisena?

Elokuvantekijät ovat kuitenkin viime aikoina alkaneet esittää varovaisia viittauksia siihen, että liittoutuneiden sotatoimet eivät ehkä olleetkaan ihan eettisiä. Elokuva M/S Gustloff tuo näkyville, kuinka häikäilemättömästi neuvostoliittolainen sukellusvene S-13 upotti neuvostojoukkoja pakenevan ja täynnä saksalaisia siviilejä olevan matkustaja-alus Wilhelm Gustloffin kesken Gotenhafenin kaupungin evakuoinnin, jolloin lähes 10 000 saksalaista sai surmansa. Käytännössä heidät murhattiin vailla mahdollisuutta puolustautua.

Aivan vastaavalla tavoin Dresdenin pommituksista kertova draamaelokuva valaisee, että liittoutuneet murhasivat kevään 1945 aikana jopa 40 000 dresdeniläistä siviiliä ja tuhosivat tieltään kaikki posliinista rakennetun kaupungin kulttuuriaarteet. Sotilaan ja siviilin ihmisarvolla ei ole tietenkään sinänsä mitään eroa, mutta siviili on kuitenkin puolustuskyvytön, mikä tekee heidän tappamisestaan vielä sotilaidenkin murhaamista julmempaa.

Painettuani playtä huomaan, että ikävä kyllä Dresdenin holokaustin käsittely on edelleen poliittisen korrektiuden kahleissa. Elokuvan juoni on rakennettu brittiläisen sotilaslentäjän ja erään saksattaren välisen rakkauskertomuksen ympärille ja kuvaa osapuolten kauhuja kaupungin pommitusten alla balanssoidusti samalla, kun yhteiseksi viholliseksi määritellään se kauhea natsismi. Itseäni olisi kiinnostanut enemmänkin aseveljiemme saksalaisten kyseisessä hornankattilassa kokema Angst, jonka kuvaaminen olisi saattanut nostaa muutoin puolivillaiseksi jäävän elokuvan lähemmäksi Das Bootin legendaarista tasoa.

Lähes sietämätöntä angloamerikkalaisen elokuvateollisuuden tuottamissa sodankuvauksissa on se, että liittoutuneet ja erityisesti venäläiset (jotka olivat vähällä syöstä oman maamme perikatoon), esitetään jonkinlaisina pelastavina enkeleinä, jotka luovat toivoa pahasta johtajastaan kärsiville saksalaisille. Kiintoisaa on, että Hitlerin pahuutta ovat valittaneet varsinkin neuvostokommunistit. Eivätkö neuvostoliittolaiset muka olleet tutustuneet Hitlerin aikomuksiin ryhtyessään hänen ystäväkseen ja solmiessaan vuonna 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, juuri sen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi?

Kansallisvaltioiden ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen

Syy sotiin ja väkivaltaan ei ole tietenkään kenenkään yksittäisen sotilaan. Jo Stalin painotti, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita rintamalla odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Syy vallan ja väkivallan kärjistymiseen sodiksi on suvaitsemattomuudessa: siinä, ettei kansakuntien ja ihmisten itsemääräämisoikeutta ole kunnioitettu.

Esimerkiksi Saksan kansalle ei suotu sille kuuluvaa oikeutta päättää itsenäisesti omasta politiikastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toinen tärkeä syy sotiin oli 1800-luvun teollistumisesta ja kaupungistumisesta alkanut monikulttuuristuminen, jonka tuloksena kansakunnat vaelsivat ympäri Eurooppaa ja joka herätti ihmisissä eripuraa sekä kansakuntien välistä epäluuloa. Etniset puhdistukset niin 1930-luvun Saksassa kuin vuoden 1989 jälkeisellä Balkanillakin selittynevät juuri monikulttuurisen yhteiskunnan aiheuttamilla ongelmilla ja kaipuulla etnisesti yhtenäisiin kansallisvaltioihin.

