18. marraskuuta 2016

Sananvapaus merihädässä


Julkisen sanan neuvosto on jakanut jälleen langettavia tuomioita ”sopimattomasta sanankäytöstä”. Ylen verkkosivut kertovat, että JSN on antanut ”vakavan huomautuksen” Radio Suomi-popissa toimiville Juha Vuoriselle ja Juha Perälälle, koska he soittivat ”Mikki Hiiri merihädässä” -lastenlaulua Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalla.

Julkisen sanan neuvoston ensimmäinen kokopäivätoiminen puheenjohtaja Elina Grundström määkii puolustuksekseen seuraavasti:

Radiojuontoihin pitää kuitenkin voida puuttua. On erityisen tärkeää, että kaikki viihdejournalismin muodot ovat meidän järjestelmässämme mukana. Se, että nämä laajoja yleisöjä saavat mediat ovat JSN:ssä takaa, että meillä ei voida laajamittaisesti levittää virheellistä tai esimerkiksi vihaa lietsovaa sisältöä.

Ahaa, siis ”vihaa lietsovaa sisältöä”. Grundsrömin pieneen päähän ei näytä mahtuvan, mikä ero on huumorilla, virheellisen tiedon jakamisella ja vihan lietsonnalla. Hän ei näytä lainkaan käsittävän, että huumorin tehtävänä on purkaa kurjien yhteiskunnallisten olojen aiheuttamaa stressiä ja sitä kautta laukaista konflikteja. Jos niin ei voida tehdä, juuri se herättää ihmisissä vihaa: vihaa Grundströmin tapaisia moraaliposeeraajia vastaan, mahdollisesti myös hänen raukkamaisesti ja nolaavasti suojelemiaan tahoja kohtaan.

Elina Grundström, jonka nimi sopisi lastensadun oravalle, on punavihreän kuplan kasvatti ja vihervasemmistolaisen ajatusklusterin äänitorvi. Hän on Vihreän langan entinen päätoimittaja ja Helsingin Sanomien kolumnisti. Ei siis ihme, että kansallismasokistinen ”manus manum lavat” -gangsterijärjestö on palkinnut hänet kahdesti tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, viimeksi vuonna 2005 ”monipuolisesta journalistisesta toiminnasta globaalien yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyssä”, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton estottomasta edistämisestä.

”Kalkutan teini-ikäisiä tyttöjä” käsittelevän sosiologian gradun 30-vuotiaana valmiiksi saanut feministinen maisteri Elina Grundström ei näytä ymmärtävän journalistisesta toiminnasta, globaalien ongelmien luonteesta eikä varsinkaan ihmisten käyttäytymisen sosio- ja psykodynamiikasta mitään, yhtään mitään. Siksi oli todellinen rimanalitus nimittää hänet journalistiikan vierailevaksi professoriksi Tampereen yliopistoon lukuvuodeksi 2013–2014.

Puolikoulutetun politrukin nimittäminen professoriksi ei ole tietenkään tuntematonta, vaan se on täysin standardimaista sellaisessa tiedepoliittisessa normatiivissa, jossa lähes kaikki yhteiskuntatieteet ovat suomalaisten ihmisten omaa kulttuurista itsetuhoa vaativan vihervasemmistolaisen hegemonian vallassa (lue lisää tästä). Grundströmin näennäistieteellisen toiminnan rahoitti hänen työnantajansa, Helsingin Sanomat.

Vihervasemmisto rääkyy luonnollisesti herjauksia kaikkia omaan mielikuvitusmaailmaansa sopimattomia ilmiöitä, kuten Donald Trumpia, vastaan mutta vaatii pyhäkoulumaista käytöstä esimerkiksi Juha Vuorisen kaltaiselta humoristikirjailijalta. Vuorinen on kirjoittanut pakolaisongelman Euroopalle ja poliittiselle järjestelmällemme aiheuttamista kielteisistä vaikutuksista Iltalehden kolumnissaan täysin asiallisesti. Kirjoituksessaan ”Olenko nyt rasisti?” hän analysoi Maltalla asuvan tuttavansa mielipiteitä seuraavasti:

Paikalliset ovat tähän asti katselleet läpi sormien tätä pakolaisvirtaa, niiden tekemiä rikoksia ja sosiaalituilla elämistä, mutta hän pelkää, että jonain päivänä kansa ottaa vallan poliitikoilta omiin käsiinsä kyllästyttyään maksamaan muiden elämistä. Jos katsoo millainen revohka alkoi muutama vuosi sitten arabikevääksi nimetyssä kansannousuissa, mitä tapahtuu tällä hetkellä Ukrainassa tai miksi Sveitsi äänesti EU-kansalaisten maahanmuuton rajoittamisen puolesta, herää kysymys, onko Eurooppakin palaamassa laskiaismaista pulkkamäkeä vuoteen 1939. Tosin nyt ei taisteltaisi maa maata vastaan vaan ihminen ihmistä. Ja se olisi todella veristä saamattomien poliitikkojen jälkien siivoamista.

