27. maaliskuuta 2011

Onko kilpa-autoilu urheilua?


Formulakausi näyttää olevan taas aluillaan. Suomalaismenestyksen vaimenemisen vuoksi yleisillä teillä liikkujien ei tarvitse pelätä vauhtikalloisia autourheilufaneja yhtä paljon kuin ennen, sillä mallioppimiseen houkuttelevia suomalaisidoleja ei enää kierrä formularatoja entiseen tapaan.

Kauden avaus ohjaa joka tapauksessa erään perinteisen kysymyksen äärelle. Kilpa-autoilu on kyllä kilpailua, mutta tekeekö se siitä urheilua? Paljon kiistelty ongelma voidaan ratkaista hyvinkin yksinkertaisesti.

Urheilun määritelmään sisältyy, että (1) urheilussa tulokset tuotetaan inhimillisillä ponnistuksilla, potentiaaleilla ja resursseilla ja että (2) osallistujat asetetaan kilpailullisesti keskenään yhdenvertaiseen asemaan.

Autourheilussa suorituksia ei tuoteta kuin osaksi inhimillisin resurssein, ja ratkaisevaa osaa näyttelee tekniikka. Tästä puolestaan seuraa, että kilpailijat eivät ole keskenään yhdenvertaisessa asemassa, vaan tulos riippuu olennaisesti siitä, minkälaisen ajoneuvon kilpailija saa ajaakseen.

Näin ollen autourheiluksi sanottua toimintaa ei voida pitää urheiluna. Sen sijaan muu välineurheilu, kuten mäkihyppy tai keihäänheitto, voidaan lukea urheilun piiriin, sillä inhimilliset potentiaalit ovat ratkaisevia ja välineet suhteellisen yksinkertaisia, ja niiden yhdenvertaisuutta kontrolloidaan tarkasti. Edellä oleva määritelmä ei siis kumoa näiden muiden urheilulajien urheiluluonnetta.

Autourheilun epäurheilumaisuutta voidaan havainnollistaa esimerkin avulla. Tekisikö myös paperitehtaiden keskinäinen kilpailu niiden toiminnasta urheilua? Paperikoneita ohjataan inhimillisin ponnistuksin valvomoista aivan kuten autoja ohjaamoista, mutta silti paperitehtaiden toimintaa ei pidetä urheiluna, vaikka myös niiden valvomoissa hikoiltaisiin ja huhkittaisiin kuinka.

25. maaliskuuta 2011

Nuoret homofobian nuotassa


Kristillisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten tahojen ajojahdit homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat osa homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavaa laajempaa vastenmielisyyttä, jonka alkuperä on lajinsäilytysstrategisessa perheen ideologiassa: siinä samassa heteroseksuaalisessa ja pohjimmiltaan ristiriitaisessa normatiivissa, jonka aiheuttamasta väestöräjähdyksestä kärsii koko maailma. Tämän käsityksen mukaan seksuaalisen nautinnon tavoittelu on alistettava lisääntymiselle, ja muut kehollisen nautinnon muodot arvotetaan kielteisesti.

Filosofiselta kannalta on tietenkin samantekevää, onko ihminen homo vai hetero vai jotakin siltä väliltä. Olemusajattelu on muutenkin melko yksinkertaistavaa ihmissuhteissa, sillä ihmissuhteita ohjaa paljolti se, kenen yksilön kanssa kukin haluaa hengata. Yksilöiden väliset erot ovat usein merkittävämpiä kuin sukupuolten erot. Tässä mielessä koko jako hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohtelee ihmisiä pakkopaidan tavoin.

Empiirinen tutkimus joka tapauksessa osoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee seksuaalista kiinnostusta vain joko omaan sukupuoleensa tai toiseen sukupuoleen. Tässä mielessä on perusteltua puhua erikseen homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta. Jaon merkitys on näkynyt – paitsi myönteisenä mahdollisuutena tiedostaa oman identiteettinsä luonne – myös tiettynä kahtiajakona ja vastakkainasetteluna, joka on katalysoinut eri ihmisryhmien välille epäluuloja ja vihaa.

Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä. Väkivallan pesistä pahimmissa eli perheissä on tyypillistä, että vanhemmat hyväksyvät kyllä homoseksuaalisuuden ”yleisellä tasolla”, mutta suhtautuminen vaihtuu, kun käykin ilmi, että perheen nuori on homo tai lesbo. Tämä tekee kiistelystä jatkuvasti ajankohtaista, ja homoseksuaalisuuden tiedostaminen sekä elämän aloittaminen homoseksuaalina näyttääkin olevan ajasta aikaan samanlaista. Siihen liittyy konflikteja, jotka homonuorten on jollakin tavoin käsiteltävä vapautuakseen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tuottamasta ahdistuksesta.

On harhaanjohtavaa ihmetellä, ”miksi homofobiaa esiintyy vielä 2000-luvulla”, sillä yhteiskunnan kehitys ei ole mikään yksiselitteinen eikä yksisuuntainen asia, kun homofobiaa ylläpitävät dynaamiset tekijät säilyvät joka tapauksessa perheideologioiden sisällä. Tyypillistä on, että äidit (nuo toivossa väkevät, jotka kaiken näkevät) pyrkivät kynsin hampain kieltämään jälkeläisensä homoseksuaalisuuden. He käyttävät aivan samanlaisia verukkeita kuin kristilliset piirit, jotka vetoavat uskomukseen homoseksuaalisuuden ”ohimenevyydestä”. He ovat katkeria tiedosta, että eivät ehkä saakaan lapsenlapsia.

Isät puolestaan vaikenevat tuppisuina sekä yrittävät peittää harmistumisensa. Homoille itselleen vanhempien suhtautumisesta on yleensä pelkkää haittaa. En tiedä yhtään sellaisia homonuorten vanhempia, jotka hyväksyisivät jälkeläistensä homoseksuaalisuuden ilman mitään vastalauseita, ja kaikkein suvaitsevimpienkin heteroiden suhtautuminen aiheuttaa homoille ainakin jonkinlaista ylimääräistä vaivaa. Usein sanotaankin, että on vain kahdenlaisia heteroita: niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa. Mielestäni ne, jotka vihaavat avoimesti, ovat rehellisempiä ja sikäli vähemmän vaarallisia, sillä heitä on helpompi hallita.

Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen ”epäseksuaalisiksi” miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin. Muutamat homot ovat löytäneet niissä toisensa, ja se on heidän onnensa. Samalla on kuitenkin vaara, että seurakunnissa homot päätyvät nuottaan, jossa heitä pakotetaan rimpuilemaan kahden maailman kansalaisina.

Homonuorten surma ei ole kuitenkaan vain kristillinen kirkko, vaan heidän pahin ongelmansa on heteroseksuaalinen perhe, jonka muodostavat yleensä heidän omat vanhempansa. Tyypillistä on, että heterovanhemmat painostavat nuoria henkisellä väkivallalla, jota olen kutsunut heterofasismiksi. Heterovanhemmat kertovat homonuorille, että he eivät saisi tapailla ihastuksiaan, ja haukkuvat heidän rakastamansa ihmiset pataluhiksi. Homoseksuaaliset nuoret yritetään erottaa toisistaan tuomioistuinten, psykiatrien ja muiden rautakankien voimalla varsinkin, jos 16 ikävuoden raja ylittyy edes viisarin värähdyksen verran. Sellaista kellontarkkuutta harvemmin kohdataan heteroiden seurustelukysymyksissä, vaikka tulevan vävyn tai miniän pärstä ei miellyttäisikään vanhempia.

Monet vanhemmat toimittavat homoseksuaaliset nuorensa psykologien ja lääkäreiden konsultaatioihin ”parantaakseen” heidät homoseksuaalisuudesta. Kun nämä puolestaan löytävät homoista yhtä vähän vikoja kuin Pontius Pilatus Jeesuksesta, vanhemmat ottavat yhteyttä uskovaisiin psykologeihin tai uskovaisiin psykiatreihin sekä muihin ”taitaviin teologeihin”, jotka loihtivat homoseksuaalisuutta pois ihmisestä.

Tällä tavoin he pilaavat homonuortensa elämän, ja nuoret alkavat epäillä heissä itsessään olevan jotakin vikaa. Pahimmassa tapauksessa nuori menee niin sanotusti kaappiin, ja hänen kehityksensä viivästyy. Vanhemmat puolestaan katsovat tekevänsä nuorelle palveluksen, kun he varoittavat nuorta ”pilaamasta elämäänsä” ”homoseksuaaliksi ryhtymisellä”, ikään kuin seksuaalinen suuntautuminen olisi nuoren oma valinta. Ja mikäli biseksuaali nuori päättää ihan itse valita homoseksuaalisen elämäntavan, siihen hänellä on itsemäärämisoikeutensa pohjalta täysi oikeus, eikä yhteiskunnan tule sanktioida enemmistöjen normeista poikkeavaa käyttäytymistä niin kuin se nyt tekee.

Heterovanhemmat painostavat nuorta menemään tietysti myös armeijaan olettaen, että siellä ihminen tulee heteroksi. Tosiasiassa ihminen tulee armeijassa kämäiseksi, sairaaksi, vammaiseksi, likaiseksi ja epähygieeniseksi ja joutuu käyttämään niinkin eroottisia miehisyyden perikuvia kuin *jalkarättejä*. Armeijan tehtäväksi on aina mielletty homoseksuaalisuuden pois kitkeminen, sillä on ajateltu, että tässä aggressiivisuuden tyyssijassa homomiehetkin voivat ehdollistua vihaamaan toisiaan. Heteromiehet taitavatkin vihata toisiaan ihan luonnostaan, mikä puolestaan selittää heteroseksuaalisen valtakulttuurin epätoivoisuuden.

Heterovanhemmat pettyvät, jos poika tai tyttö ei armeijassa muutukaan heteroksi. Joka tapauksessa heterovanhemmat muistavat ohjata nuoria salaamaan oman homoseksuaalisuutensa varoittaen, että ”homona ihminen ei saa varmastikaan työtä!” Todellisuudessa heterot itse pilaavat homojen elämää olemalla myöntämättä työpaikkoja homoille. Työelämästä heterot tekevät ilotonta ja ideologioiden sävyttämää pakottamalla ihmiset mielipidevankeuteen sekä kieltämällä heidän persoonansa. Samoin heterot tuhoavat jälkeläistensä elämää väittämällä homojen menettävän myös ystävänsä, mikäli he kertovat avoimesti olevansa homoja. Todellisuudessa homonuorten ystävät hyväksyvät usein ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja mikäli eivät hyväksy, sellaisia ystäviä kukaan tuskin kaipaa.

Pahimpia heterofasismin muotoja edustavat vanhempien, tuttavien ja sukulaisten utelut, joilla he tiedustelevat homopojilta heidän tyttöystävistään ja lesbotytöiltä heidän poikaystävistään niin rippi- kuin ylioppilasjuhlissakin. Juuri tämä heteroseksistinen normatiivi ja sen mukainen seksuaalinen ahdistelu aiheuttavat homonuorille hämmennystä ja tekevät seksuaalivähemmistöliikkeiden valistustyön välttämättömäksi. Heteroseksuaalinen olettamus vallitsee valtakulttuurina, ja siksi homoseksuaalisen elämän mahdollisuus on tuotava esiin heterovaihtoehtoa painokkaammin, myös yhteiskunnan tuella.

Heterovanhemmat turmelevat itse omat suhteensa lapsiinsa olemalla hyväksymättä heidän homoseksuaalisuuttaan. He huolestuvat jo varhain poikiensa ja tytärtensä harrastuksista, jotka voidaan mieltää ”homoseksuaalisiksi”. Jos poika ei pelaa jalkapalloa tai jääkiekkoa ja riko kaikkea eteensä osuvaa, häntä pidetään ”mahdollisesti homona”. Niinpä vanhemmat koettavat kitkeä homoseksuaalisuuden pois taivuttelemalla jälkeläisiään tekemään edes jotain heteromaista, esimerkiksi pienen rikoksen, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä ja säilyttää siten toiveensa ja elämänvaleensa jälkeläistensä heteroseksuaalisuudesta.

