Yksikään Suomen Perustan julkaisu ei ole aikaansaanut sellaista julkista keskustelua kuin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian totuuskriisistä (2020) – ei ennen kirjani julkaisemista eikä sen jälkeen. Marko Hamilon Punavihreä kupla (2015) pääsi aikoinaan lähelle.
Teokseni herätti sekä toimittajissa että poliitikoissa massahysteriaa ja sensuroinnin pyrkimyksiä, ikään kuin olisin jonkinlainen joukkotiedotuksen Sex Pistols.
Tutkimukseni pääväite, että medioissa havaittu jakautuminen ilmentää yhteiskunnan perusrakenteessa tapahtunutta ja maahanmuuton aiheuttamaa säröytymistä, meni lukijoilta yli lipan ja hermostutti tiedostavaisia niin, että he ajautuivat puoliuskonnolliseen hurmokseen polttaakseen kirjani roviolla.
Koska tutkimukseni oli ja on edelleen tieteellisesti vastaansanomaton, erimieliset poliitikot ja kritisoimani mediat hyökkäsivät sitä vastaan tavalla, josta professori Timo Vihavainen kirjoitti myöhemmin:
”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”
Monet olivat sanoneet, että ”huono kirja” tai ”noin ei pitäisi sanoa”, mutta kukaan ei ole tähänkään päivään mennessä osoittanut, että se, mitä sanon, ei pitäisi paikkaansa – ja vain tämä on tieteen kannalta merkityksellistä.
Vastasin minua ja kirjani kustantajaa kohtaan suunnattuun taloudelliseen painostukseen ja rahoituksen takaisinperintään vastaanottotutkimuksellani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022).
Itseäni ja Suomen Perustaa vastaan kohdistetut hyökkäykset olivat tieteen perustuslaillisen vapauden (PeL 16 §) vastaisia.
Vapaus ja kriittisyys ovat luonnollisesti tieteenfilosofian ja metodologian tunnuspiirteitä, mutta myös lainkirjoittaja on ollut sen verran viisas, että asia on sisällytetty jopa perustuslakiin. Tieteen vapaus ei tarkoita oikeutta eikä velvollisuutta tarkoitushakuiseen tutkimukseen vaan mahdollisuutta filosofiseen kriittisyyteen, juuri siihen, jota olen itse aina harjoittanut.
Professori Pentti Arajärven ”Tieteen termipankkiin” kirjoittaman määritelmän mukaan tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee yliopistojen lisäksi myös yksityisiä tutkimuslaitoksia ja jokaista itsenäistä tutkijaa.
Niinpä ketään tieteilijää ei voida eikä pidä velvoittaa edustamaan rahoituksen ehtona mitään tieteen ulkoisia tai hallinnollisesti määriteltyjä tarkoitusperiä, esimerkiksi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö teki ryhtyessään kiskomaan tutkimukseni tuotantokustannuksia takaisin havaittuaan, että en joidenkin mielestä edistänyt tutkimuksessani kyseisiä erittäin kompleksisia ihanteita.
Takaisinperinnän ”tasa-arvosyillä” käynnistänyt kepulainen tiedeministeri, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen ja hänen poikimisvapaalla ollut edeltäjänsä Annika Saarikko ovat politiikasta luopuvia tai jo luopuneita naisia, jotka monien muiden pulliaisten tapaan poistuvat näyttämöltä henkiset pellekengät jalassaan ja tuhotyönsä tehtyään. Sananvapaudesta kierosti huolestunut Kosonen on ilmoittanut jättävänsä eduskunnan, ja Saarikko veivattiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n suojatyöpaikkaan, jossa suurin vastuu rajoittuu riskiin tukehtua pullaan.
Suomen Akatemia: nollatutkimusten rahoittaja ja feministien valheveli
Tieteen kiristelystä ja kuristelusta on valitettavasti tullut maan tapa opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi myös ministeriön alaisessa Suomen Akatemiassa. Tieteen vapaus on uhattuna, mutta täysin toisenlaisista syistä, kuin yliopistoissa, medioissa ja politiikassa väitetään.