Keskitysleirit ovat tunnetusti kaikkeen sodankäyntiin liittyvä ilmiö. Esimerkiksi Bosnian ja Hertsegovinan verisessä sodassa vuosina 1992–1995 käytettiin yleisesti keskitysleirejä. Alun perin keskitysleirit olivat mainettaan parempia; esimerkiksi toisessa maailmansodassa ne olivat ei-saksalaisen väestön ja poliittisten vastustajien majoittamiseen tarkoitettuja paikkoja. Tuhoamisleireiksi ne muutettiin vasta pakon sanelemana, kun saksalaisten sotaonni kääntyi eikä valtakunnassa voitu huolehtia sotavangeista ja liikaväestöstä omien sotilaiden kuolleessa rintamalla vihollisten luoteihin. Se, että keskitysleirit perustettiin alun alkaen työ- ja vankileireiksi, on tärkeää pitää mielessä, sillä vain näin voidaan ymmärtää, miksi leirit myönnettiin alun perin arkipäiväisiksi ja kansalaiset hyväksyivät niiden olemassaolon. Tämä ei tietenkään ole kannanotto niihin hirvittäviin rikoksiin, joita leireillä toteutettiin.

Wannseen konferenssista kertova Aamen - Lopullinen ratkaisu tuo joka tapauksessa näkyville, että Saksassa asiasta järjestettiin sentään konferenssi. Sen sijaan Neuvostoliitossa ihmisten joukkotuhosta ei järjestetty mitään kokousta, vaan siitä päätettiin suoraan Stalinin käskyllä.

Tosin myös katolisen kirkon rooliin keskittyvä Aamen-elokuva on tekopyhä. Kirkkoa arvostellessaan se jättää huomiotta, että saksalaisten viholliseksi ilmoittautunut Neuvostoliitto oli katolisen kirkon ideologinen vastustaja, joka poltti tieltään Herran huoneet, ellei onnistunut muuttamaan niitä propagandaelokuviensa esitysnäyttämöiksi. Tässä mielessä paavien halu suudella natseja oli ymmärrettävää. Kuitenkin vielä tätäkin nykyä liittoutuneiden propagandaelokuvat pyörivät televisioissa ja DVD-soittimissa.

Adolf Eichmann - Kuoleman allekirjoittaja ei ollut tarjouksessa, mutta ostin sen silti. Filosofi Martin Heideggerin assistenttina toiminut juutalainen Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista aikoinaan kiihkottoman historiateoksen (Eichmann in Jerusalem, 1963). Myös tämä elokuva on dokumentaristinen ja pyrkii objektiivisuuteen. Objektiivisuuden takana pesii kuitenkin eräänlainen välinpitämättömyys ja hiljainen hyväksyntä Eichmannin tuomitsemista kohtaan. Moni vastaaviin rikoksiin syyllistynyt kommunistirikollinen on päästetty kuin koira veräjästä.

Nappaamalla holokaustin toimeenpanosta syytetyn Eichmannin Etelä-Amerikasta, kuljettamalla hänet Israeliin tuomittavaksi ja teloittamalla hänet vuonna 1962 israelilaiset osoittivat samaa vihaa saksalaisia kohtaan kuin arjalaisina itseään pitäneet natsit osoittivat maassaan asuvia juutalaisia kohtaan. Vaikka kosto olikin tavallaan oikeutettu, moraaliselta asemaltaan ihminen, joka toimii näin, ei ole edeltäjiään parempi.

Humaanin näkökulman etsintää

Saksalaiset elokuvantekijät ovat vasta viime vuosina uskaltautuneet etsimään inhimillisiä kipupisteitä sotien ajan kärsimyksistä. Sama näkyy Suomessa. Näyttöä antaa vaikkapa Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, joka ei täyty pelkästä jermuilusta ja sodan historiallisen juonen seuraamisesta. Myös Renny Harlinin Mannerheim-nimikkohanke perustunee inhimillisen näkökulman etsintään.

