18. huhtikuuta 2011

Kaikkien aikojen yllätyksettömimmät vaalit


KOK 44 (- 6) 20,4 % (- 1,9 %)
SDP 42 (- 3) 19,1 % (- 2,3 % )
PS 39 (+ 34) 19,0 % (+ 15,0 %)
KESK 35 (- 16) 15,8 % (- 7,3%)
VAS 14 (- 3) 8,1 % (- 0,7 %)
VIHR 10 (-5) 7,2 % (- 1,2 %)
RKP 9 (0) 4,3 % (- 0,3 %)
KD 6 (-1) 4,0 % (- 0,8 %)
MUUT 1 (0) 0,4 % (- 0,1 %)

Olivatpa tylsät vaalit. Koskaan aiemmin vaalien tulos ei ole ollut näin ennalta arvattava.

Kokoomus voi selittää kuuden paikan tappionsa parhain päin suhteellisella voitollaan, joka nosti puolueen suurimmaksi. Sdp voi iloita nousustaan toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja varmasta hallituspaikastaan, vaikka tosiasiassa vaalien tulos kertookin vasemmiston jatkuvasta alamäestä, joka vei kannatusta myös Vasemmistoliitolta. Vaalien ilmiö oli tietysti Perussuomalaiset, joka hyödynsi eurokriittisyyden kasvuun perustuvan kannatuspotentiaalin monien Keski-Euroopasta tuttujen kansallismielisten puolueiden tapaan.

Kuten muutamat ehkä muistavat, olin eräiden hyväntahtoisten tukijoideni aloitteesta itsekin tyrkyllä Perussuomalaisten Helsingin piirin ehdokkaaksi jossakin vaiheessa viime vuotta. Viimeinen ehdokaspaikka täytettiin kuitenkin istuvalla ja keskustasta loikanneella kansanedustaja Markku Uusipaavalniemellä, jonka uudelleenvalintaa pidettiin sittemmin todennäköisenä.

M-15 jäi nyt ulkopuolelle. Jopa juoksijalegenda Juha Väätäinen kiri edelle ja eduskuntaan. Tämä uusi Paavali olikin puolueelle kehnonlainen valinta. Voi olla, että olisin itse onnistunut saamaan juuri ne äänet, joita Uusipaavalniemi ei saanut.

No, onpahan puolueen nyt helpompi vaatia esimerkiksi homoasiain kaappiin sullomista, kun se menee hallitukseen kokoomuksen ja Sdp:n kanssa. Sillä tämähän se tärkein kysymys persuille, kristillisille ja kokkareillekin on, kuten monta kertaa on tullut ilmi.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka niuhottavat joka asiasta, mikäli eivät ole kaikesta samaa mieltä. Älkää luulko. Timo Soini kuittasi minulle Ilta-Sanomien mukaan ”tylysti” viime tammikuussa, mutta itse haluan onnitella reilusti häntä ja kaikkia vaalien voittajia onnistumisesta. En yleensäkään tunne vahingoniloa pudonneiden vuoksi enkä kateutta menestyvien ihmisten takia. Tiedän vain sen, että toisinaan tuntuu hyvältä saada aikaan tuloksia ja onnistua jossakin. Annan siis menestyksen anteeksi ja lohdutan myös ”väärin äänestäneitä”.

”Aate voitti”

Eri puolueiden vaalivalvojaisissa kuultiin monta kertaa väittämä ”aate voitti”. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mikä se aate on. Mikä on esimerkiksi kokoomuksen tai Sdp:n aate nykyään? Minkälainen on perussuomalainen aate?

Omasta mielestäni mitään aatteellista tai ohjelmallista linjavetoa ei ole, vaan tilalla on pelkkää poliittista pragmatiikkaa. Siltä pohjaltahan politiikkaa on tehty jo kauan. Politiikka mielletään ulkoa annettujen direktiivien soveltamiseksi tai reagoimiseksi taloudellisiin ehtoihin. Mutta kunnon aatetta yhdelläkään puolueella ei ole ollut esittää.