Niissä räksytetään, että vihervasemmistolaiset ja feministit eivät saa istua häiriöttä bunkkereissaan toinen toisilleen kätilöimänsä rahoituksen turvin. Heitä vastaan suunnattu perusteltu kritiikki koetetaan lavastaa ”tieteen vihaksi” tai ”vapauden vastaisuudeksi”.
Vihervasemmiston etäispäätteet yliopistossa käyttävät tieteen vapauden periaatetta ristiriitaisesti: oikeuttaakseen agendavetoista ja tendenssimäistä toimintaansa, jonka päämäärät ja tavoitteet päättää valtiorahoittaja, sosiaalisesti korruptoitunut Sitra tai jokin yksityinen organisaatio, kuten Koneen Säätiö, jonka hallitus on punavihreiden kanssa samaa mieltä – ilmeisesti harjoittaakseen liike-elämää velvoittavaa viherpesua ja intersektionaalista feminismiä.
Sellainen on ehdollistamista, jonka tulokset ovat tuhoisia. Uhka joutua uustaistolaisten tai feministen kivittämäksi on ohjannut tutkijakuntaa viilaamaan tutkimusaiheensa ja -suunnitelmansa niin, että ne miellyttäisivät poliittisia rahoittajia.
Tämän läpilahon menettelytavan institutionalisoitu ilmaisu on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto, joka perustettiin 2014 ja jonka tehtäväksi määriteltiin tuottaa valtionhallitusta tukevaa tutkimusta. Kyseisen duuman jäsenet nimittää valtioneuvosto, ja hallituksen väreistä riippuen on tulos aina sen mukainen.
Politiikkavetoisuus leimaa lisäksi akatemian toimikuntia. Asiaa ei korjaa kansainvälinen arviointi, sillä se on ryhmäkoheesioon, konsensukseen ja konformismiin ohjaavien sukkapuikkoneuvostojen vallassa. Tuloksena on saatu woke-aktivistien ja cancel-terroristien näätämäistä myötäilyä ja lipevyyttä, joilla rahoituksen hakijat koettavat miellyttää valtiorahoittajaa ja sen ”tiedepoliittisia linjauksia”.
Matalamielistä kyseisessä valheellisuudessa on, että lähes koko tutkija- ja professorikunta on omassa puoliksi oppineisuudessaan antautunut kerjäämään suosiota poliittisen vihervasemmiston ja feministien ideologisilta nurkkauksilta. Nämä eivät ole olleet lainkaan valmiita puolueettomaan tai (vaihtelun vuoksi) esimerkiksi oikeistolaisista näkökulmista avautuvaan tutkimukseen – eivät varsinkaan kansallisen edun huomioimiseen tutkimustoiminnassa.
Pahinta on tutkimussuunnitelmien alistaminen kansainvälisten konklaavien arvioitavaksi (muka puolueettomuuden takaamiseksi). Ulkomaalaisilta asiantuntijoilta puuttuu kyky ymmärtää, mikä olisi tärkeää meillä täällä Suomessa, ja he pääsevät päättämään, keillä on oikeus tehdä tutkimusta suomalaisissa yliopistoissa ja antaa täällä myös opetusta. Kun tuloksetkin pakotetaan julkaisemaan ulkomaisissa lehdissä ja vierailla kielillä, julkaisut helposti katoavat suomalaisen tiedeyleisön saatavilta ja niiltä, joita yhteiskuntatutkimukset koskevat. Tieto katoaa kontekstistaan.
Lisäksi on vaadittu toimenpiteitä internatsististen päämäärien hyväksi aina alkaen siitä, kenelle ja mihin tarkoitukseen rahoitusta myönnetään: esimerkiksi kehitysmaapoliittiseen sosiaalityöhön, jossa ansioituneiden tieteilijöiden ohi on ajettu räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisilla vankkureilla.
Yliopistot tavoittelevat opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja ulkomaalaisen henkilökunnan lisäämistä, vaikka opiskelijoiksi ja tutkijantehtäviin riittää jo Suomen kansalaisistakin loppumaton mausoleumijono.
