6. marraskuuta 2016

Villi länsi, Ronald ja Nancy?


Britannia sai jokin aika sitten pääministerikseen ”uuden Margaret Thatcherin”, ja Yhdysvalloissa presidentin virkaa tavoittelee nyt ”uusi Ronald Reagan”, jonka vaaliase ”Let’s make America great again”, on peräisin häneltä. Älkää siis ihmetelkö, kuinka minulle tulivat mieleen Juice Leskisen yllä olevat sanat.

Yhdysvaltoja ja Britanniaa on pidetty myös maailmanpolitiikan Isona Anttina ja Rannanjärvenä. Donald Trumpin ja Theresa Mayn linjaukset ovat syventäneet vaikutelmaa kahdesta valtiosta, jotka toimivat melko omavaltaisesti Euroopan maiden ja jopa Naton jäsenmaiden ohi.

Britannian uusi pääministeri on nähnyt Brexitissä huikeita uusien diilien mahdollisuuksia. Hän aikoo palauttaa Britannian jälleen merkittäväksi maailmanlaajuiseksi voimatekijäksi solmimalla EU-sitoumuksista riippumattomia sopimuksia kaukaisten valtioiden kanssa.

Myös Trumpin puheet ovat hermostuttaneet mannereurooppalaisia. Epäillään, että hänen tullessaan valituksi presidentiksi Yhdysvallat keskittyisi entistä enemmän sisäpoliittisten ongelmien ratkomiseen ja vetäytyisi kansainvälisiltä areenoilta – lukuun ottamatta ehkä Meksikon rajaa, jonne pystytetään muuri.

Eritoten Baltian maat ovat pelänneet jäävänsä oman onnensa nojaan, eikä Suomenkaan turvallisuusasema Venäjän kainalossa parane, mikäli Yhdysvallat vähentää kiinnostustaan Pohjolan oloihin. Maailmanpoliisina toimivaa USA:ta on moitittu tasapainottajan roolistaan Euroopassa aina, mutta maan vetäytyessä Nato-yhteistyöstä jouduttaisiin karvaasti kokemaan, mitä seuraisi, jos tuo poliisi puuttuu.

Suomalaismedia avoimen Trump-vastainen

Yhdysvaltain passivoitumista toivoen Venäjä on säestänyt Trumpia kuin Elviksen basisti. Tosiasiassa kuva Trumpin Venäjä-myönteisyydestä on median lavastama olkiukko. Siitä, että Venäjä on kiitellyt Trumpia ja koettanut sillä tavoin ”ostaa” häneltä kannatusta, ei suinkaan seuraa, että Trump olisi valmis edustamaan Venäjän etuja.

Trump voi tuottaa bugeja kansainväliseen politiikkaan, mutta hän ei ole kuitenkaan niin huono, kuin tiedotus- ja toitotusvälineet ovat koettaneet selittää. Myös Trumpin suomalaisista kannattajista on mediassa koetettu piirtää kvasipsykologisia ja stereotyyppisiä profiileja, jollaiset muodostuvat tekijöidensä irvikuviksi niiden leimaavuuden, epätieteellisyyden ja tarkoitushakuisuuden vuoksi.

Näin vaalien alla onkin hyvä palauttaa mieleen, millaista vaaleja koskeva keskustelu ja uutisointi ovat olleet.

Kun Yhdysvaltojen eräät turvallisuusviranomaiset ilmoittivat pitävänsä Trumpin lausuntoja ”turvallisuusuhkina”, Suomen mediat koettivat kääntää asiasta nousseen kohun yksiselitteisesti Trumpin vahingoksi. Totuus asiassa on kuitenkin se, että Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaiset ovat (korkeimpien oikeuksien tuomarien ja muiden tärkeiden virkamiesten tavoin) istuvan presidentin Barack Obaman nimittämiä ja siten demokraatteja: läpikotaisin Clintonin kannattajia ja Trumpin puoluekantaisia vastustajia.

Niinpä heistä olisi ollut mahdotonta kiskoa ulos Trumpille myönteisiä kommentteja edes hohtimilla. Toimittajat jättivät kuitenkin turvallisuusviranomaisten omat taustat penkomatta ja syöttivät heidän kannanottonsa yleisölle sellaisinaan vain siksi, että kyseinen höttö sopi suomalaisen median isäkompleksia ilmentävään ja Trump-vastaiseen agendaan.

Entä miten pitäisi suhtautua Trumpilta median iloksi saatuun pohdintaan: ”Jos meillä on ydinaseita, miksemme saa käyttää niitä?” Lausauhdushan on toki aivan samanlainen kuin tyhmän blondin huomio: ”Hei, meillä on hiustenkuivain, joten miksi emme ottaisi sitä kylpyyn?!”

Jo aiemmin olemme oppineet, että kaikkea, mitä presidenttiehdokas sanoo, ei tarvitse ottaa todesta. Hän jos kuka on asemassa, jossa voi laukoa myös vitsejä. Häntä ei nimittäin uhkaa sensuuri, vaan häntä seuraa ja jäljentää maailman koko lehdistö helikoptereista, periskoopeista ja peep show -huoneiden glory holeista käsin. (Mielipahaksenne joudun ilmoittamaan, että minä en valitettavasti voi päätyä Yhdysvaltain presidenttiehdokkaaksi välttääkseni sensuurin tai saadakseni julkisuutta, sillä en ole syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen.)

