22. marraskuuta 2016

Mihin työ katosi?


Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä. Siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne työ katosi, vastaus ei ole vain se, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee Internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie asiaa lopultakin eteen päin.