Vuorisen juttu oli kuultavissa myös Radio Suomi-popissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa, ja hänen motiivinsa maahanmuuton arvostelemiseen näyttävät perustelluilta: puhtaammilta kuin puhtaus itse. Vuorinen ymmärtää pakolaistulvan sosiodynaamiset vaikutukset ja on niistä huolissaan samoista syistä kuin itsekin olen. Kulttuurisen yksiarvoisuuden vaatimukset ja niin sanottu nationalismi nousevat juuri siksi, että yhteiskunnan toimintadynamiikkaa ymmärtämätön vihervasemmisto pyrkii romuttamaan koko sosiaalihuoltorakenteemme taloudellisen perustan ja länsimaiden väestörakenteen maahanmuuton keulaportit avaamalla.

Jos mikrotason ilmiöistä, kuten pakolaisten henkilökohtaisessa elämässään kohtaamasta kurjuudesta, johdellaan periaate, että Euroopan on avattava ulkorajansa makrotasolla (aivan niin kuin vihervasemmisto ja osa oikeistosta ovat vaatineet), liberalismin idea kääntyy nurin ja päädytään yksimielisyyttä vaativaan yhteiskuntaan. Konfliktit siirtyvät tällöin makrotasolta, eli valtioiden rajoilta, mikrotasolle: ihmisten kamppailuun työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mikäli tavoitteena on vastustaa rasismia, fasismia, natsismia ja suvaitsemattomuuden nousua, on vastustettava maahanmuuttoa, puolustettava kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja vaadittava konfliktien säätelyä edelleenkin makrotasolla: rajavalvonnan kautta. Tämän kognitiivisesti monimutkaisen ajatuskulun ymmärtäminen edellyttää tietenkin hurjaa älyllistä ponnistelua niiltä median edustajilta, jotka ovat käyttäneet intellektuaaliset lahjansa pelkkään poliittisen agendan opiskeluun eivätkä kriittiseen filosofiseen ajatteluun.

Entä itse pakolaisongelma? Kun niin sanottu suvakkimedia ratsasti oman hyvyytensä keppihevosella ja levitti Välimerellä hukkuneen lapsiraukan kuvia vainajaa itseään kunnioittamatta ja omien hämärien tarkoitusperiensä edistämiseksi, kyse oli eräänlaisesta sosiaalipornon jakelusta, uhrien kärsimyksillä mässäilystä ja länsimaisten ihmisten aiheettomasta kiusaamisesta.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että lasten hukkumiskuolemat johtuvat heidän vanhempiensa päätöksestä lähteä avomerelle seilaamaan tai heittää lapsiankkuri edellään. Syyllisiä ovat ne, jotka astuvat veneisiin ja erkaantuvat rantaviivasta ilman pakottavaa syytä, toisin sanoen ilman niskassaan vinkuvaa luotisadetta. Juuri tällä tavoin Afrikasta, Irakista ja useimmista muista Lähi-idän maista on lähdetty etsimään parempaa elintasoa, jonka kehitysmaista tulleet toivovat ja jopa kuolemallaan uhaten vaativat meidän länsimaisten ihmisten heille maksavan.

Tässä valossa ei ole ihme, että Vuorisen ja Perälänkin päässä on syttynyt lamppu, joka kertoo, että uhriutumisessa ja uhriuttamisessa ei ole kaikki kohdallaan vaan täysin vinksallaan. Heidän reaktionsa oli laittaa taustamusiikkia soimaan.

Surkeaa on, että Ylen ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen ei mitenkään puolustautunut JSN:n syytöksiä vastaan, saati että hän olisi puolustanut ohjelman toimittajia. Ylen jutun mukaan hänen mielestään on vain ”mahtavaa”, että meillä on ”näin hyvä tilanne median valvonnassa”.

Niska-Vuorisen reaktio ei yllätä, sillä yleläisenä hän edustaa samaa feministis-vihervasemmistolaista sananvapauden kastrointilinjaa kuin Grundströmkin. Hän yrittää luikerrella tilanteesta irti alentamalla toimittajat Vuorisen ja Perälän ”juontajiksi” sen asemasta, että heitä sanottaisiin (hänen mielestään ilmeisestikin korkeampiarvoisemmiksi) ”journalisteiksi”. Niska-Vuorinen lausuu: ”Tässä olisi pieni tarkastelun paikka siinä mielessä, että erotettaisiin kuka on journalisti ja kuka juontaja.”