Marsalkka Mannerheim häikäisi kyvyillään sikäli, että ”maailman viimeisenä ratsastavana kenraalina” tunnetun sotilaan onnistui olla samanaikaisesti voitokas sotapäällikkö ja poliitikko. Julius Caesar puolestaan hämmästytti laaja-alaisuudellaan: olemalla sekä sotapäällikkö, hallitsija että historioitsija. Varsinkin viimeksi mainitussa tehtävässä onnistuminen on osoittautunut monille sotilaille ja poliitikoille ylivoimaiseksi, mutta Caesarin tiedetään kirjoittaneen muun muassa Gallian sodasta kertovan Commentarii de bello Gallico -teoksen, joka ei ole huonoimpia. Sen sijaan Hitler oli sotapäällikön ja poliitikon rooliensa lisäksi ainoastaan taiteilija, mikä ei ole aivan harvinaista myöskään poliittisille johtajille, mutta kylläkin hieman helpompaa kuin objektiivisena historiankirjurina toimiminen.

Saksalaisessa elokuvassa Perikato tekijäryhmä käsittelee Hitleriä ja hänen lähipiiriään melko lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kuvausta on ilo katsoa, sillä siinä saksalaisunivormuun pukeutuneet todellakin puhuvat saksaa eivätkä naurettavalla ja epähistoriallisella tavalla englantia, kuten Hollywood-draamoissa. Berliinin-bunkkerissaan viimeisiä päiviään viettävästä Hitleristä piirretään kuvaa jopa humoristisena, inhimillisenä ja sympaattisena ihmisenä – mutta samanaikaisesti myös piittaamattomana ja kovana kyynikkona. Hänen persoonansa ristiriitaisuus kuvataan alleviivatusti Eva Braunin repliikissä, jonka mukaan hän ei viidentoista vuoden aikana päässyt näkemään Hitlerin sisimpään ja että Hitler jäi hänellekin arvoitukseksi. Mainittakoon, että teoksessani Enkelirakkaus (2008) tulkitsin tätä persoonallisuuden piirrettä Hitlerin peitellystä homoseksuaalisuudesta johtuvaksi. On mahdollista, että tulevaisuus kirjoittaakin Hitleristä kokonaan toisenlaista kuvaa kuin pelkkään tuomitsevaan eetokseen perustuva historiankirjoitus. Saattaa olla, että Hitleristä antaudutaan argumentoimaan lopulta samaan sävyyn kuin antiikin sotapäälliköistä.

Samalla kun laitan vielä DVD-soittimeni levylautaselle elokuvan Hitler - Pahuuden nousu, joudun kysymään, kenellä olisi rohkeutta tehdä ironinen elokuva ”Hitler: Etiikan esitaistelija” tai ”Hitler: Hyvyyden perikuva”!

Latteuksia ja kiintoisaa draamaa

Elokuvateollisuuden tapaa käsitellä natsismia ja Hitleriä on rasittanut joko pinnallisuus tai tylsämielisyydellään häiritsevä moralismi. Natseja ja Hitleriä on käytetty toimintaleffojen pahiksina, tai sitten yleisöä on aliarvioitu tuomitsevalla paatoksella. Esimerkin ensin mainitusta tarjoaa Oscarillakin palkittu elokuva Väärentäjä, joka kertoo vankileirille joutuneesta mutta natsien kanssa sopimuksen tehneestä rahanväärentäjästä, jonka tehtäväksi tuli romahduttaa Britannian talous väärennetyillä punnan seteleillä. Väärentäjä-elokuva sisältää metaviestin, että natsismissa itsessään oli jotakin epäaitoa.

