Kansainvälinen politiikka on yliopistollinen oppiaine, jota voi opiskella pitämällä televisiota ja omia silmiään yhtä aikaa auki. Myöskään asiantuntijaksi vihkiytyminen ei kummoisia vaadi.
TV:ssä esiintyvillä kansainvälisen politiikan asiantuntijoilla näyttää olevan vahva käsitys siitä, millaista on akateeminen puhe.
Siihen liittyy hieman haparoivia käsieleitä, vakuuttavasti madallettua puheääntä, oikeissa asiakohdissa rypistettyjä kasvojenilmeitä, vesilasin kallistelua ja muita maneereja, jotka täydentävät journalistisen narraation paljastuksella, että asiantuntija ei oikeasti tiedä mitään eikä ole oikein mitään sanottavaakaan.
– No, milloin Ukrainan sota päättyy ja päästään jälleenrakentamiseen?
– Öhm, tuota noin, nyt näyttää siltä, että länsimaiden panostus...
Kansainvälisen politiikan asiantuntijat käsittelevät valtioiden välisiä kiistoja kuin kyseessä olisi lautapeli tai jonkinlainen leikkikehä.
Se sopii oikein hyvin, mutta ongelma on, että ristiriita saa heidät itsensä näyttämään naiiveilta.
Katsojan pitää tyytyväisenä vain se, että haastateltava vastaa sellaiseen, minkä yleisö jo itsekin tietää. Näin syntyy vaikutelma katsojan omasta viisaudesta, mikä tukee hänen narsismiaan ja näkemystä, että kerrankin tulee televisiosta hyvää ohjelmaa.
Toimittaja puolestaan kysyy vain sellaista, mistä hän on ottanut selkoa aiemmin. Näin hän koettaa selvittää, kuinka paljon asiantuntija yrittää valehdella.
Selvittäminen on kuitenkin hyödytöntä, koska arvaustenvaraisissa asioissa ei ole totuuksia eikä epätotuuksia, kuten tulevaisuutta koskevissa kudelmissa ei yleensäkään ole.
Diplomatiassa ja sodissa totuudet tuppaavat katoamaan hienostelun ja brutaaliuden banaliteettiin. Ero on vain siinä, että etusormen koukistukset kahvikupin korvakkeessa ja liipaisimella poikkeavat vain hivenen toisistaan.
Toimittajista kunnioitan sotakirjeenvaihtajia, jotka luotiliivit yllään ja kypärä päässään kysyvät ääni väristen taistelukaivanteissa olevilta, miten teillä menee.
– Ihan hyvin meni ennen kuin sä tulit.
Myös kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja muut kommentaattorit ovat hyödyllisimmillään pysyessään studioissa, ulkoministeriössä tai tutkimuslaitoksissa.
Kansainvälinen politiikka on demarkaatio-ongelman poistava oppiaine, koska sen piirissä tieteen ja vaikuttamisen raja ylitetään samalla tavoin kuin turvapaikanhakija ylittää valtiollisen rajan.
Wittgensteinilais-pragmatistisen näkemyksen mukaan ulkopolitiikassa jokainen sana on myös teko.
Näin ollen ulkopolitiikan asiantuntija kommentoinnillaan vaikuttaa politiikkaan, eli muuttaa tutkimuskohdettaan.
Toisaalta jos hän tiedostaa osuutensa ja pidättäytyy kommentoimasta, hän mykistyessään saa syytöksiä suomettumisesta tai omertàn lain omaksumisesta.
Raskasta ja velvoittavaa on kommentaattorin työ.
Tämä ei tarkoita, ettei Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe olisi ollut hyvä. Mielestäni se oli oikein mukiinmenevä. Selkeä. Kirkas. Teeskentelemätön.
Puheet ja kirjoitukset ovat sitä yleensä vasta sitten, kun ei ole mitään menetettävää, eli virantoimituksen loppupuolella, eläkkeellä tai muutoin joutilaana, kun ei tarvitse ihmeemmin huolehtia omasta tulevaisuudestaan, toisin sanoen tilanteessa vailla työelämän mielipidevankeutta.
Kiteytetysti Niinistö sanoi vain, että huonosti menee, visio on pimeä ja pelottavaa on, mutta koetettakaa kestää toisianne, vaikka eriarvoistuminen repii kansakuntaa ja samaa mieltä pitäisi olla.
Näin on tilanteessa, jossa kokoomusjohtoinen hallitus leventää ja syventää hyvä- ja huono-osaisten kuilua ja julkisessa sanassa velloo sokraattinen someriita.
Entä milloin Ukrainan sota päättyy, energiakriisi laukeaa, valtiontalouksien alijäämät kuitataan akordilla ja aurinko nousee Euroopan ylle?
Kuinka vaikeaa asiantuntijan onkaan sanoa: Minä en tiedä.
Lohtuna on, että tätä kautta jokainen ammattimainen arvaaja voi olla TV-sertifioitu kansainvälisen politiikan kommentaattori.
