11. marraskuuta 2016

Syyttäjät makutuomareina


Apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen näyttää vetävän perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan käräjille. Jokaisen uuden syytteen myötä hänen oma arvostelukykynsä puolittuu, ja syyttäjästä tulee ennen pitkää makutuomari.

Ensin syytteen sai hänen kynästään Terhi Kiemunki, sitten Teuvo Hakkarainen ja nyt Sebastian Tynkkynen. Tynkkyselle on lehtitietojen mukaan toimitettu syyte uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, eli rikoslain molempien ideologisten lainkohtien rikkomisesta.

Uusi Suomi kirjoittaa: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan julkiseen keskusteluun osallistuvan poliitikonkaan sananvapauteen kuulu oikeutta vihapuheeseen, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin ja joka on omiaan ’herättämään halveksuntaa ja jopa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa islaminuskoista ihmisryhmää kohtaan’.

Omasta mielestäni Tynkkynen on pystynyt kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan monipuoliseen maahanmuuttoasioiden kyseenalaistamiseen. Hän on kyennyt käsittelemään sen tyyppisiä kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, joita juristin aivoilla ei näköjään ymmärrä.

Sitä paitsi lainsäädännössä ei tunneta sellaista käsitettä kuin ’vihapuhe’. Toiviainen näyttää toimivan itse myös lainsäätäjänä keksiessään käsitteen. Hän on käyttänyt sitä haastattelujen yhteydessä aiemminkin katsoessaan, että sananvapauden suojelema kuohuttava puhe muuttuu usein vihapuheeksi, jolla hänen mukaansa ei ole sananvapauden suojaa.

Asian voi sanoa myös vice versa. Toiviaisen harjoittamat sensuuritoimet johtavat helposti sananvapauden rikkomuksiin, joilla ei ole sen enempää perustuslain kuin järkiperäisen ajattelunkaan suojaa.

On syyttäjä- ja oikeuslaitoksen omalta kannalta kurjaa, että syyttäjäviranomaisesta on tulossa poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista valtaa juristien nuijalla. Jos poliittisia mielipiteitä ja niiden esittämistä koetetaan kitkeä kielloilla ja rangaistuksilla, se ei varmasti toimi myöskään syyttäjän omien tavoitteiden kannalta.

Päinvastoin: kovasanaisuus todennäköisesti vain vahvistuu ja kannatus laajenee. Kaikkia suomalaisia eivät syyttäjätkään voi käräjille vetää, joten siksi koetetaan lynkata muutama varoitukseksi ja siten osoittaa, minkä puolueen edustajia ei saisi äänestää. Näin voidaan luoda Perussuomalaisiin myös selittelyn tarvetta. Siihen miinaan puolue ei toivottavasti astu.

Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen kannanottoja tulee lukea niiden esittämishetkellä vallinneen tilanteen valossa. Pitäisi ymmärtää, mihin ne olivat argumentteja. Esittämällä syytteitä nyt, kun terrori-iskut ja laittomien maahanmuuttajien virta ovat hetkeksi tauonneet, syyttäjä voi peittää nämä taustat näkyvistä.

On kieroa, että Suomen viranomaisvalta ei ole huolissaan esimerkiksi siitä, että terroristi tappoi kymmeniä ihmisiä kuorma-autolla Nizzassa ja toinen joukkomurhasi suuren määrän ihmisiä homoravintolassa Orlandossa. Sen sijaan Toiviainen kantaa huolta siitä, että suomalaiset yrittävät estää terrorin leviämisen maahamme vähentämällä sotatoimi- ja terrorialueilta tulevien maahanmuuttajien virtaa.

Omasta mielestäni Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen puheita ei pidä ryhtyä oikeudessa tuomitsemaan, vaikka niissä onkin retorisesti kovaa ja paikoin myös huumoria tavoittelevaa kieltä. Syyttäjä on ummistanut silmänsä Kiemungin tekstin tyylilajilta ja vaatii, ettei poliittinen avustaja saisi pakinoida. Pitäisikö myös tieteenharjoittajan artikuloida kaikki asiansa tieteellisesti?

Demla-juristit ja muut näennäisliberaalit suvaitsevat sananvapautta vain niin pitkään kuin mielipiteet noudattelevat heidän omiaan. Sen sijaan kaikenlainen arvostelu maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan tukahdutetaan ankarin rangaistuksin aivan niin kuin poliittisen korrektiuden vastaiset ja epäsovinnaisina pidetyt tutkimustulokset rodusta ja älykkyydestäkin. Lopulta nuo horjumattomat liberalismin puolustajat vainoavat sinänsä koomisten käsi- ja hihamerkkien tekijöitä pitäen mitä tahansa epäilyttävää symbolia ajatusrikoksen tai mikroaggression välineenä.

Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet pieniä vaan suuria. Sananvapauden rajoitukset ja vääristä sanoista langetetut rangaistukset ovat olleet maassamme pikemminkin epämuodollisia ja sosiaalisia kuin muodollisia tuomioistuinten langettamia rangaistuksia. Mutta ne ovat olleet uhreilleen hyvin raskaita ja vaikuttavia. Tyypillistä on, että suomalaiset ihmiset ovat joutuneet maksamaan kansallisten etujen puolustamisesta työpaikoillaan. Jo tämä yksilöiden nujertaminen on liian kallis hinta totuuden sanomisesta. 