Toinen samantyyppinen on Tom Cruisen tähdittämä Operaatio Valkyrie, joka kertoo Hitlerin salamurhaamiseen pyrkineestä hankkeesta. Elokuvan moraalinen asetelma on yhtä yksinkertainen kuin jalkapallopelin: ”pahan” edustaja asetetaan taaskin stereotyyppisesti esille, ja filmikela ensimmäisestä viimeiseen ruutuun täytetään toiminnalla. Myöskään kesän aikana elokuvateattereihin ilmestynyt Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset ei jätä mitään arvailujen varaan vaan alleviivaa sanomaansa tavalla, joka vie katsojalta mahdollisuuden itse ymmärtää ja oivaltaa mitään.

Edellisistä poikkeava ja kiintoisa tämän syksyn elokuvauutuus on saksalaisten omaa elokuvatuotantoa edustava Berlin 36. Valitettavasti se ei ole nähtävissä Suomen elokuvateattereissa. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan näyttämönä ovat Berliinin vuoden 1936 olympialaiset.

Saksan naisten korkeushyppyjoukkue ei saanut propagandaministeriön mielestä aikaan riittäviä tuloksia vaan oli putoamassa mitaleilta, jos jotakin ei tehtäisi. Saksan mitalivalttina pidetty Gretel Bergmann puolestaan oli juutalainen eikä toisi maalle poliittisen johdon kaipaamaa kunniaa, joten urheilupomot päättivät rekrytoida joukkueeseen Hermann Ratjen -nimisen mieshyppääjän, jolle vaihdettiin naisen etunimi ”Dora” Vuonna 1914 syntyneen ja edelleenkin Yhdysvalloissa elävän Gretel Bergmannin henkilöllisyys on säilytetty elokuvassa, mutta Ratjenin nimi on jostain syystä käännetty muotoon ”Marie Ketteler”. Yhtä kaikki, Bergmann pudotettiin joukkueesta, ja Ratjen ylsi kilpailussa neljänneksi. Vuonna 1938 hän voitti kultaa naisten korkeushypyn euroopanmestaruuskilpailuissa mutta paljastui samantien naiseksi.

Väärentäjän tavoin tämänkin elokuvan piiloviestinä on syytös, että natsismissa oli jotakin epäaitoa. (Poliittisessa propagandassa yleensäkin on kyse kulissien pystyttämisestä.) Mutta se, onko kansallismielisyys sinänsä keinotekoista, vai nouseeko kansallisen edun valvonta ihmisten sisäisistä tai sosiaalisista välttämättömyyksistä, onkin jo kokonaan toinen, kiintoisampi kysymys.

Joka tapauksessa Berlin 36 liikkuu taitavasti politiikan, urheilun ja henkilökohtaisten suhteiden sekä sukupuolisuuden maailmassa. Vaikka juutalaistyttö korvattiinkin saksalaispojalla, kukaan ei voine väittää, että ratkaisu olisi ilmentänyt ainakaan sukupuolista rasismia. Miehen lähettäminen kilpailuun naisen sijasta johtui vain siitä, että parempaa arjalaista naiskilpailijaa ei ollut tarjolla. Se oli siis hätäratkaisu. Mutta antisemitismiä se ilmaisi, totta kai. Asiaa paheksuttaessa on syytä muistaa, että saksalaisen totalitarismin perinnettä jatkanut DDR pyrki tekemään naisurheilijoistaan hormonien avulla aidosti miehiä. Miksi siis sosialistisen järjestelmän toteuttamia ihmiskokeita ei moralisoi äänekkäästi kukaan?

Berlin 36 -elokuvan kautta välittyy myös tosiasia, että urheilun maailma jos mikä paljastaa sukupuolieron vaikuttavuuden, vaikka monissa muissa yhteyksissä kaksiarvoista sukupuolieroa onkin pyritty vähättelemään. Esimerkiksi postmodernistit ja queer-teoreetikot ovat jatkuvasti toistelleet, että sukupuoliero on vain ”sosiaalinen konstruktio” eikä biologisella sukupuolierolla ole muka merkitystä. Itse katson kyseisten tahojen vieraantuneen omasta kehollisuudestaan pohtiessaan asioita housut jalassa tieteellisissä seminaareissaan. Urheilun kautta avautuva toiminnallisten suoritteiden maailma osoittaa, että sukupuolierolla on merkitystä. Kukaan queer-teoreetikkokaan tuskin voi väittää tämän elokuvan nähtyään, ettei kaksiarvoinen sukupuoliero olisi tärkeä kehollinen tosiasia.

