Hallituksen oma yksityinen oikeus

Sananvapautta on Suomessa kavennettu viime aikoina mitä erilaisimmilla verukkeilla ja mitä erikoisimpia kiertoteitä käyttäen. Vuoden 1889 rikoslain vanhojen säädösten mukaan kirjoja ja muita julkaisuja koetettiin sensuroida ”herjauksen” ja ”solvauksen” rikosnimikkeisiin vedoten ja lainuudistuksen 9.6.2000/531 tultua voimaan viittaamalla ”kunnialoukkaukseen” (joka kattaa suurin piirtein aiempien nimikkeiden tunnusmerkistöt).

Kunnianloukkauksella tarkoitetaan uudemman lain 24 luvun 9 §:n mukaan perättömien tietojen levittämiseen liittyvää haitan tuottamista. Tosin politiikka, tieteet ja taiteet on armahdettu suvereenisti jo lakitekstissä, ja siksi poliitikkojen, tieteilijöiden ja taiteilijoiden mielipideriitojen kohtaamista käräjäsaleissa on pidetty juuri sellaisena ongelmana, jonka hoitamisessa lain tarjoamat lääkkeet ovat loppuneet lyhyeen.

Kovin helppo ei ole ollut parantaa myöskään niiden ihmisten mieltä, jotka ovat koettaneet kuohia sananvapautta rikoslain ideologisimpiin asiakohtiin eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen (11 luvun 10 §) ja uskonrauhan rikkomiseen (17 luvun 10 §) viitaten. Saa nähdä, milloin kirjoja vaaditaan roviolle (tai niiden menekkiä pyritään edistämään) vetoamalla ihmiskauppaa, salakatselua, salakuuntelua, liikenteen häirintää, pahoinpitelyjä, kuolemantuottamuksia, ilkivaltaa tai omankädenoikeutta edistävään vaikutukseen. Lastensuojeluun viitaten sananvapautta onkin jo rajoitettu ihan perustuslain (1 luku 12 §) tekstissä, mikä on harmillista, sillä se on johtanut kiperiin ongelmiin, kun viranomaisvalta on pyrkinyt suurentamaan tätä sananvapauden murentamiseen sopivaa porsaanreikää.

Sananvapautta on koetettu rajoittaa myös yksityisyydensuojaan liittyen. Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan yksityisyyden piiriin luettavien tietojen kertominen julkisuudessa voi olla rangaistavaa, vaikka väitteet olisivat tosia, eikä todisteluun tarvita tietojen todenperäisyyden osoittamista. Yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä onkin helpompi nostaa syytteitä kuin kunnianloukkauksesta, sillä näyttöä väitteiden totuudesta, epätotuudesta tai mielettömyydestä ei tarvitse esittää, vaan syytteessä voi viitata pelkkään koettuun haittaan.

Niinpä myös Matti Vanhanen valitsi vaihtoehdoista helpomman vaatiessaan Susan Ruususelle ja hänen kustantajalleen syytettä yksityiselämäänsä koskevan tiedon levittämisestä. Aktiivisuutta molempien asianomistajarikosten oikeussaleihin raahaaminen kuitenkin vaatii, ja niinpä myös pääministeri joutui tekemään työtä saadakseen syyttäjäviranomaisen ajamaan juttua – tai sitten korkean virkamiehen tapauksessa pelkkä käsky syyttäjälaitokselle riitti, ja se otettiin kuuliaisesti vastaan.

Vaikka yksityisyydensuojan loukkaamisesta voikin olla helpompi nostaa syyte kuin kunnianloukkauksesta, haittojen osoittaminen on yleensä vaikeaa. Sitä paitsi politiikka on rajattu pois tämänkin pykälän piiristä jo lakitekstissä, eikä yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä pidetä sellaisen informaation esittämistä ”politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi” (Rikoslain 24 luvun 8 §). Matti Vanhanen toimii nähdäkseni juuri tällaisessa tehtävässä, ja esitetyllä informaatiolla on vaikutusta hänestä syntyvään kokonaiskuvaan poliitikkona.