Mutta sen tiedän, että jos vitsisi otetaan todesta tai sinua aletaan sensuroida, olet mielipidejohtaja – siis vallan keskiössä. Trump on.

Ydinaseet ovat hyvä vokaalisten artikulaatioharjoitusten aihe, sillä niiden käyttökynnys on erittäin korkea. Käänteisesti lausuttuna tämä tarkoittaa: jotta ydinaseilla olisi minkäänlaista merkitystä, niiden käyttöä tulee pitää uskottavana. Niinpä laukaisusalkun haltijaksi ei kelpaa kukaan järkevältä vaikuttava poliitikko. Vastustajan pitää voida pelätä presidenttiä siksi, että hän vaikuttaa arvaamattomalta.

Juuri siksi presidenttien olkapäällä onkin aina istunut sotaa lietsovia Moskovan tai Washingtonin haukkoja niin idässä kuin lännessäkin. Holtittomalta vaikuttava sutkaus on siis retorinen ase, jolla yritetään pitää ydinaseiden käyttöä mahdollisena, ja sen vuoksi Trumpin kannanottoa voidaan pitää strategisesti perusteltuna, jopa taitavana hämäyksenä, joka lisää pelotteen vaikuttavuutta.

Kehnoa tässä on, että Venäjä on käyttänyt samaa taktiikkaa jo vuosien ajan, eli tilaus jännitteen lisääntymiseen ja kielen kovenemiseen on tullut aseitaan kalistelevalta Putinilta. Median omakuvan kannalta puolestaan kurjaa on, että suomalainen lehdistö ei reagoinut yhtä voimakkaasti Putinin Docventures-ohjelmasarjan propagandadokumentissa käyttämään ydinpeloteviittaukseen eikä myöskään Venäjän suurlähettilään viime keväänä väläyttämään mahdollisuuteen hyökätä ydinaseilla vehreään Tanskaan. – Miksihän?

Lehdistö ei aloittanut suurta Venäjän vastaista kampanjaa myöskään venäläispoliitikon uhkauksesta hyökätä ydinaseilla Norjaan. Sen sijaan media kohisee Trumpin suorapuheisuudesta ja Yhdysvaltain molempien ehdokkaiden taustatahoihin liittyvistä seksiskandaaleista, vaikka niillä ei ole mitään merkitystä kummankaan ehdokkaan kyvylle pärjätä presidenttinä.

Ketkä ratkaisevat vaalin?

Trump ei ole Yhdysvaltain presidentinvaalin loppusuoralla siksi, että hän olisi niin etevä, vaan siksi, että Hillary Clinton on vastustajaksi niin huono. On omituista, ettei yli 300-miljoonaisesta kansakunnasta seuloudu ehdokkaaksi keitään muita kuin TV-viihteestä tuttu liikemies ja entisen presidentin puoliso. He ovat kuin kaksi kreisikomediasta lainattua ”Amerikan presidenttiä” tai Terminaattoria, jotka on pantu kamppailemaan toisiaan vastaan.

Samanlaisia tilanteita on tosin nähty Suomenkin presidentinvaaleissa, esimerkiksi vuonna 1994, kun kansakunnan kaapeista kaiveltiin mahdollisimman epäpoliittisia ehdokkaita suosion alamäkeä tai ylämäkeä laskettelemaan. Ulkoministeriön jostakin virastosta löydettiin lopulta tuo Ahtisaari. Yhdysvaltain demokraateilla olisi ollut heittää peliin Hillary Clintonia parempi ehdokas, Bernie Sanders, ja nykytilanteessa libertaarien Gary Johnsonillakin on mahdollisuus olla ”prosenteilla mukana”.

Clinton on kirinyt Trumpin etumatkan umpeen ja ohittanutkin hänet siksi, että hänellä on puolellaan yksi seikka: hänen naiseutensa. Naiseus onkin naisen paras poliittinen ryhmittymä. Naiset äänestävät Clintonia yli puoluerajojen sen vuoksi, että nainen on nainen. Kaikki demokraattimiehet taas äänestävät Clintonia oman puolueuskollisuutensa vuoksi. Trumpia äänestävät lopulta vain republikaanimiehet. Sukupuoleensa vedoten naisehdokkaat keräävät yli puolet äänistä monissa muissakin yhteyksissä. Tämän vaalin ratkaisee siis feminismi.

Sen sijaan mitään ratkaisuja Yhdysvaltain talous- ja sisäpoliittisiin ongelmiin Clinton ei ole pystynyt vaalitaistelussa esittämään, ei myöskään luomaan tulevaisuudentoivoa. Hänen politiikkansa on defensiivistä ja tuo mieleen Bill Clintonin sanat ”I didn’t do it” sekä suomalaisen puhelinfirman kehotuksen kieltäytyä laskusta: ”Say no to Bill!”.