Paholaisen arkkitehti - Hitler & Speer puolestaan sisältää vihjauksia Hitlerin oletettuun homoseksuaalisuuteen, josta historiallisia todisteita esitti saksalainen historianprofessori Lothar Machtan vuonna 2001 julkaisemassaan teoksessa Hitlers Geheimnis – Das Doppelleben eines Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”). Ongelmallista tässä elokuvassa ja Machtanin teoksessa on, että molemmissa oletusta Hitlerin homoudesta pyritään käyttämään jonkinlaisena moralistisena vasta-argumenttina Hitleriä kohtaan. Homoseksuaalisuus siis arvotetaan kielteisesti, ja näkemystä Hitlerin homoseksuaalisuudesta käytetään eräänlaiseen huuteluun.

Machtankaan ei yltänyt pohtimaan sitä, mitä merkitsee, jos koko saksalainen 1930-luvun mieskulttuuri ja maskuliinisuuden palvonta nähtäisiin vääristyneenä homoerotiikan muotona, kuten olen itse tehnyt kirjassani Enkelirakkaus (2008, s. 390–411). Tällainen tulkinta paljastaisi ja auttaisi ymmärtämään, kuinka natsismiin liitetty antiikki-ihanteiden palvonta oli eräänlaista sublimoitua homoseksuaalisuutta. Tärkeää on huomata, ettei homoseksuaalisuudella ja natsismilla ole mitään asiallista yhteyttä, vaan Hitlerin hankkeissa oli kyse vääristyneestä homoseksuaalisuuden toteuttamisesta, jossa homoseksuaalisuuden torjuminen kanavoitui aggressioksi.

Saksalaiset: elokuvahistorian sylkykuppi

Kesän aikana kokoon haalimani pino DVD-levyjä yhdessä tämän vuoden uutuuselokuvien kanssa on antanut vakuuttavan näytön siitä, miten angloamerikkalainen elokuvaindustriaalinen kompleksi on onnistunut herjaamaan ja solvaamaan saksalaisia enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmittu häpeärauha. Saksalaisia on syyllistetty voittajien kirjoittamalla historialla, valtion koko menneisyys on leimattu synkäksi, eikä saksalaisia ole autettu vapautumaan menneisyyden painolastista, vaan elokuvatuotannosta on tehty samanlainen aivopesun, alistamisen ja kaavoittuneiden käsitysten likasanko kuin sinänsä puolueellisesta historiankirjoituksestakin.

Hitlerin kunniaksi - pro et contra -todistelussa tämäkin sallittaneen - voidaan sanoa, että Hitler oli meidän puolellamme. Ilman Saksan antamaa ase- ja elintarvikeapua Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944:stä olisi tullut viiden minuutin mittainen, ja niin sanottu Kannaksen kujanjuoksu olisi edennyt nopeasti kuin palava bensavana. Maamme olisi todennäköisesti valloitettu ja sovjetisoitu, ja suuri osa kansasta olisi toimitettu Baltian maiden asukkaiden tapaan Siperian kuolemankyliin. Meitä ja Suomea nykymuodossa ei olisi olemassa.

Aina kun kuvataan Saksan kansan kärsimyksiä, niistä syytetään yksipuolisesti Hitleriä. Todellisuudessa häpeä Saksan valtion tuhoamisesta ja kansan nujertamisesta kuuluu liittoutuneille. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jatkoivat totalitarismien rakentamista ja uhkaavat edelleenkin ihmiskuntaa paljon pahemmalla joukkotuholla kuin Hitler koskaan.