On tietysti ymmärrettävää, että kaikki kiva, vapaamielinen ja totuutta edistävä halutaan kieltää. Niinpä ei ole yllättävää, että Helsingin hovioikeus tuomitsi Susan Ruususen ja hänen kustantajansa sakkoihin sekä korvauksiin yksityisinä pidettyjen rakkausviestien julkaisemisesta. Suomi on muuttunut sananvapauden vankilaksi, eikä asiassa auta edes vanhojen totuuksien kertaus: Mikään ei ole niin julkista kuin yksityinen, ja se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.


Kuka suojelee julkisuutta Matti Vanhaselta?

Samalla, kun yksityishenkilö tuomitaan toisen yksityishenkilön yksityisyyden loukkaamisesta, hallitus valmistelee tietosuojalain muutosta (Lex Nokia), jolla murennetaan kansalaisten sähköiseen viestintään liittyvää yksityisyydensuojaa järjestelmällisesti. Matti Vanhanen kehtaa siis olla huolissaan omasta yksityisyydestään, mutta systemaattista perustuslaillisten oikeuksien loukkausta hallitus ajaa päkäpäisesti kaikkien oikeusoppineiden vastustuksesta huolimatta. Pääministerin yksityisyys on tämän mukaan arvokkaampaa kuin muiden kansalaisten yksityisyys. Myös yksinhuoltajan tehokas kyykyttäminen pätevöittää näköjään koko kansakunnan johtamiseen.

Matti Vanhasen ajojahti Susan Ruususta kohtaan luo pääministeristä pikkumaisen kuvan. Ei ole tietenkään hullumpi idea aloittaa julkista oikeudenkäyntiä oman yksityiselämänsä suojelemiseksi, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain yksityisyydestä vaan Vanhasen epätoivoisesta kunnianpalautusyrityksestä ja arvovaltakiistasta. Näin on siitä huolimatta, että syyte ei käsitellytkään nimeltä mainiten kunnianloukkausta vaan tuota kepulaismiesten itsetunnolle niin tärkeää ”yksityisyyttä”.

Harmi, että tylsämielinen journalismi ei pureudu yksityisyyden ja julkisuuden olemukseen sinänsä vaan käsittelee asiaa samalla lattealla juridiikan kielellä, joka hallitsee asian oikeuskäsittelyä. Filosofinen näköala paljastaisi, että kyseisen ”yksityisyyden” suojelun takana asuu kielteinen näkemys ihmisten kanssakäymisestä sinänsä. ”Yksityisyyden” varjeleminen on seksin ja seurustelun asioissa merkki rajoittuneesta ja ahdistuneesta elämännäkemyksestä.

Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei seurustelun epäonnistumisesta ole valitusoikeutta. Ihminen voi korkeintaan katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen henkilön kanssa ja vetäytyä herrasmiehenä. Sitä paitsi mikään tuomio ei saa kiusallisia totuuksia katoamaan todellisuudesta, vaikka asioiden esittäminen tuomittaisiin oikeudessa tuhat kertaa. Ihmisten odottaisi itse pitävän huolen omasta kunniastaan ilman, että asian ympärillä heiluu juristin nuija.

Myös oikeudenkäynti oli jälleen epäoikeudenmukainen. Kustantaja ja tekijä pakotettiin kirjalliseen menettelyyn vailla mahdollisuutta puolustautua suullisesti ja julkisesti. Vanhanen puolestaan on itse käyttänyt virka-asemaansa liittyvää julkisuusasemaa ja todennut suullisesti medialle, että hänestä levitetyt tiedot olivat ”harmittomia”. Jos hän olisi sanonut saman suullisessa käsittelyssä, tuomioistuimen ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen.