Heterovanhempien suhtautumisessa on kyse heidän kokemastaan häpeästä. He itse pelkäävät menettävänsä omat ystävänsä ja joutuvansa naapuriensa pilkan kohteeksi, jos käy ilmi, että perheen nuori onkin homo tai lesbo. Isiä harmittaa ajatus siitä, että myös heidät itsensä voidaan mieltää homoiksi tietyn perinnöllisyyteen liittyvän oletuksen perusteella (”homoleima kestää pojalta isälle”). Heitä kaduttaa ja hävettää, että he ovat insinöörien saunaillanvietoissa yhtyneet homoista veistettyihin vitseihin. Lopulta pilkka on vaarassa kääntyä heihin itseensä, kun käy ilmi, että heidän oma poikansa tai tyttärensä onkin homo. Tyhmyyksissään he purkavat näin syntyvän vihansa lapsiinsa, sillä jäätyään omista sanoistaan kiinni eivät ymmärrä olevansa itse kaikkien asenteellisten ongelmien alkuperä ja syy. He kieltävät mieluummin jälkeläisensä kuin luopuvat kerjäämästä suosiota omilta tuttaviltaan, joiden sosiaalisesta hyväksynnästä he ovat kaulaansa myöten riippuvaisia omassa mikkihiirimäisessä pienuudessaan.

Heteroiden ylläpitämä homofobia on järjetöntä juuri siksi, että useimmat maailman homot ovat heteroiden itsensä tuottamia. Vihamielisyys on kuitenkin ymmärrettävää, sillä porvaristo ei ole koskaan hävennyt surmata jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Omalla kielteisyydellään heterot tuottavat itse juuri ne ongelmat, joista he homoja moittivat, esimerkiksi salailusta johtuvat irralliset ihmissuhteet. Silloin kun homot epäonnistuvat ihmissuhteissaan, syy on usein heteroseksuaalisen valtakulttuurin, joka on tehnyt kaikkensa pidättääkseen parisuhteiden legitimaation vain heteroiden yksinoikeudeksi.

Mikäli mahdollista, heterovanhemmat pyrkivät tekemään homoseksuaaliset jälkeläisensä myös perinnöttömiksi joko jakamalla enimmän osan etukäteen heteroseksuaalisille jälkeläisilleen, tuhlaamalla kaiken itse tai typistämällä perinnön vain lakiosaan, sillä ”eihän lapseton homo omaisuudella mitään tekisi”. Merkittävin homojen perinnöttömiksi tekeminen tapahtuu kuitenkin poliittisen vallankäytön tasolla: homoseksuaalit jätetään osattomiksi julkisen ja poliittisen vallan perimyksestä jakamalla tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät vain heteroille ja heteroiden kesken.

Samalla kun isät rikkovat kaikki ne myönteiset tunteet, joita pojilla ja tyttärillä on ollut heihin itseensä, äidit (nuo kultaiset kuohitsijat) roikkuvat poikiensa munissa kiinni koettaen kieltää heiltä heidän aikuiselämänsä. Tyypillistä on, että homonuoret menettävät vanhempiensa tarkkailussa myös kykynsä ja halunsa kohdata toisia homoja, sillä he tulevat arvioineiksi omia ihmissuhteitaan vanhemmiltaan välittyneiden asenteiden kautta. Sitä puolestaan sanotaan läheisriippuvuudeksi tai masennukseksi, ja tuloksena on itsemurhia.

Poikki. Homoseksuaalisella nuorella ei ole käsitykseni mukaan mitään muuta mahdollisuutta elää vapaata elämää kuin katkaista suhteensa kaikkiin sellaisiin tahoihin, joiden piirissä esiintyy kuvatunlaista henkistä väkivaltaa. Sillä ollessaan tekemisissä väärien ihmisten kanssa homot joutuvat joka päivä suhteuttamaan tekemisensä näihin typeryksiin ja heidän mielipiteisiinsä. Monet homonuoret ovat joutuneet toimimaan jopa eräänlaisina terapeutteina vanhemmilleen koettamalla opettaa heitä hyväksymään sen, mitä seksuaalisuus on.

Tämän henkisen napanuoran ylläpito on kuitenkin tavattoman rasittavaa. Se syö homonuorten voimavaroja. Olemalla perheen tai kirkon uhreja homonuoret omaksuvat ympäröivien ihmisten asenteet suhteessa itseensä. Näin syntyvä kielteinen minäkuva ja negatiiviset käsitykset puolestaan pesiytyvät heidän ihonsa alle, jossa ne rajoittavat heidän henkistä toimintakykyään vähintäänkin alitajuisesti. Sieltä niiden ulos äyskäröiminen tieteellisesti perustelluissa terapioissa kestää noin 5–10 vuotta.

Käsitykseni on, että homojen lieväkin vastustaminen saa aikaan perheissä, kirkossa ja koko maailmassa pelkkää haittaa. Vähäpätöiseltäkin näyttävä kielteisyys riittää yleensä poistamaan luottamuksen vanhempien ja nuorten väliltä, sillä nuoret eivät voi tietää, kuinka suuri periaatteellinen kielteisyys taustalla loppujen lopuksi vallitsee, ja siksi jo pienet vihjeet tekevät vanhempien ihmisten kielteiset kannat selviksi tehokkaasti. Kysymys on paljon vakavammasta ja syvemmästä asiasta kuin julkisessa sanassa on haluttu myöntää. Esimerkiksi kirkko antaa edelleen hiljaisen hyväksyntänsä järjestöjensä piirissä esiintyville eheytysliikkeille, jotka taivuttelevat nuoria itse kieltämään oman itsensä. Tällainen propaganda vetoaa erityisesti yksinäisiin nuoriin, joille se tarjoaa näennäistä sosiaalista hyväksyntää sillä ehdolla, että nuori kääntää oman seksuaalisuutensa itseään vastaan.

Olen pohtinut pääni puhki, miten saisin heteroseksuaaliset aikuiset ja vanhemmat ihmiset ymmärtämään, että homonuorten taivuttelu oman homoseksuaalisen olemuksensa vastaiseen elämäntapaan on yhtä vahingollista kuin raiskaus tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä siitä tulisi rangaista yhtä ankarasti. Homonuoria ei pitäisi taivutella mihinkään sellaiseen, mitä he eivät ole, vaan rohkaista oman olemuksensa mukaiseen elämään.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) lähestyin homojen ja heteroiden eroja muun muassa arvouniversumin käsitteen kautta. Homoilla ja heteroilla on todellakin hyvin erilainen arvomaailma, ja paikoin nämä erot ovat yhteen sovittamattomia. Nähdäkseni jokaisella ihmisellä tulisi kuitenkin olla tässä maailmassa sijansa.

Onnittelen jokaista homoseksuaalia siitä, että häneltä vaadittavassa vapautumisen prosessissa on mahdollisuus tulla itsenäisemmäksi ja seksuaalisesti tietoisemmaksi ihmiseksi kuin kukaan hetero voi omista lähtökohdistaan olla.

Samalla kehotan jokaista homokielteistä vanhempaa pohtimaan, mitä tai keitä heidän vastalauseensa oikeastaan hyödyttävät. Nähdäkseni ne ainoastaan pysyttävät ja vahvistavat sitä heteroseksististä normatiivia, joka on ongelmien pääasiallinen syy. Mikäli homojen asema muodostuu yhteiskunnassa vaikeaksi esimerkiksi työpaikkojen tai ystävien menetysten vuoksi, syy siihen on yksinomaan niiden ihmisten, jotka omalla homofoobisella asennoitumisellaan saavat aikaan kaikki vastoinkäymiset. Myös vaalien lähestyessä jokaisen on jälleen syytä pohtia, kenelle antaa äänensä, jos haluaa pitää kiinni vapaasta ja ihmisten onnellisuuteen tähtäävästä yhteiskunnasta.

23. maaliskuuta 2011

Kirkko itsemurhalahkojensa ensimmäinen uhri


Kristilliset piirit hallitsevat selvästikin jäsentenhankintakampanjat ja markkinoinnin. Helsingin Sanomat kertoo, että kirkosta eroaminen kiihtyy taas, kun eräiden kristillisten järjestöjen eheytyskampanja taivuttelee homo- ja bi-nuoria elämään heteroina oman luontonsa vastaisesti.

Kristillisen nuortenlehti Nuotan tekaiseman ”Älä alistu”- kampanjan taustalla on useita kristillisiä järjestöjä, kuten Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Nuorten maailma, Opiskelija- ja Koululaislähetys, Patmos Lähetyssäätiö, Nuorisotyö ja Suomen Luther-säätiö, joten sitä voidaan pitää kirkon ajattelutavan mukaisena ainakin sikäli, että evankelisluterilainen kirkko hyväksyy piirissään näiden järjestöjen toiminnan. Kampanjan liikkeelle laskemalla YouTube-videolla muuan Anni kertoo olleensa ennen biseksuaali, joka ”parantui” ja ”eheytyi” jumalan avulla. Videolla hän rinnastaa homot myös murhaajiin.

No, emmehän me homot mitään pyhimyksiä ole, mutta retoriikan kannalta arvioiden kyseinen sanankäyttö on melko typerää ja mielikuvituksetonta. Eheytysterapioiden surkeat floppaukset jo 1970-luvulta asti todenneena en pitäisi kyseistä kampanjaa edes kommentoinnin arvoisena, paitsi sikäli, että se johdattaa muutamia identiteetistään epävarmoja nuoria tuntemaan syyllisyyttä omasta homo- tai biseksuaalisuudestaan. Esimerkkinä on edellä mainitun Anni-paran kohtalo, ja häntä voidaankin pitää yksiselitteisesti uskonnon uhrina. Sen asemasta, että häntä olisi ohjattu hyväksymään itsensä, hänet on taivuteltu kieltämään itsensä tai ainakin tärkeitä puolia itsestään.

Kyseiset kristilliset kuppikunnat ovat eräänlaisia itsemurhalahkoja. Tieteellinen näyttö osoittaa, että ihmisten ohjaaminen oman luonnollisen homoseksuaalisuutensa vastaiseen käyttäytymiseen ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin pelkkää vahinkoa. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi Olli Stålströmin väitöskirjan ja siinä viitatun kirjallisuuden valossa. Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on ominaisuus, jonka muuttumisesta joksikin muuksi ei ole kerrassaan mitään todisteita.

On omituista, että kristillisten piirien pitää suostutella homoja ja biseksuaaleja heteroseksuaaliseen elämäntapaan vain siksi, että he katsovat juuri heteroelämän olevan kristillisen uskonnon mukaista. Lisäksi he markkinoivat edustamaansa luonnonvastaisuutta ”vapautena”, vaikka kyseessä on alistaminen ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien vastaiselle elämäntavalle.

Kun seksuaalivähemmistöjärjestöt ovat omasta puolestaan tuoneet esille homona tai biseksuaalina elämisen mahdollisuuksia, kyse on ollut ihmisten rohkaisemisesta omien ominaisuuksiensa ja tunteidensa mukaiseen elämään ihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Sen sijaan kristillisillä järjestöillä on oma ideologiansa, joka perustuu julistukseen siitä, miten ihmisten pitää elää, toisin sanoen tottelemalla ulkoa annettuja määräyksiä.

Tässä mielessä kristillisten piirien kaupittelemalla ”vapaudella” ja seksuaalivähemmistöjen esille tuomalla vapaudella on ero kuin yöllä ja päivällä. Todellisuudessa kristillisten järjestöjen propagoima ”vapaus” on vankeutta, aivan niin kuin kristillisen ideologian mukaan rumuuskin on kauneutta ja kurjuus sitä todellista onnea.

Homovastaiset kristilliset piirit ovat viime aikoina pyrkineet oikeuttamaan propagandaansa esittämällä ideologiansa ”vaihtoehtona” ja tuomalla sen näennäisesti samalle viivalle esimerkiksi tieteellisen ajattelun kanssa. Tosiasiassa olemassa on perusteltuja ja vähemmän perusteltuja näkökantoja, eivätkä seksuaalisen suuntautumisen taikomis- ja loihtimisyritykset ole vakavasti otettavia. Homofoobisten lahkojen kannanotoista on ollut pelkkää haittaa myös kirkon omalle asemalle ja uskottavuudelle.