Ikävänä esimerkkinä voi mainita, että puna-armeija teki saksalaisten keskitysleiri Sachsenhausenista vuosiksi 1945–1950 oman ”Erikoisleirinsä”, jonne koottiin vangittujen natsien, erityisesti natsipuolueen jäsenien, lisäksi myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Natsien aikana Sachsenhausenissa pidetyt venäläiset sotavangit joutuivat silloin samaan paikkaan omiensa vangitsemina, ja kommunistiseen uudelleenkoulutusohjelmaan alistetuista 60 000 ihmisestä 12 000 kuoli kammottavien vankilaolosuhteiden vuoksi. Myöskään Neuvostoliiton omat vankileirit eivät olleet hienostohotelleja.

Läntisten miehitysvyöhykkeiden puolella tapahtunut Saksan talousihme puolestaan todistaa Saksan kansan hämmästyttävästä noususta, Hitlerin viimeisten toiveiden mukaisesti. Siinä, missä moni muu kansakunta olisi jäänyt nujerrettuna raunioiden keskelle, Saksan kansakunta kohosi kuin feeniks-lintu tuhkasta. Myös DDR:stä tuli sosialismin näyteikkuna juuri siksi, että kaikkien sosialismilla raskautettujen kansakuntien joukosta teollinen ja taloudellinen kehitys onnistui parhaiten juuri saksalaisten keskuudessa. On vaikea väittää, ettei Saksojen talousihmeellä olisi mitään tekemistä Saksan kansan myötäsyntyisten ominaispiirteiden ja biologisten ominaisuuksien kanssa. Tässä mielessä käsitys, ettei rodullisilla ominaisuuksilla ole mitään tekemistä kansakuntien menestyksen kanssa, on toisen maailmansodan jälkeistä poliittisen korrektiuden aikaa leimannut suurin vale.

Punainen parodia

Elokuvapinoni pohjalta löytyy vielä yksi sotaleffa, joka tosin sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Punainen paroni kertoo saksalaisten lentäjä-ässäksi kohotetusta Manfred von Richthofenista. Historiallisen ajanhengen hyvin tavoittava elokuva kertoo, että huippumodernin teknisen aselajin edustajia kohdeltiin sodan keskellä kuin puolijumalia, ja he myös kunnioittivat toistensa ammattitaitoa rintamalinjojen yli kuin entisaikojen ritarit. Kuolemattomien jumalien palvontaan Saksassa on edelleen halua, sillä elokuvan koko rahoitus, 18 miljoonaa dollaria, saatiin lahjoituksina yksinomaan Baden-Württembergin alueella eläviltä saksalaisilta.

Elokuvassa on tosin kohtia, joiden tuloksena Punaisesta paronista on vähällä vääntyä punainen parodia. Elokuvaan on muun muassa tekaistu poliittisen korrektiuden ilmentymänä ”juutalainen lentäjä”, jotta ensimmäisen maailmansodan saksalaisässälle kunniaa tekevästä elokuvasta ei vahingossakaan välittyisi vaikutelmaa, että elokuvassa palvottaisiin saksalaista nationalismia.

Tarkoitushakuisuus saa taaskin yliampuvat ja koomiset mittasuhteet, kun taivaalla lentää kaksitasoja, joiden kylkeen on maalattu Saksan ristin rinnalle juutalainen Daavidin tähti, ja elokuvan lopussa selitetään (suorastaan raivostuttavan alleviivatusti), että ”saksalaislentäjien joukossa taisteli kunniakkaasti myös juutalaisia, joita edustamaan elokuvassa on valittu kuvitteellinen lentäjähahmo”. Paitsi että kyseinen lavastus on jo sen omankin tunnustuksen mukaan epähistoriallinen, se on poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja neuvolamaisuudessaan myös juutalaisia nolaava. Kysehän piti olla ensimmäisen maailmansodan eikä toisen maailmansodan kuvauksesta!