14. joulukuuta 2009

Voissa paistettua


Historiankirjoitus on konflikti, johon liittyvistä tosiasioista on päästy sopimukseen. Siten se on aina voittajien historiaa. Historiantulkinta puolestaan on ”menneisyyden ennustamista” ja ”tulevaisuuden muistelua”.

On kulunut toista viikkoa siitä, kun kirjoitin saksalaisten ja suomalaisten turhasta leimaamisesta nationalismin painolastilla ja arvostelin Neuvostoliiton historiaa, joka on vielä natsi-Saksankin menneisyyttä synkempi. Suomen sanomalehdet puolestaan löysivät viime viikolla Venäjän puolustusministeriön internetsivuille ilmestyneen kirjoituksen nimeltä ”65 vuotta Suomen irrottautumisesta toisesta maailmansodasta”, jossa väitetään, että Suomi on unohtanut Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien ja varsinkin jatkosodan opetukset.

Kyseinen kirjoitus ei ole varmasti vastaus sen enempää edellä mainittuihin kolumneihini kuin niihinkään, joissa arvostelin venäläis-saksalaista maakaasuputkihanketta ja esitin, että Venäjän pitäisi luopua sotilastarkkailuoikeudestaan Ahvenanmaalla. Venäläisteksti on kirjoitettu jo viime syyskuussa. Mutta se osoittaa, että Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi, ja että se on siinä yhä: toisella nimellä.

Anonyymisti julkaistussa artikkelissa väitetään, että Suomi ei ole tehnyt riittävästi tiliä osallistumisestaan ”Saksan satelliittina” toiseen maailmansotaan. Samoin siinä viitataan Tarja Halosen vuonna 2005 avaamaan keskusteluun, jossa jatkosota haluttiin nähdä edelleenkin erillissotana. Sen sijaan venäläistulkinnassa Suomea pidetään Saksan liittolaisena, ja lopussa muistutetaan, että

”[...] nykyään monet suomalaiset poliitikot (eivätkä vain suomalaiset, eivätkä vain poliitikot) katsovat paremmaksi unohtaa menneen sodan opetukset. He ajattelevat, että nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen harhaluulo. Venäjä on aina Venäjä, millä nimellä sitä sitten kutsutaankin.”

Väite Venäjästä neuvostototalitarismin jatkajana tuli siis todistetuksi. Totuus on, että venäläiset itse hankkiutuivat natsi-Saksan liittolaisiksi Molotov–Ribbentrop-sopimuksella ennen toisen maailmansodan alkua. Hyökkäämättömyyssopimuksessa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin venäläisten valtapyyteiden vuoksi. Jos ”Suomen myyjänä” pidetään Saksaa, ei saksalaisia olisi syytä pitää ainakaan tältä kannalta suomalaisten liittolaisina.

Toisaalta Suomella oli moraalinen oikeus ottaa vastaan tukea Saksalta jatkosodassa. Aseveljeys Saksan kanssa oli pienempi paha neuvostomiehitykseen verrattuna. Katkerista kokemuksistaan talvi- ja jatkosodassa venäläiset hyökkääjät saavat kiittää itseään.

Koska Venäjän puolustusministeriön sivuilla julkaistussa jutussa ei ole tekijän nimeä, voidaan päätellä, että se edustaa virallista kantaa. Venäjän nykyisten vallanpitäjien tarkoituksena on opettaa, että Suomen kaltaisella valtiolla ei saisi olla omaa historiankirjoitusta eikä -tulkintaa.

Lisäksi tarkoituksena on ripittää Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän vääryyksiä arvostelleita suomalaisia. Kirjoittelu on osa samaa painostusta, jolla esimerkiksi Nashi-nuoret halusivat leimata muutamat asioista avautuneet suomalaiset fasisteiksi.