Mikä sitten on tuonut kaksi kehnoa tai enintään keskinkertaista ehdokasta loppusuoralle?

Sekä Suomen että Yhdysvaltain mediassa on esitetty avoimen tarkoitushakuisia, leimaavia ja puolueellisia toiveita, joiden mukaan ”murskavoitto Clintonille riittäisi osoittamaan, että Yhdysvallat ei tue Trumpin muukalaisvihamielistä ja sisäänpäin käpertyvää viestiä”.

On muistettava, että syy USA:n ongelmiin ei ole Trumpin, vaan syyt ovat globalisaatiossa ja internationalismissa, jotka ovat kommunistisen ja ihmisoikeuksia polkevan Kiinan johdolla vieneet työpaikat yhdysvaltalaisilta sekä siirtäneet ne Kaukoitään (Yhdysvalloista katsoen kaukaiseen länteen). Syy on myös kehitysmaalaisten vyöryssä Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Sen takana puolestaan on kolmannen maailman väestöräjähdys, joka on huonon väestöpolitiikan, taikauskon ja vastuuttoman perhesuunnittelun seuraus. Niinpä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että länsimaiden kansakunnat reagoivat maahanmuuttoon, joka voi johtaa kulttuurisiin ristiriitoihin, epäoikeudenmukaisuuksiin ja teollisten kulttuuriemme taantumiseen.

Nykyinen maahanmuutto (en tarkoita eurooppalaisten maahanmuuttoa) on keskeinen syy Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin, talouspoliittisiin, kulttuuripoliittisiin, kielipoliittisiin ja turvallisuusongelmiin, ja Trumpin pyrkimykset maahanmuuton vähentämiseksi ovat perusteltuja. Ongelma on, että pelkät sanat eivät siihen riitä.

Miten käy?

Jos Trumpista tulee presidentti, hän ei voi jatkaa suorasanaisuutensa aallonharjalla. Hänen altaan puuttuu kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun kantoaalto. Reaganin aikainen Neuvostoliiton syyttely ei toimi, sillä ongelmien ydin oli tuolloin paikannettavissa pelkkään kommunistiseen järjestelmään. Nykyisessä moninapaisessa maailmassa vihollisia on haukuttaviksi liikaa.

Niinpä on kohotettava kansakunnan omaa profiilia, ja tämä merkitsee vetäytymistä kansainvälisiltä areenoilta. Myös Trump joutuu tinkimään lupauksistaan. Se käy kuitenkin helposti. Jos Trump voittaa vaalin, hänet laitetaan virassa ollessaan kuriin.

Yhdysvaltain presidentti ei ole nimittäin henkilö vaan instituutio. Aivan riippumatta siitä, kuka tulee valituksi presidentin virkaan, hänen viralliset puheensa esiluetaan kymmenien virastojen toimesta katteettomien lupausten, uhkausten tai sitoumusten välttämiseksi, tietovuotojen estämiseksi ja valheellisten faktojen varmistamiseksi. Presidenttiä kapuloidaan ja kuljetetaan lepositeissä Air Force Onella maasta toiseen. Avustaja kertoo satelliittipaikantimesta, missä päin maailmaa kulloinkin ollaan.

Psykologisesti tulkiten hämmästyttävää on ihmislajin yleismaailmallinen taipumus järjestäytyä hierarkkisesti ja auktoriteettikeskeisesti jonkun yhden suuren liiderin johdettavaksi, vaikka hänen rationaliteetistaan tai terveydentilastaan ei olisi mitään varmuutta. Näin on yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Australian aboriginaalien keskuudessa kuin työläisten viimeisissä paratiiseissa: Pohjois-Koreassa, Kiinassa ja Kuubassakin.

On jännittävää nähdä, mitä suuntaansa muuttamassa olevat Yhdysvallat ja Britannia, nuo maailmanpolitiikan Iso-Antti ja Rannanjärvi, saavat yhdessä aikaan. Todennäköisesti molemmat onnistuvat kääntämään tilanteen omaksi edukseen, mikä ei välttämättä ole kateudesta vihreiden EU-maiden etu.

Euroopan valtiot kärsivät euroalueen pysyvästä taantumasta, hurjasta velkaantumisesta, kansallisvarallisuuden valumisesta pankeille ja unionimuodostelman solmimista hirttosilmukoista. Tässä tilanteessa Trumpin voitto saattaa edistää kansallisvaltioaatteen paluuta, kun taas Clintonin valinta merkitsisi globalisaatiotrendin jatkoa.

Siitä olen varma, että kun euron suurinflaatio käynnistyy sisäisten devalvaatioiden jatkuessa ja EKP:n maksaessa valtioiden velkoja seteli- ja bittirahoituksella, dollarin ja punnan vahvistuminen puolestaan alkaa imeä sijoituspääomaa Euroopasta ja sinkoaa lopulta USA:n ja Britannian taloudet häikäisevään ja pitkään jatkuvaan nousuun. Maailmassa, jota hallitaan kapitalistien maskoteilla – tiedolla, rahalla ja aseilla – Yhdysvallat ja Britannia sytyttävät sikarinsa aina.