Lissabonin Lissun lässyt

Eilen tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan alkamisesta. Sanomalehtien näköispainoksista voi lukea, millaisia epävarmuuden tuntemuksia sodan alkamiseen liittyi. Monet maailman maat tuomitsivat Neuvostoliiton Suomelle esittämät uhkaukset ja diplomaattisuhteiden katkaisun, kärjessä Yhdysvallat. Mutta apua ei luvattu mistään.

Pitkän prosessin tuloksena ratifioitu Lissabonin sopimus astuu puolestaan voimaan tänään. Parasta (tai vähiten huonointa) siinä on sopimuksen turvatakuulauseke, joka kuuluu seuraavasti: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan määräysten mukaisesti.”

Tämä on tarkoituksella hiottu samaan muotoon kuin Naton artikla 5. Se puolestaan sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Tätä kautta näyttäisimme olevan Naton kaltaisen turvallisuusrakenteen syrjässä kiinni, sillä puhelinlankojen päässä on lopultakin palokunta, jolle voi tarpeen tullen soittaa.

Koska EU:lla ei ole omia sotavoimia, saattaa olla, että apuun tulisi enintään Ruotsi, joka on julistanut siirtävänsä puolustusvoimiensa painopisteen ulkomaille. Koska Ruotsikin on ajanut alas armeijaansa, sen sotilaallinen mahti on kutistunut. Julistamalla antavansa apua kriiseissä EU:n sisällä sekä Pohjoismaissa ruotsalaiset ehkä odottavat tulevansa itse autetuiksi. Eli ystävällistä naapuriapua meille on tarjolla Lissabonin sopimuksen johdosta aivan niin kuin ennenkin.

Ja onhan tähän maahan koetettu tehdä vierailuja ja tervehdyskäyntejä myös aiemmin, mutta joka kerran siinä on tullut tehtyä kaksi käyntiä samalla kerralla: ensimmäinen ja viimeinen. Turvatakuita tai ei – tämän maan turvallisuuden perusta on edelleenkin oma vahvasti aseistettu armeija.