Toivon, että kaikki fiksut, ajattelukykyiset ja empatiataitoiset kristityt sanoutuisivat irti homovastaisesta propagandasta arkkipiispan tavoin. Jos kirkko menettelisi viisaasti, se hyväksyisi piirissään myös seksuaalisen erilaisuuden eikä asettaisi hyväksymisen ehdoksi sitä, että ihminen kieltää itsessään kaiken sen, mikä hänessä on kauneinta ja parasta, toisin sanoen aidon seksuaalisuutensa.

Käännyttäminen on ollut tietenkin ominaista uskonnoille myös monissa muissa yhteyksissä, ja uskontoja voidaankin pitää luonnonvastaisina ajattelutapoina sikäli, että ilman niitä ihmisten toimintaa ohjaisivat vain logiikka, intohimo tai jokin muu ihmisille ominainen. Myöskään sukupuolimoraalin olemassaolossa ei ole mitään vikaa, kunhan se palvelisi ihmisten onnellisuutta. Kristillisten eheytyskampanjoiden yllytys läpikotaisin valheelliseen elämäntapaan ei varmastikaan lisää kenenkään hyvinvointia, ja veret eheytyskampanjoiden tuloksista lentävät niistä vastuussa olevien tahojen käsille.

Minulle itselleni ei ole koskaan täysin valjennut, miksi muutamat kirkon fundamentalistit pitävät niin tärkeänä käännyttää homoja heteroiksi. Eiväthän homot tai meidän järjestömmekään pyri muokkaamaan heteroista homoja. En voi täysin torjua epäilystäni, että kyseisissä kristillisissä piireissä piilee paljon salattua ja torjuttua homoseksuaalisuutta, eli kyse saattaa olla kristittyjen fundamentalistien harjoittamasta oman homoseksuaalisuutensa tukahduttamisesta.

Kurjaa on, että kyseiselle lahkolaistoiminnalle on myönnetty myös Euroopan unionin tukea. Tämä antaa jälleen yhden näytön siitä, kuinka leväperäistä EU:n rahankäyttö on ja millaiseen evaluaatioon projektien rahoitus perustuu, toisin sanoen ei juuri minkäänlaiseen.

17. maaliskuuta 2011

Perussuomalaisten onnenkantamoiset


Mikäli oikein arvaan, Japanin ydinvoimalaonnettomuus nostaa Perussuomalaisen puolueen kannatusta, sillä puolueen kanta ydinvoimaan on ollut kielteinen. Vaalien viimeisen ja kiivaimman kampanjakuukauden aikana myös moni muu pultti saattaa katketa perussuomalaisten hyväksi.

Muammar Gaddafin kamppaillessa kansannousuja vastaan ihmisten hätä tuo EU:n rajoille tuhansittain maahanmuuttohaluisia pakolaisia, joista osa tähtää Suomeen. Tämä puolestaan aiheuttaa paniikkia Suomessa, jossa ihmisten mitta maahanmuuttoa kohtaan on täysi, ja tilanne kiertyy Perussuomalaisen puolueen voitoksi. Jos siis Frederikiä ei valittukaan kohottamaan Helsingin piirin kannatusprosenttia, sitä nostaa nyt ”Libyan Frederik”, sheikki Ali Hassan, joka ”käänsi kansan kassan”.

Maailmalla koetut mullistukset vaikuttavat talouteen, ovatpa kyseessä sitten maanjäristykset tai vallankumoukset. Finanssikriisissä olevalle Euroopalle tämä ei tee hyvää. Suomi on pääministerinsä suulla ilmoittanut, ettei se halua kasvattaa Euroopan vakausrahaston kokoa vähiten velkaantuneiden maiden kustannuksella. Mari Kiviniemi on kuitenkin jäänyt kantansa kanssa yksin EU:n kokouksissa. Muissa maissa oivalletaan, että Suomessa ovat vaalit tulossa. Kauttakulkulainoitus siis kasvaa edelleen ja veronmaksajien piikkiä pidetään auki. Tämä myönnetään tietysti myös nykyisissä hallituspuolueissa, kunhan vaalit ovat ohi.

Minua kyllä naurattaa niin sanottujen suurten puolueiden teatteri. Rimpuilkoot nyt kannatuskatonsa vuoksi, kun tekivät aikoinaan tyhmästi tilanteessa, jossa olisi voitu tehdä viisaasti. Ei se Euroopan unionin jäsenyys mikään pakollinen asia ollut Norjassakaan. Jos Portugalin ja Espanjan talous vielä kaatuu sopivasti ennen Suomen vaaleja, tämä tuo Perussuomalaisen puolueen kannatuksen taaskin muutaman prosenttiyksikön lisää. – Soini ja kumppanit, oletteko kuulolla?! Valmistautukaa ottamaan vastaan pääministeripuolueen paikka ja koettakaa selvitä vastuustanne! Vaaleissa myönteisiä tuulia riittää, mutta tuossa tehtävässä tarvitsette muutakin kuin hyvää onnea.

16. maaliskuuta 2011

Kun sydän suli


Älä kauan viivy sellaisella seudulla, jolla radioaktiivisuus asuu. Kulje nopeasti sellaisen seudun ohi, jolla aktiivinen radio ei asu.

Japanin ydinvoimalakatastrofista puhutaan julkisessa sanassa kuin Delfoin oraakkelin höyryistä.

Oikeastaan koko ”tiedottaminen” on pelkkää salamyhkäisyyden varassa esitettyä aprikointia siitä, ”kuinka kauan menee, ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä”. Niiden aika ei ole luonnollisestikaan koskaan ”heti” tai ”nyt” (vaikka onkin).

Kokemus osoittaa, että asioista, joista ei saada tietoa heti, ei saada tietoa koskaan myöhemminkään. Tai sitten tietoa pantataan siihen asti, kunnes vastaukset eivät enää kiinnosta tai ketään ei ole kysymässä. Tätä voidaan pitää tietysti eettisenä sikäli, että kuolleita ihmisiä jälkikäteen esitetty tieto ei satuta yhtä paljon kuin eläviä, joten totuuden esittäminen vasta uhrien saatua surmansa on varmasti kohteliaampaa, hienotunteisempaa ja huomaavaisempaa.

Traaginen tyylirikko Fukushiman tapaan

Kiintoisaa on, millä tavoin totuuden peittely, epävarmuus, suoranainen tietämättömyys ja propaganda pyrittiin lavastamaan ”tiedoksi” Japanin ydinvoimalaonnettomuudessa.

”Tietona” esitettiin sekin, että tietoa ei ollut, mikä oli olevinaan niin tavattoman viisasta. Viekasta se ainakin oli, jopa näsäviisasta, antaen näytön hallintoväen älyllisistä taidoista.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ei ollut vain tekninen tapahtuma vaan ennen muuta tyylirikko. Lisäksi siinä tapahtui sama kuin sodissa, joiden ensimmäinen uhri on totuus.

Miksi sitten tuossa traagisessa ydinvoimalaturmassa rikkoutui nimenomaan tyyli? No ajatelkaa nyt: ydinvoimalan ”sydän suli” ja ”polttoainesauvat paljastuivat” kuin ekshibitionistin lemmenkohtauksessa.

Teknologisen ajatusmaailman määreistämässä kielenkäytössä teknisestä tapahtumasta, jonka inhimillinen merkitys on kaikkea muuta kuin romanttinen, puhuttiin (tai tultiin tahattomasti puhuneiksi) rakkauden ja runouden kielellä. Ja sitten muutamat teknokraatit kehtasivat vielä vaatia ”asiallista” (eli oman diskurssinsa mukaista) keskustelua sekä halveksuivat ”tunteellista” kielenkäyttöä.

Tämä sanankäyttöön ja tiedonmuodostukseen liittyvä naiivius osoittaa, että insinöörit, byrokraatit, tiedottajat ja toimittajat eivät hallitse merkitysten ja arvostusten muodostamista, joten miten he hallitsisivat teknisiä tapahtumia ja niidenkään merkityksiä? Kukaan tuskin on vienyt kyseistä kielenkäyttöä omassa sarkastisuudessaan vielä niin pitkälle, että väittäisi, että ydinvoimalla olisi edessään ”säteilevä tulevaisuus” tai että voimalaitos saisi räjähtäessään ”orgasmin”.

Suklaasydän, tinakuoret

Entä mitä merkitystä näillä pikkuhavainnoilla on? Onko kyse vain pilkunviilauksesta? Ludwig Wittgenstein lausui aikoinaan, että todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista. Jos kielen merkitykset vinksahtavat, suhde todellisuuteen vääristyy. Ajatusta hieman laajentaen voisi sanoa, että kielen pitää vastata asioiden ja ilmiöiden inhimillisiä merkityksiä.

Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi, että ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyssä on toteutumassa aivan sama ilmiö, josta Herbert Marcuse kirjoitti teoksessaan One Dimensional Man (suom. Yksiulotteinen ihminen) jo vuonna 1963: Teknologisen ajattelutavan läpäisemässä maailmassa inhimillisesti tärkeistä tapahtumista puhutaan tekniikan ja byrokratian kielellä, kun esimerkiksi ihmisten saamia säteilyannoksia verrataan turvalliseksi koettuun ja arkiseen ”röntgenissä käymiseen”.

Tällainen vertailukohta on holtiton ja antaa väärän kuvan asioiden merkityssuhteista, sillä on tietenkin aivan eri asia käydä hallitusti, tutusti ja turvallisesti terveyskeskuksessa kuin että kotikulmilla pullistelee räjähtämäisillään oleva ydinvoimalaitos valmiina puskemaan kuolettavat sisuksensa myrskypilvenä taivaan tuuliin.

Teknologinen ajattelutapa on tunkeutunut ihmisten elämismaailmaan ja vääristänyt ihmisten tajuntaa silloin, kun teknisistä tapahtumista puhutaan kotoiseksi koetulla, tutulla ja turvallisella kielellä ja esimerkiksi ydinvoimaloista raportoidaan kuin Valentinen päivän suklaarasioista.

Aivan vastaavasti tuomiopäivän aseista on puhuttu ”ydinaseperheinä”, täsmäaseista ”puhtaina pommeina” ja Robert Oppenheimerista atomiaseen ”isänä”. Näissä ajatusmaailmoissa käsitteitä otetaan käyttöön ja siirretään perhekäsitteiden merkitysyhteyksistä väkivallan yhteyksiin tahattoman naiivisti tai tarkoituksellisen hämäävästi, ja Marcuse kutsuikin tällaista substantiivien operationaalistamista totaalisen hallinnon kieleksi.

Olen itse käsitellyt kielen ja merkitysten vieraantumista teokseni Dialoginen filosofia (2003, 2. painos 2008) luvussa ”Mistä puhumme, kun puhumme kielestä?”.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että julkiselta vallalta, toimittajilta ja poliitikoilta osoittaa eräänlaista henkistä kyvyttömyyttä, ettei asioista pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Sen sijaan keskustelu yritetään pakottaa ”asiallisen tiedon” muotoon, vaikka juuri on todettu, että mitään varmaa ja yleispätevää tietoa hajonneiden ydinvoimaloiden käyttäytymisestä ei ole eikä voida ehkä koskaan saada. Viisautta olisi tällöin toimia varman päälle ja muodostaa merkitykset sen mukaan, mikä on jo kokemusperäisesti ilmeistä.

Kyykäärmekin vain lapsille vaarallinen

Insinöörit ja byrokraatit haluavat, että myös ihmisten tuskasta puhuttaisiin teknisen hallinnon, seismologian ja lääketieteen kielellä, mutta toisaalta he itse antautuvat kuin huomaamattaan puhumaan ydinvoimaloista suhteellisen lämpimällä ja inhimillisellä rakkauden tai vähintäänkin anatomian kielellä, mikä on väistämättä metaforallista.