Olennaisia Vanhasesta kerrotut tiedot ovat siksi, että ne antavat kansalaisille pohjaa pääministerin uskottavuuden arvioimiseksi. Tämän vuoksi oikeutta olisi pitänyt käydä suullisesti avoimessa oikeudenkäynnissä, joka olisi pitänyt televisioida suorana jokaiseen kotiin. Kun kerran Ilkka Kanervan poliittinen erottaminen ilman oikeuden tuomiota sallittiin hänen seurustelukäyttäytymiseensä vedoten, myös pääministerin yksityiselämään liittyvien tietojen avoin jakaminen pitäisi sallia.

Tuomion vahingot sananvapaudelle ovat suuret, paljon suuremmat kuin Vanhasen kunniaa ja omanarvontuntoa kohottava hyöty. Hovioikeuden päätös saa ennakkotapauksen aseman, jos Korkein oikeus ei tee asiassa uutta päätöstä. Siksi on toivottavaa, että tuomitut hakisivat KKO:lta valituslupaa ja että asia päätyisi viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka juuri äsken langetti Suomelle tuomion sananvapauden rajoittamisesta eräässä toisessa yksityisyydensuojaa koskevassa jutussa.

Yhteiskunnassa ovat entistä useammin vastakkain niin sanottujen yksityishenkilöiden ja julkisen vallan napit. Ihmisten tavanomainen sanankäyttö alkaa tässä ilmapiirissä näyttää automaattisesti rikokselta. Tällainen tuomitseminen vahingoittaa ennen pitkää kansalaisten todellista yksityisyyttä ja yksilönoikeuksia, sillä se vihjaa, että kaikki valta kuuluu hallitukselle.


Yksityisiin tuomioistuimiin

Tuomioistuimia sanotaan valtiosta riippumattomiksi, ja tuomioistuinten riippumattomuudella on haluttu taata kansalaisille suoja myös valtiota vastaan. Kyseessä on kuitenkin pelkkä taikurimainen hokema, ja käytännössä tuomioistuimet ovat puolueellisia valtion hyväksi. Myöskään tuomarien irtisanomattomuus ei riitä puolueettomuuden takeeksi, sillä heidän tottelevaisuutensa voidaan varmistaa katkaisemalla ylenemismahdollisuudet oikeuslaitoksen ja valtion palveluksessa. Näin tuomarit tulevat suosineiksi palkkansa maksajaa, ja heidän irtisanomattomuutensa varmistaa lähinnä tuomioiden despoottimaisuuden.

Ongelma on todellakin yksityisen ja julkisen vallan välinen. Yksityishenkilöt tuomitaan valtion tuomioistuimissa syyllisiksi lähes aina, jos kantajana on valtio tai joku sen edustaja. Oikeuslaitos asettuu poikkeuksetta valtion ja sen vallankäyttäjien puolelle yksityishenkilöitä vastaan. Aivan kuten 1800-luvulla, yksityishenkilö ei voi voittaa oikeudessa kruunua eikä aatelista.

Jos ihmiset tuomittaisiin yksityisissä tuomioistuimissa, tilanne voisi olla toisenlainen. Valtiosta aidosti riippumattomien yksityisten tuomioistuinten perustaminen on täysin mahdollista; eihän kukaan väitä yksityislääkäreitäkään huonoiksi. Tarpeen se olisi jutuissa, joissa osapuolena on valtio. Itse olisin aloittanut valtion laitosten yksityistämisen nimenomaan tuomioistuimista.

Oikeus on luonteeltaan kostoa. Oikeuksien ratkaisujen perustana ovat pelkät konventionaaliset käsitykset ja mielipiteet. Ja kaikkihan sen tietävät, ettei mistään oikeudesta mitään oikeutta saa. Tiesittekö muuten, että hovioikeuden tuomarit nimittää tasavallan presidentti valtioneuvoston eli käytännössä Matti Vanhasen omasta esityksestä? Näin valta kiertyy kehälle, eikä riippumattomia tuomioistuimia ole. Sitä paitsi ongelma ei ole vain juridinen vaan myös poliittinen. Poliitikothan voivat halutessaan säätää myös lait omia tarpeitaan vastaaviksi jo eduskunnassa!