Kirjallisuutemme kaikki palkinnot

Ovatko kirjallisuuskriitikot menettäneet järkensä? En uskalla väittää, ettei Sofi Oksasen Puhdistus olisi kelpo romaani, vaikka minua ei erityisesti kosketakaan naisten prostituutio Virossa.

Tämän teoksen perusteella Oksaselle on myönnetty Suomen kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot sekä joukko muita huomionosoituksia (muiden muassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot, Kalevi Jäntin palkinto sekä Setan asiallisen tiedon omena). Nyt hänelle osoitettiin vielä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintokin. Moni arvokirjailija on joutunut työskentelemään koko ikänsä ansaitakseen edes yhden huomattavan tunnustuksen. Nobel-palkinto Oksaselta vielä puuttuu, eli pannaanko yhden kirjan kirjailijalle vielä sekin?

Oksasen kohtuuton ylisuosiminen ei ole merkki siitä, että hänen teoksensa olisi täydellinen, että muut olisivat huonoja tai että parempaa palkittavaa ei löytyisi. Oksasen suitsuttaminen on merkki feministisen kirjallisuuspolitiikan ylivallasta julkaisutoimen, kirjojen markkinoinnin ja kirjallisuuskritiikin piirissä. Naistoimittajien hallitsemat kustantamot julkaisevat kaiken naisia esittävän ja mahdollisesti kiinnostavan, aivan niin kuin naistenlehdet puolestaan peittävät naisjulkkisten naamatauluilla kirjakauppojen ja kioskien seinät. Ja vielä miestenlehtien kansissakin on naisten kuvat.

Kirjakauppaportaan naisvaltaiset markkinointiosastot puolestaan kasaavat naisten kirjoittamat ja naisille suunnatut teokset paraatiovien pieliin, josta niitä voi kerätä kuin meikkejä käsilaukkuun. Eivätkä tiedotusvälineiden naispuoliset toimittajat säästele palstametrejä tai lähetysaikaa ilmaismainoksen jakamiseksi ämmäkirjallisuudelle. Ilmiössä täytyy olla kyse feminismistä, sillä feminismi ei sisällä kriittisyyttä myöskään tieteellisissä yhteyksissä, vaan se on sielläkin pelkkää palvontaa.

Kenties postmoderni arvorelativismi aiheuttaa kulttuurielämään myös ahdistusta, minkä vuoksi ihmiset alkavat penätä auktoriteetteja, ja näin syntyy sosiaalinen tilaus ihmelapsille. Pekka Himanen toimi aikanaan ihmepoikana ja Heidi Liehu ihmetyttönä. Nyt kun kumpikin heistä on liian vanha vaikuttaakseen nerolta, vanhuudenheikot kirjallisuuskriitikot esittelevät elämänviisauttaan lavastamalla Sofi Oksasesta juuri sellaisen ihmetytön, joka tyydyttää heidän haluaan mystifioida taiteita ja kirjallisuutta. Realismin kaikuja tässä jumalanpalveluksessa edustaa vain tosiasia, ettei edellä mainittujen viisaus ole sen kummempaa kuin kenenkään muunkaan.

Kulttuurielämän puolueellisuudesta voi ehkä vertailun vuoksi todeta seuraavan. Ystäväni, elokuvaohjaaja Markku Heikkinen, sai vuosi sitten valmiiksi kansainvälisen dokumenttielokuvansa All boys – Pornopojat, joka kertoo miespornon valmistuksesta Saksassa ja Tšekeissä sekä analysoi miehiä kuvaavan seksin kuluttamista. Tulos oli, että Elokuvatarkastamo määritteli elokuvalle (ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvana) K-18-leiman, ja Suomen elokuvateatterien monopolia hallitsevan Finnkinon edustaja kieltäytyi hyväksymästä tuotosta teatterilevitykseen. Itse kävin katsomassa elokuvan ja lukemassa nimeni sen lopputeksteistä kutsuvierasnäytännössä, joka jäi toistaiseksi ainoaksi Suomessa.

Mutta jumalauta, jos elokuvan aiheena olisi ollut leimallisesti naispornon valmistus, naisten käyttö erotiikan raaka-aineena tai naisten seksuaalinen hyväksikäyttö, elokuvalle olisi myönnetty kotimaiset Jussi-patsaat, Berliinin Kultainen karhu, Golden Globe, viisi Oscaria ja kymmenen Baftaa. Nyt elokuvasta ei ole pukahdettu mitään julkisen sanan hämmentyneisyyden vuoksi, ja kiintoisaa sensuuri on myös siksi, että naisväki voisi olla tämän elokuvan potentiaalista yleisöä.

Sofi Oksasen tapauksessa hänelle tyypitelty ”kielen kouraisevuus” koetaan poliittisesti korrektiksi ja hyväksi, sillä kyseessä on naisten todellisuutta koskeva kerronta. Mutta miehistä puheen ollen vastaavanlainen esittäminen johtaa käytännölliseen julkaisukieltoon. (Lisää aiheesta tässä ja tässä sekä feministisestä kirjallisuuspolitiikasta laajemmin teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia 2009, s. 338–340.)

Väitteeni on, että Sofi Oksasen teoksissa ei ole mitään sellaista, minkä takia niitä kannattaisi juhlia julkisuudessa. Oksanen on julkisuuden lemmikki vain siksi, että hän on monien mielestä sopiva. Hän on nuori nainen eli kuuluu suojelua nauttivaan ryhmään. Hän kirjoittelee kirjoja eli luo mallin ja esikuvan sille, että ”myös nainen voi olla intellektuelli”. Julkisuutta saa vain Sofi, vaikka 500 mieskirjailijaa tekisi saman homman paremmin. Mikäli Sofi Oksasen kirjojen kannessa olisi miehen nimi, hänestä tuskin puhuttaisiin mitään. Tämä osoittaa, miten kirjoittajan sukupuolipositio määrittelee teosten merkitystä.

Sofilla on onneksi nimi, joka näyttää filosofiselta. Hän esiintyy biseksuaalina ja vaikuttaa niin muodoin ”vapaamieliseltä naiselta”, mikä puhuttelee ehkä heteromiehiäkin. Hänellä on myös erottuva pukeutuminen ja ulkonäkö. Koska feministinen media suojelee ja suosii Sofi Oksasta, kustantajat panostavat hänen kirjojensa markkinointiin, ja siksi ne myyvät.

Populismiin perustuvat dominoilmiöt ovat julkisen elämän kaatuvaa kauraa. Palkitsijoilta ja palkituilta unohtuu helposti Herakleitoksen sana: ”Tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama.” Se, että Sofi Oksasta nyt hehkutetaan kuin manne-Mersun dieseliä, ei voine perustua muuhun kuin julkisen sanan haluun tuhota lupaavan aloittelevan kirjailijan ura palkitsemisen synnyttämillä liiallisilla odotuksilla.

Puolen miljoonan tuloihin yltäneen Oksasen ei toisaalta tarvitse tehdä enää mitään. Laittamalla puolet asuntoon ja sijoittamalla toisen puolen selvitystilaan joutuneen Sofia Pankin sijasta vaikkapa Handelsbankenin Aasian-rahastoon hän elää mukavasti elämänsä loppuun.