Kuinka paljon paremmin runoilijat voisivatkaan puhua molemmista oman ammattipätevyytensä kielellä! Esimerkiksi näin: Ydinvoimalat ovat paikkoja, joissa uraania rouhitaan palasiksi sekoittaen sitä veteen, ja sitten lapset uivat kilpaa tuossa sameassa vedessä.

Eipä siis ihme, että Yleisradion haastattelema lastenpsykiatrikin neuvoi kuin Nasse-Setä, että ydinvoimalaonnettomuudesta olisi puhuttava myös lapsille! Missään nimessä ei saa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Tämä on ymmärrettävää, sillä lapsethan aavistavat joka tapauksessa asioiden olevan pielessä, ja salailu vain johtaisi niin sanottuun kaksoissidokseen (double bind), joka tuottaisi ahdistusta ja jopa persoonan jakautumista lapsille, toisin sanoen juuri sellaista skitsofreniaa, joka johtuu ilmaisujen muodon ja sisällön ristiriidasta ja joka on ominaista myös kulttuurillemme laajemmin.

Ehkä ydinvoiman käyttöönoton oikeutustakin olisi voitu kysyä lapsilta tai väestönkasvun oikeutusta luonnolta, sillä jälkipolvethan tämän matoisen maailman kaikkine ongelmineen kuitenkin perivät. Eli joo: kertokaa vaan kaikki kauheudet lapsille, niin saadaan taas uusi angstinen pakokauhusukupolvi, joka kampaa tukkansa keesille ja vastustaa kaikkea, mikä eteen tulee. Tätä tummasävyistä, kuolettavaa ja totaalisen maailmanlopun uhkaa vaatii se, että ihmiset havahtuvat todellisiin uhkiin tavanomaisten pehmouhkien (kuten kasvihuoneilmiön) sijasta.

Lipsahduksia

Mutta palatkaamme aikuisten valheisiin. Puheena olevan ydinvoimalaonnettomuuden käänteissä ja kurveissa yhdeltä jos toiseltakin tiedottajalta taisi päästä luikahtamaan pikku kielensä alta karkuun ihan muutama epätotuus, puolitotuus tai jopa valhe, jonka tarkoitus on tietysti hyvä, sillä onhan suuren vahingon sattuessa viisasta välttää turhaa hysteriaa.

Jos katsoo esimerkiksi nettitelevisiosta sinne kertyneitä asiantuntijoiden haastatteluja, voi helpostikin huomata, ettei geenimutaatioita tarvitse odottaa, vaan jo ydinvoimalan räjähdys käynnisti melkoisen freak-show’n. Haastateltujen asiantuntijoiden änkytys, pakkoneuroosit ja virheet paljastavat, etteivät he taida sanoa asioita ihan niin kuin tietävät niiden olevan.

Yleisöä on rauhoiteltu esimerkiksi väitteellä, että pahiten vaurioitunut voimalayksikkö on hallinnassa, sillä ”reaktorin sydäntä jäähdytetään merivedellä”. Sen sijaan sitä ei ole vaivauduttu kertomaan, minne merivesi sen jälkeen johdetaan. Jos merivettä päästetään ensiöpiiriin, se saastuu radioaktiivisesti. Merivettä tarvitaan jatkuvasti suuria määriä, sillä se kuumenee nopeasti aiheuttaen paineen nousua reaktorihallissa. Luulenpa, että siinä vedessä uivat tällä hetkellä kalat.

Myöskään voimalan työntekijät eivät ole mitään anonyymeja robotteja vaan ihmisiä, jotka altistuvat säteilylle jäädessään valvomaan ja sammuttamaan tuota hiivatin miilua. Kun kerran ympäröivä alue on tyhjennetty väestöstä parinkymmenen kilometrin säteellä, miksi voimalan työntekijät olisivat muka turvassa voimalaitoksen läheisyydessä tai sisällä? Aikamoisia työn sankareita!

Mielenkiintoista on, minkä näköisinä sieltä tullaan pois. Ei taideta kevätrusketusta tarvita. Asian voi sanoa niin, että media sulkee poliittisesti korrektilla tavalla silmät ja korvat niiden ihmisten kärsimyksiltä, jotka pakotetaan työskentelemään säteilyn keskellä, ja lopuksi se kaunistaa ja hygienisoi kuvan tv-kuuluttajan mairealla hymyllä aivan samalla tavoin kuin afrikkalaislasten nälkäkuolemista raportoidessaan.

Harhaanjohtavaa viestintää

The New York Times puolestaan kertoi, että amerikkalaisen aseylpeyden eli ydinkäyttöisen lentotukialus Ronald Reaganin miehistö sai peräti ”kuukauden säteilyannoksen tunnissa” porhaltaessaan Tyynellä valtamerellä kohti Japania ja ollessaan Fukuyamasta puhaltavan tuulen reitillä. En tietenkään väitä, ettei tämä olisi ollut oikein. Siinä sai tuomiopäivän koneita mahassaan rahtaava alus maistaa omaa lääkettään ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.

Mutta myös vertailu saattaa olla paljastavaa. Minä puolestani tiedän, että suomalaisten saama säteilyannos on keskimäärin 3,7 mSv vuodessa. Se on noin kymmenen mikrosievertiä päivässä ja alle puoli mikrosievertiä tunnissa. Mikäli lentotukialuksella taustasäteily ei ole alempi kuin Suomessa (niin kuin ei todennäköisesti ole), laivan miehistö sai varmasti yli 300 mikrosievertin annoksen tunnissa. Tämä on aika paljon, sillä pitempiaikaisen altistumisen 1000 mikrosievertin (1 mSv) annokselle tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Asian voi ehkä sanoa niin, että Fukushiman voimala suitsuttaa ilmaan säteilyä enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.

Merkin tästä antaa se, että Yle raportoi äsken myös käytetyn ydinpolttoaineen olevan tätä nykyä taivasalla ja että alueen säteilyn annosnopeus on ”noin 400 millisievertiä tunnissa”. Tämä tarkoittaa, että tapahtumien hallinta on karannut käsistä ja että säteilevän ydinreaktion sekä ihmisten välissä ei ole muuta kuin paikalla olevien ihmisten bikinipöksyt ja mahdolliset muut vaatteet. Näin korkea säteily myös merkitsee, että jos voimalan alueelle jää pitempiaikaisesti oleskelemaan (kuten työntekijät nähtävästi joutuvat tekemään), saa erittäin todennäköisesti säteilysairauden, syöpäkasvaimia ja ennen pitkää varmasti myös kuolee. Sana ”säteilysairaus” puolestaan merkitsee luuytimen vioittumista niin, ettei se kykene tuottamaan valkosoluja, mikä puolestaan johtaa altistumiseen sairauksille, leukemian kaltaiseen tilaan tai leukemiaan.

Helsingin Sanomat taas kirjoitti ”Säteilyturvakeskuksen” ja ”Energiateollisuuden” lähteisiin viitaten, että ”[a]lle 500 millisievertin äkillinen annos ei aiheuta vakavia terveydellisiä oireita.” Tällöin jätetään määrittelemättä, mikä loppujen lopuksi on ”vakavaa”.

Totuus on, että jo kaksinkertainen eli 1000 millisievertin (1 Sv) annos aiheuttaa yksiselitteisesti säteilysairauden ja johtaa moniin vakaviin komplikaatioihin. Sitä suuremmat annokset taas alkavat olla tappavia. Seurauksiin vaikuttavat tietenkin kudoksen laatu ja absorboituminen sekä annosnopeus eli säteilyannoksen määrä tietyssä ajassa (Sv/h), mutta säteilyn päästessä vuotamaan asuinalueille altistuminen muodostuisi joka tapauksessa liian pitkäksi ja kattavaksi niin, että voitaisiin puhua kuolemanlaskeumista. Mikäli onnettomuudessa pääsee vapautumaan ydinpolttoaineen tomusta koostuvia kuumia hiukkasia ilmakehään, ne hengitettyinä varastoituvat ihmisiin ja muihin eliöihin aiheuttaen syöpiä, kasvaimia ja epämuodostumia vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Tässä mielessä on harhaanjohtavaa uutisoida niin kuin Yle, joka kirjoittaa nettisivuillaan, että vasta 6000 millisievertin annos ”vuorokauden aikana saatuna saattaa johtaa henkilön kuolemaan” ja että ”tällaisen annoksen voi saada vain esimerkiksi silloin, kun henkilö on lähellä sitä paikkaa, jossa räjäytetään ydinase”.

Totuus asiassa on, että mikäli ihminen ”on lähellä sitä paikkaa”, jossa räjäytetään ydinase, hän tietenkin kuolee ydinaseen lämpö- ja painevaikutukseen – ainakin mikäli sana ”lähellä” ymmärretään samaksi kuin ’5 – 10 kilometrin etäisyydellä’ ja kyseessä on tavanomainen noin 2 megatonnin ydinlataus. Niinpä on sulaa hulluutta verrata ydinvoimaloista leviävän radioaktiivisuuden luonnetta ydinräjähdykseen, kun tappavan, yleensä jo alle 5 Sievertin vuorokausi- tai viikkoannoksen voi saada myös hajonneen ydinvoimalan alueella kuin lääkärin määräyksestä. Itse asiassa Tshernobyl-tyyppisen grafiittihidasteisen voimalan räjähtäessä laskeuma on vaarallisempi kuin esimerkiksi Novaja-Zemljalla räjäytetyn ydinpommin tapauksessa, sillä radioaktiivista ja ilmaan pölyyntyvää materiaalia tuon tyyppinen voimala sisältää ydinlatausta enemmän.

Helpompi hajottaa kuin hallita

Myös puhe suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuudesta on kuin puhetta kirjahyllyn päällä olevista posliinikissoista. Vaikka turvajärjestelmät toimisivat maanjäristysten ja tulvien varalta, jokainen ydinvoimala on käytännössä maahan rakennettu pommi vihollisen ilmaiskua tai terroritekoa varten.

”Yllättäviin tilanteisiin” taas ei voida koskaan varautua, sillä muutenhan ne eivät olisi yllättäviä. Vaikka esimerkiksi Pohjanmerellä tai Suomenlahdella ei odoteta esiintyvän tsunameja, on mahdollista, että meteoriitti putoaa Itämereen ja aiheuttaa ainakin pienen hyökyaallon. Mutta todennäköisempikin tapaus riittää: voimaloiden jäähdyttäminen merivedellä täytyy lopettaa, mikäli haaksirikkoutuneesta tankkerista kiertyy jäähdytyspiiriin pieni öljynoro.

Kun nelikymppisestä ihmisestä ei ole enää mihinkään työelämässä, miksi myöskään neljäkymmentä vuotta täyttäneestä ydinvoimalasta olisi pötkimään energiantuotannon ihmeellisessä maailmassa? Voimalat, jotka eivät sammu automaattisesti asioiden mennessä vikaan, ovat kamikaze-tyyppisiä. Japanin voimalaitoksista suurin osa on juuri tämän tyypin laitoksia, joissa polttoainesauvat voidaan vaihtaa lennossa, kuin tyhjän mielen periaatteella.

Tämä sinänsä hyvä flow on yhtä kohtalokas kuin Tshernobyl-tyyppisissä grafiittihidasteisissa reaktoreissa, jotka niin ikään pyrkivät kiihdyttämään käyntiään, mikäli reaktion hallinta jostakin syystä epäonnistuu. Juuri näitä reaktoreita on neljä kappaletta täydessä käytössä Pietarin kupeessa olevassa Sosnovyi Borin voimalassa, josta Suomi ostaa aika ajoin jopa kahden reaktorillisen verran ydinsähköä.

”Vain katos lähti liitoon”

Me, jotka muistamme elävästi sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet, voimme todeta, että viranomaisten kielenkäyttö on edelleen kohdallaan. On hämmästyttävää, miten paljon tyylipuhdasta vähättelyä ihmiset ja niin sanotut tiedotusvälineet suostuvat ottamaan vastaan ja välittämään eteenpäin. Esimerkiksi Fukuyaman kuudesta reaktorista vain kolme on lehdistön mukaan vioittunut, ja suojarakennuksen räjähdettyä taivaan tuuliin ”tapahtuma on vähäinen”.