Aatteettomuus on syy siihen, miksi yleiseurooppalainen ja kansallinen politiikanteko ovat niin eksyksissä kuin ovat. Aatetta olisi ollut esimerkiksi tässä. Mutta sitähän ei voi missään artikuloida juuri siksi, että politiikka ei kestä aatteellisuutta.

Eduskunnan uusi älymystö

Onneksi uudessa eduskunnassa riittää älymystöä. Siitä pitävät huolen TV-juontajat Maria Guzenina-Richardson ja Jaana Pelkonen. Tamperelaista intelligentsijaa edustavat tuttuun tapaan trubaduurit Mikko Alatalo ja Veltto Virtanen. Kokoomuslaiset urheilijat Pauli Kiuru, Marjo Matikainen-Kallström ja Sinuhe Wallinheimo puolestaan saavat seuraa kehonrakentaja Kike Elomaasta ja Juha Väätäisestä.

Takeena urheilijoiden poliittisesta pätevyydestä on se, että urheilijoiden poliittiset suoritukset ovat keskimäärin samanlaisia kuin poliitikkojen urheilusuoritukset. Mutta eipä näillä tai muillakaan populaarikulttuurin edustajilla taida kovin paljoa sanottavaa olla, jos politiikan aatteellisia, filosofisia ja ideologisia polkuja lähdetään kulkemaan. Ainoa eduskuntaan noussut älymystön edustaja saattaa olla tuo Halla-aho, paitsi että hänenkin maahanmuuttopoliittinen toisinajattelunsa on jo pitkään muistuttanut valtaväestön mielipiteiden myötäilyä.

On ehkä hyväkin, ettei kansanedustajilla ei ole omia ohjelmia eikä paljon mielipiteitäkään, sillä siten he ovat tottelevaisempia ja helpompia hallita. Muutoin puoluetoimintaan liittyvä normien vartiointi ja kurinpito eivät olisi mahdollisia.

Eduskuntaa pitävät herran nuhteessa myös lukuisat paikalle hälytetyt poliisit. Kokoomuksen poliisikansanedustaja Kalle Jokinen, joka viime talvena vaati fyysisen kastraation käyttöönottoa rangaistusmuotona, sai nyt seurakseen samaa puoluetta edustavan rikosylikomisario Kari Tolvasen ja ”päivystävän komisarion” ammattinimikettä käyttävän Tom Packalénin (PS). He tarkastelevat kansalaisten toimintaa rikoksen näkökulmasta.

Omasta mielestäni on kehnoa, että turvallisuus- ja vartiointiammattien käytännöt ja asenteet välittyvät poliittisten mielipiteiden muodostukseen. Sitä kautta lakien laatimisesta tulee ihmisten pamputtamista, ja ajattelemisen sekä kyseenalaistamisen elintila kapenee. Ennen vanhaan sotilaita ja poliiseja ohjattiin pidättäytymään poliittisesta osallistumisesta. Näin tehtiin, koska haluttiin välttää armeijan ja poliisin politisoitumista, ja toisaalta siksi, ettei politiikka militarisoituisi.

Mutta kansahan tietysti äänestää itselleen sellaiset edustajat kuin haluaa ja ansaitsee. Siinä ovat taas muutamat soittaneet yleiseen hätänumeroon omassa henkisessä angina pectoriksessaan, ja politiikka on käänteistä darvinismia: yksinkertaisimpien selviytymistä voitolle.

Platonin ajan yhteiskunta muuten jakautui orjiin, vartijoihin ja filosofeihin eikä poikkea siten paljoakaan nykypäivän yhteiskunnasta. Suomessa tosin kuninkaiksi valitaan vartijoita, mutta yhtään filosofia ei ole eduskuntaan koskaan noussut. Demokratian alkulähteiltä tunnetun kaupunkivaltion kreikankielinen nimi POLIS voidaan kyllä lukea suomalaisen mustanmaijan ruotsinkielisestä kyljestä, ja siihen filosofian ja politiikan yhteydet taitavatkin jäädä maassamme.

Hallitusneuvottelut sitruunamehun puristusta

Lauseen ”aate voitti” ohella toinen vaalivalvojaisissa useasti kuultu peruslausahdus oli väite ”en voi jakaa samaa arvomaailmaa”. Tämä kuultaneen vielä useammin hallitusneuvotteluissa, vaikka ja koska hallituksen kokoonpano näyttää vaalituloksen valossa selkeältä.

Kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten hallitusta on kuitenkin erittäin vaikea puristaa kokoon, mikäli puolueet pitävät kiinni lupauksistaan. Siitä tulee sitruunamehun valmistusta.

Vaalikampanjoiden kuluessa syvimmistä erimielisyyksistä jopa vaiettiin rähinöintileimojen välttämiseksi, toimintakykyisyyden osoittamiseksi ja kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi. Kolmen suurimman puolueen hallitus muodostettaneen vain siksi, että hallitus on pakko saada kasaan ja koska perussuomalaiset haluavat ministereiksi.

Pidän silti täysin mahdollisena, että perussuomalaiset jätetään pois hallituksesta. On myös mahdollista, että puolue jättäytyy itse oppositioon, jos se pitää kiinni tavoitteistaan. Monipuoluejärjestelmissä on usein käynyt niin, että jokin puolue saa suuren vaalivoiton, mutta ohjelmallisista syistä se jätetään tai jää oppositioon. Tapauksia löytyy sekä kotimaasta että ulkomailta.

Yksi syy, joka suorastaan velvoittaisi Perussuomalaisia jäämään oppositioon, on Portugalin lainatakuupaketista äänestäminen. Puolue on arvostellut takaussitoumuksia ankarasti. Suomi on ainoa maa, jossa päätös asiasta tehdään parlamentissa. Lainatakuupaketti edellyttää, että kaikki maat ovat siinä mukana. Perussuomalaiset siis joko kaatavat Portugalin tukipaketin tai taipuvat demarien kanssa kokoomuksen alun perin kannattamaan pakettiin.

Timo Soinin ajatuskuplasta voi lukea, että puolueen ohjelmasta tingitään juuri niin paljon kuin hallituspaikan saavuttaminen vaatii. Joustaminen on helppoa, (1) koska mielipiteet ovat halpaa ja vaihdettavissa olevaa neuvotteluvaluuttaa ja (2) koska olisi suurempi petos olla menemättä hallitukseen sekä jättää kansan antama valtakirja käyttämättä. Kansan luottamusta kierrettäessä ja puheita peruttaessa voidaan siis vedota pyrkimykseen säilyttää kansan luottamus.

He tarkoittivat hyvää

Mukavaa on, että eduskunnan vihreät Mimoosat korvautuivat niin sanotuilla järkivihreillä. Eduskuntaan palannut Osmo Soininvaara ja Pekka Haavisto vaativat puoluetta maltillisemmille linjoille maahanmuuttokeskusteluissa jo pari vuotta sitten.

Homokööriäkin heilahti eduskuntaan mukavasti pirkanmaalaisen Oras Tynkkysen ja helsinkiläisen Haaviston uusiessa paikkansa sekä Jani Toivolan tultua valituksi Uudeltamaalta. Nämä avoimesti homot kansanedustajat muodostavat 30 prosenttia vihreiden ryhmästä ja noin 1,5 prosenttia koko parlamentista vastaten suurin piirtein homojen väestöllistä edustusta suomalaisista. Ehkä jostakin jakarandatuolien välistä löytyy vielä jokunen piilohomo.

Kannatettavaa vihreissä on aina ollut ideologinen vapaamielisyys seksuaalipoliittisissa asioissa. En tosin voi itse ”jakaa samaa arvomaailmaa” Vihreän Liiton kanssa, joka puolueena vastustaa ydinvoimaa, kannattaa laajaa maahanmuuttoa ja vaatii kouluihin pakollista kasvisruokapäivää.

Vaalien suuri yllätys oli, että Astrid Thors onnistui uusimaan valintansa Rkp:n yhdelle ja ainoalle vakiopaikalle Helsingissä. On tosin vaikea sanoa, tuliko se kielipuolueen perinteisellä kannatuksella. Minusta tuntuu, että Thors tuli valituksi etupäässä mamujen äänillä. Se taas osoittaisi, että hän ajaa politiikassa Rkp:n perinteisistä intresseistä poikkeavaa omaa etuaan sekä käyttää maahanmuuttajien kannatusta oman uudelleenvalintansa välineenä.