En tosin pitänyt perusteltuna myöskään Terhi Kiemungin tapaa itse tutkituttaa oma syyttämiskelpoisuutensa viranomaisella. Syyttäjälaitokselle ei tule sovittaa erotuomarin paitaa kiistoissa, jotka ovat pitkälti poliittisia. Itse uskon, että esimerkiksi Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari eivät saisi nykyisin syytettä eivätkä tuomiota Keski-Euroopassa, jossa tilanne on muuttunut täysin. Pikemminkin heitä voisi kiittää kaukonäköisyydestä ja ongelmien ennustamisesta, aivan niin kuin Olli Immostakin.

Sekä Jorma Kalske, Mika Illman, Mikko Puumalainen että Raija Toiviainen ovat viitanneet ”vihapuheeseen” tavalla, joka saattaa heidän harkintakykynsä outoon valoon. Kukaan heistä ei näyttänyt ymmärtävän, että maahanmuuton ja islamin kritisoiminen ei ole ollut välttämättä lainkaan tunneperäistä. Kriittisiä kannanottoja ei ole esitetty sen enempää pelon kuin vihankaan vuoksi vaan asiallisista järkisyistä.

Juuri näin varsinkin Tynkkynen on menetellyt. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana hänellä itsellään on näkemyksiä ja kokemuksia myös vähemmistöön kuulumisesta yleisesti, enkä näe hänen puheissaan mitään syyttämisen arvoista. Hän on kyllä puuttunut siihen käänteiseen rasismiin, jota yhteiskunnassa esiintyy, ja tämäkin pelkästään älyllisistä motiiveista.

Niin sanotun vihapuheen kieltämisyritykset epäonnistuvat siksikin, että ne pyrkivät patoamaan myös tunteiden esittämisen sinänsä kriminalisoimalla sen. Poliittisessa mielessä tämä toimii yhtä huonosti kuin kaikenlaiset muutkin tukahduttamishankkeet.

Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta on syytä muistaa, että totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida saavuttaa keskusteluympäristössä, jota varjostaa rangaistusten uhka. Sellaisessa yhteiskunnassa jokainen pyrkii puhumaan vain omaksi edukseen: joko välttelemällä rangaistuksia tai tavoittelemalla parempaa virka-asemaa yhteiskunnan tikapuilla. Tuloksena on Neuvostoliitto tai DDR.

Totuutta voidaan tavoitella vain yhteiskunnassa, jossa vallitsee täydellinen sananvapaus ja jota vähäisetkään sananvapauden nipistely- ja näpistely-yritykset eivät vesitä. Juuri siksi sananvapaus onkin säädetty useimpien sivistysmaiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Ennakkosensuuri on kielletty siksi, että jos sananvapaudesta tulisi rajoitettua, esiin nousisi kysymys, missä tuo raja kulkee. Puuttuvien ja yksiselitteisten kriteerien ongelma puolestaan johtaisi sananvapauden alistamiseen valtapolitiikalle, jolloin vain valta voisi määrätä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus kuihtuisi pois, niin kuin nyt on käymässä.

Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa myöskään rikoslaillisesti jälkikäteen, sillä jälkikäteissensuuri ja rangaistavuus kiertyvät käytännössä ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itsesensuroida näkemyksiään. Myös tämä tie johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan, ja siksi totuutta voidaan tavoitella vain vapaiden assosiaatioiden metodilla. Sinänsä tärkeä väitteiden totuusvaatimus puolestaan testataan ja toteutuu juuri siinä keskustelussa, jota pitäisi vapaasti käydä.

Oikeusfilosofisesti katsoen nykyisten tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia on nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tarkoitus on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat viranomaiset ovat asettaneet kansalaiset ja kansalaisryhmät eriarvoiseen asemaan ja ottaneet jonkin ryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia toisille hallintoalamaisille tai heitä edustaville ryhmille. Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseen kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuudella” tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu. On huomattava, että esimerkiksi kristinuskoa koskevasta pilkanteosta ei ole nostettu Suomessa syytteitä vuosikymmeniin. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, ja siksi niitä pitää voida myös arvostella ankarasti.

Arvelenkin, että syyttäjälaitoksella on motiivinaan jokin poliittinen tarkoitusperä, jolla se pyrkii suojelemaan niin sanottua valtion sisäistä turvallisuutta. Ilmeisesti kristinusko ei pelota, mutta jokin muu kyllä. – Miksihän? Olisiko tilanne päässyt lipsahtamaan hallinnasta?

Mainittakoon lopuksi, että en minäkään mitään rasismia kannata, mutta eivät sen vastustamista näytä vähemmistöt itse myöskään liioin pyytävän. Kyse lienee kantaväestön keskinäisestä kiistasta, jossa käydään kamppailua poliittisesta kannatuksesta. Sensuurista kirjoitin jo vuonna 2009 julkaisemassani teoksessa Sensuurin Suomi.