Ja ”tapahtumat” nimetään totta kai ”tapahtumiksi” juuri siksi, ettei syntyisi kiistaa siitä, mikä ”tapahtuman” luonne oikeastaan on. Näytteen asiallisesta ja rauhallisesta kielenkäytöstä antoi Säteilyturvakeskuksen ryhmäpäällikkö Keijo Valtonen, joka puhui eräästäkin tällaisesta ”tapahtumasta” kuin Ruuneperi:

”Kun vety räjähti reaktorihallin sisällä, vain suojarakennuksen yläpuolella oleva katos lähti liitoon.”

Ja kauniisti se liisikin, kuin silkkiuikku vuoden luontokuvassa luontokuvassa tai laulujoutsen sadan markan setelissä.

Paikoin tämä taivastelu ällistyttää typerryttävyydellään. Edellä mainittu asiantuntija osoitti asiantuntemuksensa myös toteamuksella, joka on kuin suoraan viheriä-Villen jälkitripistä jointinpolton jälkeen: ”Aikamoinen pilvi.”

Tarvitseeko olla asiantuntija voidakseen sanoa tuon? Ja jos vastaus on ”kyllä”, tämä taitaa tehdä meistä kaikista asiantuntijoita.

En tietenkään tarkoita, että asiantuntijoilla pitäisi olla Jumalan viisautta. Mutta heidän ei pitäisi myöskään tukahduttaa kriittisten tutkijoiden näkemyksiä viittaamalla siihen, että ”nämä eivät ole luonnontieteilijöitä”, sillä luonnontieteilijät eivät ole kaikkein taitavimpia muotoilemaan teknistä dataa merkityksiä sisältäväksi tiedoksi eivätkä välkyimpiä oivaltamaan, mitä he oikeastaan tekevät. Juuri siksi on surkuhupaisaa havaita luonnontieteilijöiden arvioivan ja penäävän keskustelulta ”asiallisuutta” ja ”tieteellisyyttä” samalla kun he itse levittävät neuvottomina kätensä ja kiteyttävät johtopäätöksensä pössyttelijöille tyypillisiin viisauksiin.

Asian voi sanoa niin, että asiantuntijoilta odotetaan rehellisiä, puolueettomia ja laajakantoisia analyyseja, joten heidän oma saivartelunsa vastapuolen esittämistä ”tunteenpurkauksista” ja ”turhasta huolesta” osoittaa heiltä itseltään melkoista alisuorittamista, aivan kuten toisten pikkuvirheillä ratsastaminenkin. Sen sijaan minä olen pelkkä filosofi, joka voi aivan hyvin puuttua heidän pienempiin ja suurempiinkin virheisiinsä. Suoranainen velvollisuuteni on kyseenalaistaa teknokraattien propaganda omilla provokaatioillani, joista on luullakseni viestinnän eettisyydelle pelkästään hyötyä.

Tietoa saadaan hohtimilla

Mikä sitten neuvoksi tiedotusvälineiden ja ydinvoimayhtiöiden sekä heidän etujärjestöjensä suhteisiin? Ydinvoimaa koskevassa tiedonmuodostuksessa on oikea tapa, väärä tapa ja yhtiöiden tapa. Lisäksi asiaan vaikuttaa lainsäädäntöön asti kirjattu kansallinen etu, joka on perin ideologinen asia.

Akateemiselle tiedonmuodostukselle on ominaista puolueettomuus, joka perustuu vapaaseen argumentointiin, toisin sanoen siihen, että kyseenalaistamiselle ei aseteta rajoja. Kivenä kengässä on, että media toimii nyt kuin laupias lammas. Toimittajat ovat neuvottomia panemaan vastaan, sillä kriittinen asiantuntemus loppuu ja vasta-argumentointi puuttuu.

Tässä tilanteessa media ainoastaan siirtää teknokraateilta saamansa tiedon eteenpäin. Se ei esimerkiksi kirjoita, että ”tiedottajat vähättelevät tapahtumia”, ja siten pakota heitä perustelemaan kantojaan paremmin. Koska kriittinen vastaanotto puuttuu, tietoa ei vaivauduta alun perinkään perustelemaan. Jos taas toimittajat odottaisivat samanlaisina verikoirina voimalaitosten pomoja kuin paparazzit Miss Heinäkuuta, tämä myyrälauma vetäytyisi tuota pikaa turvamuuriensa taakse ja lähettäisi perään kuorma-autolastillisen varatuomareita.

Niinpä suositukseni on, että median pitäisi kieltäytyä uskomasta ja välittämästä ydinvoima-asioista mitään, mitä ei ole osoitettu oikeaksi tai vääräksi, ja olettaa asioiden olevan aina lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Median olisi kirjoitettava, kuten se näkee tapahtuvan, eikä niin kuin sille kerrotaan tapahtuvan.

Erään esimerkin totuuden puoliintumisesta tarjoaa se, että samalla kun Ylen uutiset kirjoitti Fukushiman olevan Harrisburgia vakavampi mutta kaukana Tshernobylin vaarallisuudesta, Kaleva-lehti puolestaan totesi, että STUK:in apulaisjohtajan mukaan ”Japani on pahempi kuin Tshernobyl”.

Harmi, että ydinvoimaonnettomuuksien asteikko ulottuu vain nollasta seitsemään, sillä mediasirkuksena tämä olisi täysi kymppi.

Yllätyksiä

Koska maailma on täynnä yllätyksiä, niitä kertyy myös maailmaa koskeviin kirjoituksiin. Siis lopuksi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on se, että Fukushiman voimalan omistava yhtiö pyysi japanilaisilta anteeksi. Katumus on ehkä ymmärrettävää, sillä se kuuluu kulttuuriin. Vaikka anteeksi pyyteleminen onkin eräänlaista itsepetosta ja toisten ihmisten pettämistä, myös anteeksi antaessaan ihmiset helposti yliarvioivat omat kykynsä (kukapa nyt mitään voisi oikeasti unohtaa tai tehdä merkityksettömäksi?). Mutta asenne osoittaa tiettyä vilpittömyyttä, halua tehdä parhaansa ja pahoitella epäonnistumista.

Sen sijaan on mahdotonta, että Suomessa yksikään syytösten kohteena oleva yritys pyytäisi keneltäkään mitään anteeksi. Firmat ja niiden pomot pitäytyvät yleensä vain kiistämään kaiken, ihan jo välttyäkseen juridiselta vastuulta. Tämä johtuu siitä, että vastuun ja kunniaitsemurhan perinne puuttuu.

Toinen yllätys on, että kaikesta edellä lausumastani huolimatta en pidä edelleenkään ydinvoimasta luopumista Suomessa perusteltuna, vaan kannatan sen lisäämistä juuri siksi, että Venäjän ja lähiympäristön rappeutuvat voimalat voitaisiin poistaa käytöstä. En ole myöskään itse valinnut ydinvoiman käyttöönottoa ylipäänsä. Ydinvoima on seuraus liiallisesta väestönkasvusta ja resurssien riittämättömyydestä, aivan kuten esitin jo edellisessä kolumnissani.

Näiden dilemmojen keskellä on tyydyttävä elämään todennäköisen eikä absoluuttisen tiedon varassa. Aivan niin kuin saksalainen sosiologi Ulrich Beck totesi teoksessaan Risikogesellschaft – Auf dem Weg in eine andere Moderne vuodelta 1986: Nykyaikana eletään ”riskiyhteiskunnassa”, jonka prosessit ovat niin valtavia, ettei kokemusperäistä tietoa voida saada ennen kuin koe on pantu käytännössä toimeen. Tämä on muuttanut maailman jättiläismäiseksi laboratorioksi, jossa jälkiviisaus olisi aina parasta esittää etukäteen.

---

P. S.

Kun tänä aamuna katsoin kahvikaappiini, joka samalla toimii kotitaloudessani myös Buranan säilytyspaikkana, huomasin, että olin ostanut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Yliopiston apteekista purkillisen joditabletteja. Pilleripurkin kyljessä on edelleen hintalappu: 12,- markkaa. Viimeinen käyttökuukausi oli 12/1997. Tabut ovat ymmärrettävästi edelleen tallessa, sillä niitä ei ole tarvittu.

Mutta asiat ovat, kuten media eilen povasi iltapäivälehden lööpissä: ”Pahin on vielä edessä.” Niin on. Sillä tämä toistuu seuraavaksi muun muassa Kaliforniassa. Ja ties missä. Mikäli Sosnovyi Borin aromipesä jonakin päivänä räjähtää ja tuuli käy sopivasti kaakosta, Helsingissä ei joditableteista taida olla apua. Eutanasiapillereitä silloin tarvitaan.

13. maaliskuuta 2011

Kraft durch Tsunami


Japanissa viime lauantaina sattuneessa tsunamiturmassa kiintoisinta on sen uutisointi. Itse tapahtumathan olivat arvattavissa, kuten se, että maanjäristys voi aiheuttaa hyökyaallon, ydinvoimala voi vikaantua tai ihmisiä voi kuolla rakennussortumissa.

Uutisoinnissa silmiinpistävää on, että päähuomion asiassa varasti ydinvoimalaonnettomuus, jossa ei ole ainakaan toistaiseksi kuollut ketään, kun taas hyökyaalto on pyyhkäissyt mereen kokonaisia pikajunia, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.

En halua tietenkään vähätellä ydinvoiman vaaroja. Olen sitä mieltä, että ydinvoiman sotilaallinen ja rauhanomainen käyttöönotto on ihmiskunnan suurin virhe, sillä ydinsaasteet uhkaavat koko ihmislajin geneettistä koodia kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ydinvoiman käyttö voidaan osoittaa moraalittomaksi jo yhdellä argumentilla: on epäeettistä heikentää toisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja vapautta sitomalla jälkipolvien kädet ongelmaan, jota he eivät ole itse luoneet ja jonka myönteisistä puolista heille ei ole ollut mitään hyötyä.

Miksi sitten itse olen kannattanut ydinvoimaloiden rakentamista? Kaikki juontaa juurensa siitä, että ydinvoima on jo otettu käyttöön, toisin sanoen periaatteellinen ratkaisu on tehty, eikä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinjätettä merkitse yhteen paikkaan sijoitettuna sen suurempaa riskiä kuin nykyinenkään määrä. Puolimatkasta olisi epäviisasta kääntyä takaisin. Lisäksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen vähentää käyttöriskejä, jolloin turvallisuus paranee.

Energiaongelmien alku ja juuri on ihmisen hallitsematon lisääntyminen. Kun maapallon energiaresurssit eivät riitä tai johtavat suuriin hiilidioksidipäästöihin, pitää rakentaa muun muassa ydinvoimaloita, joissa ihmiset sähläävät säätösauvojensa ja polttoaineputkiensa kanssa, eivätkä päästöt pysy ”kortsussa”.

Kyse on ihmisen epätoivoisesta rimpuilusta ennen energiavarojen lopullista ehtymistä, ekokatastrofia, nälänhätää ja maailmanloppua. Vihdoin viimein ihmiset päätyvät sotimaan toisiaan vastaan.

Toinen sota käydään ihmisten taistellessa luontoa vastaan. Esimerkin vastustajasta tarjoaa tsunami. Luonnonvoimistahan Japaninkin katastrofi lähti liikkeelle. Tätä kautta ihmiset voivat tietenkin löytää ”yhteisen vihollisen”, mutta toisaalta luonnon resurssien niukkuus ohjaa ihmisiä kamppailemaan myös keskenään ja tinkimään esimerkiksi ydinvoimaloiden turvallisuudesta.

Ydinvoiman kanssa koetut ongelmat ilmentävät siis tyylipuhtaalla tavalla ihmisen epätoivoista eloonjäämispyrkimystä, eikä tapahtumien käsikirjoituksessa ole mitään yllättävää. Mikäli väestöräjähdys jatkuu, tulevaisuudessa nähdään vain entistä enemmän erityyppisiä räjähdyksiä.