Luultavasti Niska-Vuorinen erottaa molemmat toimittajat toimestaan, elleivät nämä varsin maskuliinisilta vaikuttavat miehet turhaudu hiljentämisvaatimuksiin, munilleen potkimiseen ja telaketjufeminismin moukarilla huitomiseen sekä jätä uppoamassa olevaa Yleä ihan itse siirtyen jonnekin muualle.

Grundström puolestaan puskuroi JSN:n mielivaltaa vetoamalla yleisön joukosta mahdollisesti löytyvien suvakkisiskojensa raihnaisiin kanteluihin. Hänen mukaansa ”[...] sieltä sitten usein kannellaan tämäntyyppisistä asioista, jotka menevät ihmisarvon halventamisen puolelle”. On vaikea sanoa, ketkä tässä asiassa ovat toimineet Juudaksina, mutta heitä näyttää yhdistävän JSN:ään sama sairaalloisen tosikkomainen, yliherkkä ja narsismissaan muita ihmisiä ja heidän mielipiteenvapauttaan ylenkatsova ajatusmaailma.

JSN pyrki myös tasapainottamaan oman ratkaisunsa antamalla samanaikaisesti päätöksen Matti Nykäsen haastattelusta, jossa ei ollut ”kunnioitettu haastateltavan ihmisarvoa”. Vetämällä kuvalehtijournalismin kestoaiheen, Matti Nykäsen, tähän JSN koetti lavastaa oman ”vakavan huomautuksensa” arkipäiväiseksi ja rutiininomaiseksi, joka on muka yhtä perusteltu kuin Nykäsen henkilökohtaisten elämänsolmujen esittely mediassa.

Myös muu media on astellut suoraan JSN:n asettelemaan ansalankaan. Esimerkiksi Uuden Suomen Teemu Kammonen ryhtyi kammoksumaan stand up -komiikalle tyypillistä mustaa huumoria ja kiittelemään sensuuria omassa hätäisessä reaktiossaan. Myöskään hän ei näytä ymmärtävän mitään huumorin konflikteja sekä ahdistusta purkavasta psykologisesta funktiosta. Radio Suomi-pop ja Radio Rock ovat kieltämättä keränneet oman tyylilajinsa puitteissa suuren osan JSN:n huomautuksista. Mutta pitäisikö koko Suomi kietoa pumpuliin vain siksi, että kanavien rabulistinen tyyli ei miellytä helmikanoja, jotka imaisevat rasiallisen Mozartin-kuulia sieraimiinsa pelkästä hyvän maun rikkomisesta?

En ainakaan minä halua maastamme miinakenttää, jossa ihmisillä ei ole oikeutta luottaa toisiinsa edes leikkiä laskiessaan vaan jossa kaikki pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan ja sensuroimaan puolet sanomisistaan vain sen vuoksi, että tuloksena voi olla Julkisen sanan neuvoston langettama makutuomio.

Omasta mielestäni media ei tarvitse minkäänlaista valvontaa, puuttumista eikä sensuuria. Tiedonvälitykseen tarkoitettujen viestimien tehtävänä ei ole puuttua myöskään toimittajiensa näkemyksiin vaan mahdollistaa niistä kertominen täysin avoimesti. Muutoin kyse ei ole todellisuudessa vallitsevien mielipiteiden välittämisestä sellaisina kuin ne esiintyvät, vaan valheellisesta salailusta, peittelystä ja propagandasta. Tuloksena on vääristynyt kuva todellisuudesta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tämä valheessa elämisen vaatimus paitsi tukahduttaa kansalaismielipiteitä ja yhteiskunnallisen totuuden etsintää, myös lyö korvalle median omia toimintaedellytyksiä. ”Ylilyöntiin” viittaaminen ei kelpaa kuritustoimien perusteeksi, sillä aikuiset ihmiset eivät kaipaa lapsenvahteja, ja kuka määrittelee sen, mikä on ”ylilyönti”? Tällainen vähäpätöiseltä näyttävä sananvapauden pois nakertaminen on itse asiassa vaarallisempaa kuin suuret ja näyttävät sensuroinnit, sillä viattomien kansalaisten lavastaminen ”rasisteiksi” vasta on todellinen ihmisoikeusrikos!

Pahinta on, että Grundströmille maksetaan perustuslaillisen sananvapauden kuohimisesta palkkaa, jonka turvin hän toimii tiedotus- ja toitotusvälineiden kokopäivätoimisena päivystäjänä suojatyöpaikassaan. Julkisen sanan neuvoston päätöksillä ei ole myöskään mitään velvoittavuutta, paitsi että tuomioistuimet ovat käyttäneet niitä aineistoina ratkaisuja tehdessään. JSN on median naurettava itsesäätelyelin, jonka toiminnan voisi kokonaan lopettaa.