Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

Joukkoraiskauksissa on maahanmuuton suosijoiden kannalta se onnekas puoli, että he voivat sanoa monen raiskauksen sijasta sattuneen ainoastaan yhden joukkoraiskauksen. Näin asiaa voidaan kätevästi kaunistella myös mediassa.

Kun rikollisuus on organisoitua, vähättely onnistuu tietenkin myös niin päin, että väitetään asialla olleen aina vain yksilöitä, vaikka kyseessä olisi järjestäytynyt ja ideologisperäinen yhteistyö, joka perustuu ryhmien toimintaan.

Esimerkkinä ongelman pois selittelijöistä olkoon nyt vaikka Juha Sipilä, joka puolusteli Oulun seksuaalirikoksia väittäen, että raiskauksiin ovat ”tässäkin tapauksessa syyllistyneet yksilöt, eivät väestöryhmät”. Näin voidaan yrittää kääntää huomiota pois siitä tosiasiasta, että tiettyjen ulkomaalaisryhmien keskuudessa, kuten irakilaisten ja afganistanilaisten sekvenssissä, seksuaalirikollisuus on huikeasti yliedustettuna.

Totuushan on, että Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59. Pahimmillaan maahanmuuttajien seksuaalirikollisuus on siis 40-kertaista kantaväestöön verrattuna.

”Oulun tapahtumien” edelleen synkistyessä on mielenkiintoista huomata, että ”#Suostumus2018”-aloitteen käynnistäjät, Sini al-Musawi sekä Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela eivät ole pukahtaneet uhrin kurjaan kuolemaan johtaneesta raiskausvyyhdistä mitään.

En kiittäisi erityisemmin myöskään Iltalehden Mika Koskista hänen sinänsä täyttä asiaa olevasta kirjoituksestaan ”Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään – turvapaikanhakijat ovat kansallinen turvallisuusuhka”.

Kirjoitus on hyvä, mutta se tulee liian myöhään. Jo Veikko Vennamo sanoi, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus kannattaisi esittää etukäteen.

Koskisen jutussa viitattiin muun muassa Turun terrori-iskuun, Oulun kirvessurmaan, Otanmäen tappoon, Kotkan paloittelusurmaan ja kahteen naisen tappoon Porissa, jotka kaikki tulivat ulkomaalaistaustaisten rikastuttajien kädestä. Luettelolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Arabianrannan lapsisurmaa ei taidettu mainita, ja kirjoittaja itsekin toteaa poimineensa esille vain osan.

Kun minä, Jussi Halla-aho ja muutamat muut toimme jo vuosia sitten blogikirjoituksissamme esille, millä tavoin monikulttuuri-ideologia ja maahanmuutto bastardisoivat yhteiskuntaamme, heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta sekä johtavat rikollisuuden kasvuun, kulttuurikonflikteihin ja moniin muihin ongelmiin, toiset puolueet ja media suhtautuivat näkemyksiimme ylenkatseellisesti, jopa tuomitsevasti.

Vasta sittenkö asiat ovat tosia, kun valtamedian toimittajat heräävät todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi? Ja sittenkö jokin ilmiö on olemassa, kun valtamedia on julistanut sen omilla palstoillaan? Politiikan medioituminen ja median politisoituminen ovat koko ajan näkyneet valtamedian omina ”vastuuvalheina” ja ”vihatotuuksista” syyttelyinä, kun toimittajat ovat pönkittäneet monikulttuurisuuskokeilua, jolta puuttuu myönteinen näyttö.

Harvinaisena poikkeuksena Mika Koskinen etsii (aivan oikein) syyllisiä poliittisten vallankäyttäjien kaaderista. Hän käyttää ilmausta, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ”puhuneet pehmeitä”. Näin asia onkin, mutta ilmaus on liian pehmeä, sillä he ovat tehneet politiikkaa, joka on ollut suomalaisia uhreja kohtaan säälimättömän kovaa. Lisäksi Koskinen tunnustaa (viimeinkin) Halla-ahon olleen oikeassa.

Paikkaansa ei pidä se, että maahanmuuttajien valikoimattoman vastaanottamisen taustalla olisi ”suomalaisten ääretön sinisilmäisyys”, eikä myöskään se, että ”monikulttuurisuuden ihannointi on ollut Suomessa johtava teema”. Monikulttuurisuutta on toimittajien ohella markkinoinut ainoastaan EU:n ministerikokouksissa ripitetty poliittinen eliitti ja yliopistollisella rehulla ruokittu uusvasemmistolaiseen universaalikommunismiin uskova tieteen kultapossukerho.

Missä toimittajat olivat silloin, kun suuri osa suomalaisista vastusti pakolaislaumojen maahan päästämistä vuoden 2015 pakolaistulvan aikana? Myös sillä pitäisi olla eettiset rajansa ja yhteisönorminsa, miten paljon valtavirtatoimittajien kannattaa takoa päätään seinään yhdessä poliittisten vallankäyttäjien kanssa.

Niinpä ei sovi syyttää sinisilmäisyydestä suomalaisia, jotka vastustivat äänekkäästi laitonta maahanmuuttoa ja vaativat rajoilta käännyttämistä ja rajatarkastusten käyttöönottoa. Toimittajien, poliitikkojen ja tieteilijöiden kannattaisi katsella suoraan peiliin, samoin kaikkien muiden puoluelaisten, paitsi perussuomalaisten, joilla ainoina on ollut haittamaahanmuuttoon kriittinen tai vastustava kanta.

Kun maahan päästetään kolmekymmentätuhatta Lähi-idän sotatila-alueilta tulevaa ja lähtöselvittämätöntä nuorta miestä, jotka ovat valmiiksi turhautuneita, aggressiivisia ja väkivaltakulttuurissa kasvaneita, siitä ei voi seurata mitään hyvää. Tämä olisi jokaisen poliitikon pitänyt ymmärtää ilman, että tarvitsee olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta tai itäeurooppalaisista kielistä väitellyt tohtori. Ei tarvitse syyttää kipinän leimahtamista, kun kaasu on päästetty keittiöön.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkaa vaan tuoneet turvattomuuden tänne. Asioiden ollessa näin heidän olisi ollut syytä paeta myös meitä. Poliittinen ja juridinen vastuu yltävät kausaaliketjussa sisäministerien housunlahkeisiin asti, sillä varmaa on, että turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia ei olisi Suomessa tapahtunut, jos heitä ei olisi lainkaan päästetty maahamme.

Toimittajien ja poliitikkojen pikaviisastuminen vaalien alla antaa näyttöä siitä, kuinka epätoivoista poliittisten virheiden paikkailu ja käsien pesu on.

Vihreimmilläkään viisastelijoilla ei taida olla muuta keinoa maahanmuuttohulluuden lopettamiseen, kuin äänestää jatkossa meitä perussuomalaisia, niin vaikeaa kuin se monille onkin.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Analyysia seksuaalirikollisuudesta
Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?
Pääministerin hätä vihapuheesta