Asiaa koskeva uutisointi on ollut pinnallista siksi, että se on koostunut pelkästä taivastelusta ja kauhistelusta. Tämä osoittaa, kuinka kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään ekokatastrofiin ja koko maapallon tuhoutumiseen liittyvää yleistragediaa. Tällä hetkellä murehditaan esimerkiksi sitä, että ”tuulen suunta on kääntymässä Tokioon” – ikään kuin kukaan ei olisi ollut vaarassa laskeuman kohdistuessa aiemmin merelle päin. Toisesta suupielestään media pahoittelee, että ”yli sadan pelätään altistuneen säteilylle”, ja toisestaan, että ”Japania uhkaa sähköpula”. Sähköpulan takia ydinvoimaloita on kai luotu. Suomen viranomaiset puolestaan toteavat koko maailmaa rauhoittavasti, että ”suurikaan päästö Japanissa ei aiheuttaisi riskiä Suomessa”. Eli vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea, voi täällä Suomessa aivan huoletta kulkea. Nil novi sub sole.

Kuinka hyvin asiat olisivatkaan, jos joku onnistuisi kehittämään sellaisen aaltoenergian talteenottojärjestelmän, jolla myös tsunameissa oleva energia saataisiin hyötykäyttöön! Tai jos kaikille toimittajille, mielipidekirjoittajille ja muille dataajille asennettaisiin pöytänsä ääreen pieni polkugeneraattori, jolla he voisivat tuottaa sähköenergiaa valtakunnanverkkoon.

12. maaliskuuta 2011

Persuformanssia


Perussuomalaisen puolueen halu vaikuttaa taiteen toimintaedellytyksiin on erittäin tervetullutta, sillä maatamme on vaivannut pitkään rehellisen ja vilpittömän komedian puute – ellei sitten ajatella, että uusvakavassa, uusvanhoillisessa ja uusahdasmielisessä yhteiskunnassamme todellisuus sinänsä on muuttunut komediaksi.

Jos maamme suurin päivälehti muistuttaakin nykyään Somalian Sanomia, Perussuomalainen puolue on Suomen History Channel. Nyky-Suomessa persuämmät ja Hesari-hienosto läimäyttelevät toisiaan käsilaukuilla. Persuäijät ja muslimit puolestaan pamauttelevat toisiaan päähän vuoroin Raamatulla tai Koraanilla.

Myös minua vihaavat nykyään sekä persut että mamut, ja muutkin puolueet tuntuvat olevan vaaliliitossa käsityksiäni vastaan, joten Krp:llä on moninkertainen työ selvittää, kuka minut on murhannut, jos niin sattuu käymään. Jo siinä olisi ainekset dekkariin.

Koska poliitikot haluavat vaikuttaa taiteeseen ja taiteilijat politiikkaan, myös minä katsoin asiakseni vaikuttaa sekä politiikkaan että taiteeseen. Niinpä kirjoitin kansallisten perusarvojen mukaisen näytelmän. Sen nimi on ytimekkäästi ”Persula”. Tässä se tulee.

PERSULA

Tapahtumapaikka: Persulan kylä.

Tapahtuma-aika: lähestyvät eduskuntavaalit.

Henkilöt:

Persuvaari, sotaveteraani
Persumummo, dementoitunut
Persuisä, taksiautoilija
Persuäiti, parturi-kampaaja
Persutytär, opiskelee lähihoitajaksi
Persupoika, opiskelee autonasentajaksi
Persupiika, kylän suosituin nainen, feministi
Persurenki, vapaa poikamies
Persukirkkoherra
Persupoliisi

Taustaa

Tapahtumapaikkana olevassa Persulan kylässä odotetaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaa tarkastuskäynnille, aivan niin kuin jo kymmenen vuoden ajan. Milloinkaan puolueen puheenjohtaja ei ole tullut tekemään luvattua yleisratsiaa, ja hän onkin läsnä ainoastaan näyttämön seinällä olevassa suurikokoisessa kuvassa. Tämä muodostaa paralleelin Samuel Beckettin näytelmään Godot – Huomenna hän tulee.

Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja antaa merkityksen kaikelle, mitä Persulassa tapahtuu. Hänen poissaolonsa on läsnä ihmisten ajatuksissa konditionaalisesti, sillä jokainen pohtii kaikkia tekojaan vain ja ainoastaan sen kautta, ’mitä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja tekisi vastaavassa tilanteessa’. Lisäksi jokainen toivoo olevansa jonakin päivänä Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja. Niinpä näytelmässä kuullaan esimerkiksi sellaisia repliikkejä kuin ”Älä istu minun tuolilleni, sillä joskus vielä näet, kenestä tulee Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja!”.

Päivien kulkua jäsentää pihan perällä olevassa puuceessa käynti. Kukaan tosin ei asioi siellä ilman paikallisyhdistyksen puheenjohtajan lupaa. Puucee on näytelmän sydän. Ihmiset tilittävät ajatuksiaan katsojille ulkohuoneen oveen sahatun sydämen muotoisen ikkunan kautta.

Persulan kylää varjostaa liikenneministeriön suunnitelma rakentaa Persulan kuntaan ohikulkutie. Kunnanvaltuusto ei pysty pysäyttämään hanketta vaikka jarruttaakin asiaa kaikin keinoin. Persulassa jokainen asukas on persu, eli persujen kannatus on täydet sata prosenttia. Kansanedustajaehdokkaana toimii Persulan kirkkoherra.

Ensimmäinen näytös

Persuäiti mököttää ja arvelee avioliittonsa olevan lopussa persuisän ollessa aina tien päällä. Persupoika poistuu kotoa kiirehtiäkseen mopedilla Fasistifoorumiin. Persupoliisi kuitenkin nappaa persupojan ja irrottaa mopedista kilvet todettuaan tämän olevan viritetty. Virkavelvollisuutensa persupoliisi suorittaa pitkin hampain havaittuaan, että pojan tarkoitus oli hyvä. Persuvaari puolestaan havaitsee viinakaappinsa tyhjentyneen.

Persutytärtä ärsyttää, koska persupoika soittaa rokkia liian kovaa. Persupiika olisi kylän suosituin nainen, mutta häntä ei valita piirin kansanedustajaehdokkaaksi, vaan persukirkkoherra saa paikan. Persurenki katselee huoneessaan Suomi-verkkarit yllä Lasse Virénin juoksua videolta, mutta yksin ollessaan vaihtaa kanavan toiseksi. Persumummo on dementoituneena.

Toinen näytös

Persupoika varastaa naapurin pihasta Sierran harjoitellakseen Persulanseudun rallia. Persuvaari on lähtenyt Soliferillaan kirkonkylälle veroilmoitusta viemään. Väistäessään kaarteessa persuvaaria persupoika menettää ajoneuvonsa hallinnan ja päätyy persuvaarin huomaamatta ryteikköön, josta hänet toimitetaan Persulan aluesairaalaan. Persuvaari ei huomaa tapahtunutta myöskään paluumatkalla, ajaessaan kotiin kilisevät mopedin sarvessa, vaan vasta lukiessaan asiasta Persulan Sanomain sivuilta seuraavana päivänä.

Persuisää ahdistaa ohikulkutien rakentaminen, sillä pihan perällä oleva puucee on suunnitelman linjalla. Persurenki kulkee oudon kumarassa aina kävelemään noustessaan, minkä persumummo huomaa dementiastaan huolimatta. Persupiika ja persukirkkoherra katoavat aika ajoin yhdessä jonnekin.

Kolmas näytös

Persupiika pyytää persukirkkoherralta parempaa hintaa seksistä, sillä hän tietää tämän olevan ”erittäin varakas” ja nauttivan runsasta vaalirahoitusta. Persukirkkoherra ei suostu hinnankorotukseen, vaan vetoaa seksin ostokieltoon ja siihen, että nykyaikana kaikki kaupankäynti on muutenkin kielletty sosiaalisessa mediassa ja muussa itsensä myymisessä. Lisäksi hän väittää, että persupiika panttaa sulojaan vain kiristääkseen rahaa viattomilta miesuhreiltaan.

Samaan aikaan toisaalla persumummo tempaisee persurengin oven auki ja toteaa tämän katselevan peräkamarissaan homopornoa. Siten persumummo osoittaa vain teeskennelleensä dementoitunutta voidakseen tarkkailla persurenkiä huomaamattomammin. Persukirkkoherra puolestaan pitää saarnan, jossa hän tuomitsee homoseksuaalisuuden ja prostituution. Lisäksi hän vihjaa, että persupiian riemurasia kuohuu miesten spermoista kuin vapaa Vuotos.

Persupiika menettää hermonsa ja paljastaa persukirkkoherran irtosuhteet Persulan Sanomain ”Puheenvuoro”-palstalla, mikä johtaa skandaaliin. Persukirkkoherran kannatus ei kuitenkaan laske vaan gallupien mukaan nousee. Koska kotimaisissa näytelmissä täytyy olla yleisen erotiikan lisäksi aina myös raamatullista kielenkäyttöä, kaikki persut tuomitsevat moraalisen rappion ja sanovat sen johtuvan Kristuksen Perkeleestä.

Juuri silloin pihaan ajaa musta umpiauto. Kaikki ryntäävät pihalle arvellen Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajan vihdoinkin saapuneen. Alkaa yleinen hässäkkä skandaalien peittämiseksi ja punaisen maton levittämiseksi.

Autosta nousee kuitenkin mies, joka on yhtä musta kuin hänen ajoneuvonsa ja jota esittää Jani Toivola. Hän ilmoittaa olevansa liikenneministeriön virkamies, jonka tehtävänä on kartoittaa tien linjaus puuceen yli. Lopuksi puucee räjäytetään, Jani Toivola nousee autoonsa ja tarjoaa persurengille kyydin kaupunkiin. Persukirkkoherraa ei valita kansanedustajaksi, vaan hänet tuomitaan omien poliittisten vaatimustensa mukaisesti seksin ostamisesta. Persupiian todetaan olevan raskaana persupojalle, jonka suisidaalisuus saa tällä tavoin selityksensä. Puucee korvataan sisävessalla, joka persuisän mielestä osoittaa yhtä huonoa makua kuin Marcel Duchampin tekotaide. Persulaan jääneet tulkitsevat kaikkien ongelmien johtuvan pääasiassa homoseksuaalisuudesta mutta jonkin verran myös neekereistä.

Väliajoilla tarjotaan kahvia ja pullaa.

11. maaliskuuta 2011

”Rappiotaidetta” on rappeutuneessa politiikassa


Perussuomalaisen puolueen halu moternisoida taidekäsityksiä on herättänyt keskustelua myös filosofien piirissä, joten muutama ajatus aiheesta lienee vielä paikallaan. Sosiaalipsykologi Antti Eskola julkaisi vuonna 1963 teoksen Jäykkyys ja taidekäsitykset, jossa hän selvitti taidekäsitysten yhtymistä vanhakantaisina tai vapaamielisinä pidettyihin poliittisiin asenteisiin sekä poliittisten asenteiden heijastumista ihmisten taidekäsityksissä. Koska nyky-Suomessa lähestytään taas 1950-luvulle tyypillistä ahdasmielisyyttä, kyseinen kirja on osoittamassa klassikoille ominaisen ajankohtaisuutensa. Teoksen valossa taidekäsitykset sopivat yleisempienkin poliittisten mielipiteiden kuvastajiksi.

Ellei olisi koomista, olisi traagista huomata, kuinka vähän mielikuvitusta ja kyseenalaistamista kansan niin sanottu keskivertomaku sietää. Puolueissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan, ei näköjään ymmärretä, että myös poliitikkojen itsensä peräänkuuluttama ”kansallinen taide” on läpikotaisin ulkomaisten vaikutteiden sävyttämää. Monet ”suurina suomalaisina taiteilijoina” tunnetut henkilöt ovat haistattaneet kotimaalleen pitkät.