Venäläisartikkelissa maalaillaan kuvia Suur-Suomen rajoista Uralilla ja väitetään suomalaisten kohdelleen neuvostoliittolaisia sotavankeja epäinhimillisesti sekä valloittamiensa alueiden venäläisväestöjä rasistisesti. Tämä merkitsee, että historian tosiasiat ja tutkimustieto alistetaan edelleen sota-aikaiselle propagandalle.

Poliittisesti tai historiantutkimuksen kannalta venäläiskannanotossa ei ole mitään uutta. Ajopuuteoriasta ja erillissotateesistä on Suomessakin siirrytty lähemmäksi entisissä liittoutuneissa maissa suosittua tulkintaa, jonka mukaan Suomi oli Saksan liittolainen. Käsitystä vastaan puhuu se, ettei Suomella ollut liittolaissopimusta Saksan kanssa, mutta puolesta se, että suomalaiset viranomaiset tiesivät Saksan operaatio Barbarossasta jo ennen jatkosodan alkua ja että Suomi teki sotilaallisia valmisteluja ennen jatkosodan alkamista yhdessä Saksan kanssa. Vaikka Suomi ei ollut Saksan liittomainen de jure, se saattoi olla sitä de facto.

Kaiken yläpuolella on kuitenkin kysymys, miksi Suomen ei olisi muka pitänyt valmistautua jatkosotaan kaikin käytettävissä olevin keinoin ja myös yhteistyössä Saksan kanssa, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen talvisodan alkajaispäivänä ja häikäilemättä ryöstänyt sen alueita haltuunsa. Mitä niin hyvää on Neuvostoliitossa, että Suomen ei olisi pitänyt käyttää kaikkia keinoja kommunistimiehityksen torjumiseksi? Yhteistyö Saksan kanssa oli juuri se pienempi paha, ja tässä toiminnan motiivit huomioon ottavassa suhteessa ajopuuteoria on edelleen perusteltu, vaikka monet suomalaisetkin historioitsijat ovat olleet valmiita luopumaan kyseisestä tulkinnasta toisille EU-maille suopean historiantulkinnan imartelemiseksi.

On syytä muistaa, että luvan Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistettuihin suurpommituksiin yhteensä noin 2 000 lennolla, 16 490 pommilla ja 2,6 miljoonalla kilolla räjähteitä antoi Teheranin konferenssi, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt sopivat sotatoimien päälinjoista. Myös länsimaissa elätelty käsitys, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, on osa entisten liittoutuneiden maiden harjoittamaa puolustelua ja maineenpesua, siis puolueellista historiankirjoitusta. Samalla koetetaan unohtaa, että Suomea vastaan taisteli lähes koko maailma – Lapin sodan aikana myös Saksa, kun neuvostoliittolaiset pakottivat suomalaiset pettämään entiset tukijansa ja karkottamaan heidät maaperältään.

Myös venäläisten kannattaisi muistaa muutama tosiasia: Venäjällä on tätä nykyä vain yksi ongelmaton rajanaapuri ja Suomella yksi ongelmallinen. Jos Venäjä tekee Suomesta itselleen ongelman, siitä tulee yksi lisä Venäjän omien probleemien loputtomaan kakkuun.

Kiintoisaa kiistelyssä on sen historiankirjoituksen olemusta ja ihmisten kanssakäymistä valaiseva luonne. Kansakunnat riitelevät vanhojen konfliktien tosiasioista ja tulkinnoista, kunnes saavat aikaan uuden. Havainto vahvistaa käsitystäni, että sota on asiantila, joka on voimassa koko ajan. Se vallitsee myös rauhan oloissa valta- ja väkivaltapotentiaalina, joka ei aktualisoidu aseelliseksi. Toisinaan sodankäynti pulpahtaa pintaan avoimena väkivaltana, ja toisinaan se painuu pinnan alle esiintyen pelkkänä sanasotana. Sotaa käydään joka päivä, ja välillä sitä vain sanotaan rauhaksi.