Okei, pidän myös itse kliseisensä sitä, että omaa maata arvostellaan piirteistä, jotka löytyvät kaikkialta maailmasta. Mutta näin itse asia todellakin on: kansallisina sankareina arvostetut tyypit aina Edelfeltistä Mannerheimiin ovat olleet kosmopoliitteja. Eri asia sitten on se, kannattaako heitä tämän perusteella niin kovasti juhlia.

Poliittisten jääkausien merkiksi myös taide viedään usein kylmiöön. Filosofi Theodor W. Adornon mukaan natsismi koostui suureksi osaksi politiikan estetisoimisesta eli taiteellisten keinojen käyttämisestä politiikan lavasteina. Se oli ”poliitikkojen puuttumista taiteisiin” ja antoi näyttöä poliitikkojen kyvyistä hyödyntää ”taiteellisia menetelmiä”. Toisaalta natsismia voidaan tulkita osaseuraukseksi siitä, että taiteilijat ryhtyivät poliitikoiksi. Adolf Hitler tunnetaan epäonnistuneena taidemaalarina, ja myös hänen pääideologinaan esiintynyt Alfred Rosenberg oli alun perin tallinnalainen arkkitehti ja kuvaamataidonopettaja.

Niinpä olisi hyväksi, että poliitikot ja pensselisedät pysyisivät omilla alueillaan. Filosofisesti asian voi perustella sillä, että taide vetoaa etupäässä aisteihin, filosofia järkeen. Poliitikkojen olisi parempi tukeutua järkeen, ja siksi myös Platon ajatteli, että valtiossa joko filosofien pitää tulla hallitsijoiksi tai hallitsijoiden pitää alkaa toden teolla harjoittaa filosofiaa.

Nykypolitiikan keskeinen ongelma on, että politiikka mielletään etukäräjöinniksi eikä yhteistä etua vaivauduta ajattelemaan. Katsokaa nyt, mistä puolueet alkavat vaalien lähestyessä länkyttää: hallitseviksi nousevat lapsiperheiden, työssä käyvien, työttömien, eläkeläisten, palkansaajien, yrittäjien ja muiden eturyhmien edut. Ja kukapa ei johonkin eturyhmään kuuluisi? Pelkkiä etuja saalistettaessa narun pää tulee kuitenkin vetäjien käteen.

Nykydemokratiassa poliitikoiksi valitaan etujen edistäjiä. Heillä kaikilla on vahvoja taloudellisia intressejä. Sen sijaan Platon ajatteli, että poliitikkojen pitäisi olla vapaita kaikesta omistamisesta, vaimoista ja myös lapsiperheestä, jotta he voisivat keskittyä siihen, mikä on valtiolle yleisesti hyväksi. Vain näin poliitikot voisivat toimia hyveellisesti, mikä puolestaan on eettisen yhteiskunnan syntyehto. Tämä oli myös Platonin peruste siihen, miksi homoseksuaalisesti toimivien miesten pitäisi hallita valtiota. Kuinka kaukana tämä ihanne onkaan nykypolitiikan tilasta!

10. maaliskuuta 2011

Nyt saa olla avoimesti kreisi


Puolueet ovat avaamassa vaalikampanjoitaan. Hulluuttaan ei siis tarvitse enää peitellä, vaan nyt voi olla avoimesti kreisi. Niinpä raitiovaunujen kylkeen ja ruotsinkielisen pääoman omistamaan Forumin ostoskeskukseen on ilmestynyt suurikokoisia banderolleja, joissa päivälehti Hufvudstadsbladet mainostaa itseään sloganilla ”Hurahda”.

Tämä on ymmärrettävästi ruotsalaisen kansanpuolueen piilomainontaa, aivan kuten taannoinen ”Ota riski – Rakastu suomenruotsalaiseen” -kampanjakin. Suomenruotsalaiseen voi tietenkin loistavasti rakastua, niin kuin kaksikieliseenkin. Politiikassa taas olisi hyvä pitää järki hatussa ja hatusta kiinni. Kyllä se aikamoinen hurahdus on, jos joku menee antamaan äänensä Astrid Thorsille ja hänen puolueelleen kaiken maahanmuuttopoliittisen toilailun jälkeen!

Kaksinaismoralismin kukkanen

Karl Marx katsoi, että uskonnollinen propaganda on oopiumia kansalle. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin 1800-luvulla oopiumivalmisteet miellettiin miedoiksi huumeiksi, ja niitä käytettiin muun muassa kipulääkkeinä.

Nykyään huumeita tarjotaan myös poliitikoille. Eduskuntaan on pyrkimässä pari sataa huumehemmoa, jotka myöntävät avoimesti huumekokeilunsa.

Mitäpä muutakaan he voisivat tehdä, sillä valehtelemista pidettäisiin suurempana paheena kuin taannoisten pössyttelyjen avointa myöntämistä? Ja mikä antaakaan poliitikosta rehellisemmän kuvan kuin huumekokeilujen avoin tilittäminen ja kertominen? Style over substance. Toivottavasti muistavat pidättäytyä kaksinaismoralismista myös mahdollisessa kansanedustajan toimessaan.

Kohti oikeaa taidetta ja vääriä mielipiteitä

Myös perussuomalaiset koukistavat pikkusormeaan ja haluavat tehdä trippejä taiteen puolelle. Puolue haluaa nyt vaikuttaa siihen, mitä taide saa olla. Kiinnostusta on tervehdittävä iloiten, sillä täytyyhän poliitikkojenkin tehdä omat performanssinsa. Ainoastaan rajoittamisen halu arveluttaa.

Taiteen poliittista kontrollia ehdottanut Veli-Matti Saarakkala on sanonut, että poliitikkojen pitäisi puuttua taiteeseen, koska taiteilijat puuttuvat politiikkaan. Todellisuudessa tasapainotus jäisi näennäiseksi ja johtaisi käytännössä epätasapainoon. Taiteilijoiden oikeuden arvostella poliitikkoja pitää olla laajempi ja käytännössä rajoittamaton, sillä poliitikot käyttävät muodollista valtaa toisin kuin taiteilijat.

Entisinä aikoina taiteilijoiden tekemät poliittiset parodiat miellettiin narrien töiksi. Puuttumalla taiteeseen poliitikot haluavat näköjään itse narreiksi. Poliittisen manipulaation kautta syntyy sitten ”hyväksyttävä taide”, ”hyväksyttävä tiede”, ”hyväksyttävät kirjat”, ”hyväksyttävät ajatukset” ja ”hyväksyttävä seksuaalisuus”, ilmeisesti myös ”hyväksyttävät ihmiset” ja ”hyväksyttävät äänestäjät”.

Poliitikkojen halu rajoittaa taiteen vapautta on ollut tyypillistä kaikille totalitarismeille. Taiteen vapaus taas on osa sananvapautta. Siihenkö se loppui persujen sananvapauden puolustus? Olisi kieltämättä hauska nähdä, millaista on aito perussuomalainen taide.

Puolueen kannanoton mukaan valtionapujen ulkopuolelle pitäisi rajata muun muassa ”postmoderni tekotaide”. Tosin Timo Soinikaan ei pystynyt vastaamaan Ruben Stillerin Pressiklubissa esittämään kysymykseen, millä perustella jokin määritellään ”postmoderniksi tekotaiteeksi”. Tämä ei ole ihme, sillä yleispätevien taiteellisten kriteerien määrittely on vaikeaa viisaammillekin. Persujen toivomaa suomalaista, naturalistista ja kansallisia arvoja edustavaa taidetta edustaisivat ehkä Tom of Finlandin piirrokset savotalla olevista tukkijätkistä.

Teillä on oikeus mielipiteisiini

Poliitikot eivät ole nykyisin paljoakaan ”puuttuneet taiteisiin”, mutta heitä on kylläkin puuttunut taiteista. Postmodernismiin sisältyy näkemys, että yleisö tai taideteoksen esittämä todellisen maailman kohde voivat puuttua teokseen tai tulla osaksi sitä. Niinpä perussuomalaiset itse toimivat aidon postmodernin tekotaiteilijan tavoin ryhtymällä osaksi taidemaailmaa ja puuttumalla siihen.

Kuoliaaksi naurattavaa näyttöä poliitikkojen puuttumisesta taiteilijoiden vapauteen saatiin myös Matti Vanhasen valtiosihteerin, Risto Volasen, kommentoidessa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan versiota esitystä näkemättä. Poliitikkojen halu ohjata taidetta täydentää tietysti heidän omaa poliittista teatteriaan vuorovaikutuksellisesti. Mutta pahemmin poliitikot eivät voisi itseään nolata.

Tiedän kyllä, että filosofi Platon ei halunnut ainoastaan rajoittaa taiteilijoiden vapautta vaan ajaa taiteilijat kokonaan pois valtiosta. Tämä ei kuitenkaan anna sen enempää perussuomalaisille kuin kepulaisillekaan Platonin viisautta. Eräiden tulkintojen mukaan Platon ei halunnut karkottaa taiteilijoita valtiosta siksi, että hän olisi vastustanut taiteilijoiden pyrkimyksiä. Sen sijaan hän halusi turvata molemmille omat tonttinsa.

Taiteen olemukseen liittyy valheiden osoittaminen ja vallankäytön vastustaminen. Poliitikkojen asenteiden kannalta paljastavaa on heidän rajoittamisen halunsa, jota he kohdistavat ylipäänsä kaikkeen muuhun paitsi itseensä. Taloudellisen tuen ansaitsisivat tässä yhden totuuden maassa nimenomaan diverssit ja kaiken kyseenalaistavat työt. Sillä merkityksellisintä ja koskettavinta on juuri yksityisen kokemusmaailman piirissä tuotettu aines.

9. maaliskuuta 2011

Demokratian kymmenen kirousta


Suomi on ollut kolmen vuoden ajan poliittisesti sekavassa tilassa lisääntyneen maahanmuuton vuoksi. Alan myös itse olla kaulaani myöten täynnä politikointia, vaikka seuraaviin vaaleihin on edelleen toista kuukautta aikaa.

Vaalit ja demokratia ovat tässäkin asiassa eräänlainen vitsi. Pitäisikö tulipalotkin sammuttaa vain, jos siitä on päätetty vaaleissa? Ja mikäli asioihin puututaan suoran toiminnan keinoin, sanotaan että ”väärin sammutettu”.

On joka tapauksessa hyvä, että rikki mennyttä demokratiaa yritetään nyt korjata suoran demokratian ihanteella. Sen tärkein merkitys olisi ennakolta vaikuttava. Mahdollisuus kumota lakeja kansanäänestyksissä parantaisi puolueiden kuuloa jo lakeja säädettäessä. Kansan veto-oikeus olisi perusteltu, sillä nykyisin oppositiokaan ei voi enää äänestää lakeja lepäämään yli vaalien, joissa kansa saattoi sanoa niistä sanansa.

Suora demokratia ei tietenkään kelpaa kaikkeen. Laajassa mielessä se tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen ja samalla myös vastuun kantamisen. Jos vastuu jakautuu kansalaisten kesken, se helposti katoaa kokonaan. Politiikassa tarvitaan linjanvetoa.

Mutta on myös vaikea kuvitella, ettei ihmisiä voitaisi kuulla kansanäänestyksissä tai että äänestysten järjestäminen olisi niin mahdotonta kuin poliitikot haluavat uskotella. Sähköistä äänestämistä kehittämällä voitaisiin varmasti järjestää luotettavia vaaleja ja äänestyksiä, joissa identiteetit pystyttäisiin tunnistamaan. Asioidaanhan pankeissakin joka päivä internetin välityksellä. Yhden äänen antaminen neljän tai kuuden vuoden välein typistää demokratian juuri niin mitättömäksi kuin on äänestämisen toimitus sinänsä: paperilipun täyttäminen äänestyskopissa.

Myös demokratian ideassa itsessään piilee paljon absurdeja piirteitä, joista kirjoitin äskettäin julkaisemassani kirjassa Kansallisfilosofinen manifesti (2011). Katsotaanpa lyhyesti, mikä demokratiaa vaivaa.

1. Kansa on harvoin oikeassa. Enemmistömielipiteiden asettaminen standardiksi on ehkä enemmistöjen tahdon mukaista, mutta se ei ole välttämättä kaikkien ihmisten tai yleisen edun mukaista. Enemmistöt ovat vain harvoin älykkäimpiä kaikista. Enemmistöt ovat tehneet myös suuria virheitä. Monissa tapauksissa enemmistöjen koko elämäntapa tuhlailuineen ja ekokatastrofeineen voidaan nähdä enemmistöpäätösten tuloksena, kun taas harvainvallassa yksi viisas voi puolustaa järkeä ja yhteistä etua sadantuhannen moukan käsityksiä vastaan.

2. Demokratiassa valtaa käyttävät tosiasiassa puolueet eivätkä ihmiset. Puolueissa mielipiteiden muodostaminen tapahtuu enemmistöperiaatteiden mukaan, jolloin yksilöt alistetaan massakulttuurille. Ihmisen on mahdotonta päästä lähellekään esimerkiksi ehdokkuutta puolueissa, jos on vähänkin eri mieltä puolueen linjasta. Massakulttuurin vika taas ei ole vain sen banaaliudessa vaan siinä, että enemmistömielipiteisiin hukuttautuminen tarjoaa ihmisille helpon pakotien persoonana olemisen haasteista ja ohjaa heitä kiertämään omat yksilöllisen elämän mahdollisuutensa.

3. Kaikki puolueet tavoittelevat enemmistöjen kannatusta, jolloin niiden ohjelmissa hallitseviksi muodostuvat keskivertomielipiteet. Niillä tarkoitan sovinnaisia, keskinkertaisia ja puolivillaisia makuarvostelmia edustavia mielipiteitä. Pyöristelty ja sievistelty keskivertomaku ei puolestaan johda pehmeään yhteiskuntaan vaan kovaan ja julmaan enemmistöjen vallankäyttöön. Siitä taas seuraa massakulttuurin dekadenssi, joka muistuttaa totalitarismia. Kaikesta ollaan jo eri puolueidenkin kesken ”vahvasti yhtä mieltä”, vaikka mitään yksimielisyyttä ei vallitsisi kansalaisten keskuudessa. Antautuessaan myötäilemään kannattajia ja kerjäämään ääniä poliitikot halventavat omat periaatteensa ja laiminlyövät vähemmistöt. Demokratia banalisoi sekä vallan käyttäjät että kohteet. Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen voi olla myös kannatettava tavoite (eriarvoistumisen sijaan), se joka tapauksessa näivettää kulttuuria tasapäistämisellä. Mikäli demokratia on politiikan olemus, myös banalisointi on politiikan olemus.

4. Demokratiassa kaikki puolueet haluavat maksimoida kannatuksensa, mistä johtuen jokainen puolue tulee pyrkineeksi totalitaariseen valtaan – tieten tahtoen tai tahattomasti. Tämä taas on demokratian ihanteeseen sisältyvän monipuoluejärjestelmän vastaista.

5. Ajatus kansan edustuksesta on – paitsi valheellinen – myös lähtökohtaisesti kiero, sillä edustuksellisessa demokratiassa poliitikot eivät tietenkään edusta kansaa, vaan kaappaavat vaaleilla vallan itselleen ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Demokratian sanotaan olevan sitä, että kansalaiset käyttävät valtaa edustajiensa kautta, mutta todellisuudessa demokratia on sitä, että kansanedustajat käyttävät valtaa kansalaisiin nähden ja yrittävät hallita heitä. ”Kansan edustamiseen” poliitikot viittaavat vain, kun he haluavat kiertää kysymyksen siitä, kuka oikeastaan kantaa vastuun poliittisista päätöksistä esimerkiksi talousasioissa. Ongelmien ilmetessä he sanovat vain toteuttaneensa kansalaisten tahtoa ja siirtävät mielellään vastuun takaisin kansalle, jolta valtakirja on saatukin. Tulokset näkyvät veroprosentissa.

6. Politiikka on vallan käyttöä. Sen sijaan filosofia pyrkii olemaan järjen käyttöä. Vallan käyttö ja järjen käyttö muodostuvat usein vastakohdiksi, sillä vallan käyttämistä leimaa jokin tarkoitusperä tai kapean intressiryhmän etu, kun taas järjen tehtävä olisi tähdätä yhteiseen tai ainakin mahdollisimman monien ihmisten hyvään.

7. Politiikassa ”järkevänä” pidetään lähinnä sujuvuutta ja tehokkaiden keinojen käyttöä tiettyjen itsestään selvinä pidettyjen päämäärien tavoittelemiseen. Tätä kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi. Päämäärärationaalisuutta olisi noiden tavoitteiden kyseenalaistaminen ja asettaminen. Esimerkiksi nyky-Suomen politiikka on välineellisen rationalismin läpäisemää. Päämäärät otetaan annettuina EU-direktiivien muodossa, ja puolueet pohtivat, miten ne saataisiin Suomessakin voimaan. Olette kai panneet merkille fraasin: ”Tästä asiasta vallitsee vahva yksimielisyys, ja oikeusministeriö valmistelee jo lakia, jolla ongelma saadaan hallintaan...”. Tällainen poliitikko on soveltaja. Hän ei ole päämäärien eikä tavoitteiden asettaja vaan toteuttaja. Surkeita hyrräoravia kaikki.

8. Välineellinen rationaalisuuskäsitys on levinnyt myös kansalaisten keskuuteen. Ihmiset lukevat kaikesta (todennäköisesti myös tästä kirjoituksestani) ulos vain sen, minkä haluavat siinä nähdä. ”Järkevänä” pidetään vain sellaista, mistä itse on samaa mieltä. Vaikutelmaa tehostavat internetin ”kannatan / en kannata”-napit. Kaikkeen ainoastaan reagoidaan tuomitsevalla tai hylkäävällä asenteella, mutta perusteita ei vaivauduta esittämään, kuulemaan eikä vaatimaan. Lopulta mielipiteet muodostetaan heppatytöille tyypillisesti: joko ”tykkäämisen” tai ”ei-tykkäämisen” kautta. Jos yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevan yhdestä asiasta samaa mieltä kuin se itse, se päätyy pitämään tätä kaikissa asioissa viisaana. Jos taas yleisö havaitsee poliitikon tai filosofin olevaan jossakin asiassa eri mieltä kuin se itse, hänen katsotaan olevan kaikissa asioissa väärässä.

9. Edustuksellinen demokratia on sitä, että kansanedustajat ja puoluebyrokraatit pyrkivät laeilla hallitsemaan muita ihmisiä, toisin sanoen päättämään siitä, kuinka toisten ihmisten pitää elää. Eikö olekin aika ylimielinen käytäntö? Myös minulla on kieltämättä mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi vaatia, että kaikkien ihmisten pitää elää nimenomaan minun asettamieni periaatteiden mukaan. Demokratialle tyypilliset tasa-arvon julistukset ovatkin tosiasiassa hallitsemisen muotoja. Esimerkiksi eurooppalaiset julistivat intiaanit ”tasa-arvoisiksi” kiistääkseen heidän omat johtohahmonsa ja rikkoakseen heidän sisäiset hierarkiansa; tosin he eivät sanoneet, että ”every man is equal” vaan ”every man is a chief”. Työväenliikkeen piirissä taas tasa-arvon penääminen on ollut alakynteen jääneiden ihmisten oman suhteellisen arvon nostamista. Silloin kun se ei ole perustunut ansioihin, se on ollut puhdasta valtapolitiikkaa, jota tehdään ”demokratian” varjolla.

10. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Myös demokraattisten periaatteiden mukaisesti tapahtuva yhteisten asioiden hoito johtaa usein umpikujaan. En väitä ratkaisseeni ongelmaa, mutta olen keksinyt sen syyn: hyvää yhteiskuntaa ei voi olla olemassa, koska mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää. Tämän vuoksi yksityiset uima-altaat ja omakotitalot ovat niin suosittuja.

Kuten ehkä huomaatte, puolustan individualistista elämäntapaa ja arvoliberalismia. Kansanvaltaa kannatan vain, koska sitä parempaa keinoa mielipiteiden ilmaisemiseen ei ole olemassa. Demokratia on ikään kuin välttämätön paha vielä suurempien ongelmien estämiseksi. Sen sijaan käsitykseni politiikasta itsestään on lohduton, ja politiikka onkin surkuhupaisaa toivottomuutta täynnä. Kiitän onneani, etten ole politiikassa mukana, sillä omassa vaatimattomassa yksityiselämässäni tämä kevät on sujunut tietyistä syistä johtuen todella ihanasti.

4. maaliskuuta 2011

Nirppanokkat syrjivät Suomea


Yleisradion tämänpäiväiset verkkouutiset kantaa murhetta siitä, että Suomi on Euroopan unionin kemikaalivirastolle ”rekrytointihaitta”. Jutun mukaan Helsingissä sijaitsevaan kemikaalivirastoon on vaikea saada riittävästi pätevää työvoimaa, sillä muissa Euroopan maissa asuvat asiantuntijat eivät halua muuttaa Suomeen.

Jutussa ei kerrota, mistä ulkomaalaisten harjoittama Suomen syrjiminen johtuu. Asenteetkin vaikuttavat olevan meidän maassamme kohdallaan, sillä Suomessa ei esiinny terrorismia eikä sellaista muukalaisvihaa kuin muutamissa Etelä-Euroopan maissa. Sitä paitsi Suomi on turvapaikanhakijoidenkin suosiossa. Olisiko niin, että Euroopan unionin nirppanokkavirkamiehille ei yksinkertaisesti kelpaa Suomen syrjäinen sijainti, ja kaikkialla he ovat tottuneet istumaan valmiiksi katettuun pöytään.

Minulle uutinen oli ilo! Tuleepahan entistä vähemmän maahanmuuttajia! Myös parlamentaarisessa valvonnassa olevan Yleisradion pitäisi käsittääkseni kiittää siitä, että suomalaisten kemistien työllisyystilanne paranee, kun työntekijät joudutaan palkkaamaan Suomesta. Samalla vältytään ulkomaalaisten invaasiolta, jonka vuoksi Helsingin asuntotilanne huononisi entisestään.

Vitsikästä on, että kemikaalivirastoa perustettaessa 2006 Talouselämä-lehti kirjoitti aiheesta otsikolla ”Työ kemikaalivirastossa houkuttaa ulkomaalaisia” parantaen siten uskoa maahanmuuton ihanuuteen. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomissa oltiin huolissaan siitä, miten ulkomaalaisille riittää tarpeeksi korkeatasoisia asuntoja pääkaupunkimme parhailta paikoilta.

Huoleen oli tietenkin syytä, sillä EU:n kovapalkkaisissa viroissa ulkomaalaiset saavat myös huomattavan veroedun ja pääsevät siten vielä parempiin nettotuloihin kuin samoissa tehtävissä toimivat suomalaiset. Euroopan unionin virkamiehet ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron tienoilla. Sitä korkeampiin palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa korkeamman ansiotuloveroprosentin sijasta.

Kysymättä jätetään, miksi suomalaisen yhteiskunnan pitäisi tukea noin paljon ansaitsevia? Suurituloiset eivät ole verohelpotusten tarpeessa vaan pienituloiset. Tapaus antaa näyttöä siitä, miten Euroopan unionin kansainvälisissä kehissä yleensäkin ajatellaan.

Maassa maan tavalla tai tavattomasti ulkomailla. Jos paikalliset olot veroprosentteineen eivät tyydytä, myös EU-virkamiesten olisi parempi pysyä kotikonnuillaan.

Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä. Kyllä kaikkien pitää maksaa tuloistaan saman taulukon mukaisesti veroa, eikä asiaa saa kiertää sillä verukkeella, että se on ”kansallisesti tärkeä”. Eikö muka perustuslakiimme kirjattu ihmisten yhdenvertaisuus ole tärkeä asia? Me suomalaiset tulemme kyllä mainiosti toimeen ilman noita maasta toiseen lenteleviä veropakolaisia, jotka luottavat takapajuisina pitämiensä kansakuntien tapaan heittäytyä kontalleen heti, kun kuulevat sanankin Brysselistä.