Artikkelijulkaisemisen suosiminen on johtanut myös väittelykriteerien romahtamiseen, kun tohtoreiksi mennään yhteisartikkeleilla, joista jokaisella jokainen tekijä voi väitellä tohtoriksi omalla tahollaan. Tämä on osa tiedepolitiikan valheellisuutta, johon yliopistoissa on antauduttu siksi, että OKM sitoi rahoituksen tutkintojen määrään. Tosiasiassa artikkelit eivät osoita kokonaisuuksien hallintaa, joka olisi todellisen asiantuntemuksen merkki. Siksi ainoa oikea väitöskirja on humanistisissa sekä yhteiskunta- ja oikeustieteissä edelleen monografia.
Analyysi tiederahoituksen ideologisuudesta
Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta puuttui ongelmiin julkaisemalla hiljattain teknillisen fysiikan tutkijan, diplomi-insinööri Mika Meranon kirjan Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta (2025). Teoksessa on filosofian tohtori Simo Grönroosin alkusanat ja taloustieteen professori Matti Virénin katsaus tieteen tilaan.
Merano puuttuu kirjassaan merkittävään ongelmaan, eli Suomen Akatemian jakelemaan rahoitukseen. Hän aloittaa tieteen tehtävistä ja periaatteista ja käy läpi tiedepolitiikkaa vaivaavat virhepäätelmät, kognitiiviset harhat ja muut epäloogisten ajatuskulkujen sikermät.
Teoksensa jälkipuoliskolla hän arvioi 32 Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joista osa on herättänyt voimakasta arvostelua sekä julkisessa sanassa, tutkijoiden keskuudessa että eduskuntasalissa.
Esimerkkejä huterasti perustelluista rahoituspäätöksistä löytyy runsaasti. Olen itse arvioinut akatemian rahoituskäytänteitä useissa kirjoituksissani jo aiemmin (esimerkiksi täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).
Suomen Akatemia on rahoittanut tarkoitushakuista toimintaa, jota ei voida perustella mistään tieteellisestä näkökulmasta eikä millään akateemisilla kriteereillä vaan jonka rahoittaminen on pelkästään poliittista.
Rahaa on syösty esimerkiksi hankkeisiin ”Toissijaisten metsien ja peltometsien tasapainottaminen toimeentulon haavoittuvuuden vähentämiseksi Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” (hanke 356617, rahoitus 549 701 €), ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi” (hanke 354557, rahoitus 497 779 €) ja ”Intiimi manikyyri: femininisoitu työ, (itse-)hoiva ja rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa” (hanke 371004, rahoitus 756 621 €).
Suomen Akatamialta ja yliopistoilta puuttuu koordinaatio koskien sitä, mitä on järkevää tutkia ja miten suunnata aina vain niukemmiksi käyvät valtiolliset verorahat.
Paha kyllä, Suomen Akatemian toimintaa ei voida erottaa Keijo Kaarisateen parodioista, sillä akatemia parodioi itse itsensä parodiahoristontin ylittävällä tavalla, joten laitan myös Kaarisateen totisinta totuutta edustavan taulukon tähän.
 |
Copyright Keijo Kaarisade. Lainattu opetus- ja tutkimustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §). |
Oikea vastaus kuvassa olevaan kysymykseen on kohta h: kaikki hankkeet ovat saaneet kuvassa mainitut rahatukut täysin tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti!
Hämmennystä herättää, eikö satojen akatemiaan sadelleiden hakemusten seasta ole löytynyt kerta kaikkiaan mitään kiireellisemmin rahoitettavaa hanketta kuin vaikkapa tuo ”naisoletettujen pianonsoitonopettajien asema Helsingissä ja Tallinnassa vuosina 1861–1924”.
Merano kysyy kirjansa lopuksi, onko kyseisistä hankkeista tullut mitään valaisevaa ulos.
Yhtään monografiateosta ei ole julkaistu. Tulokset olivat samanmielisten toimitusten julkaisemiin lehtiin päätyneitä artikkelinrepaleita, joissa feministit keskustelivat abstraktien ja todellisuudesta vieraantuneiden teorioidensa nyansseista.
Yhdestäkään hankkeesta ei tullut tulokseksi mitään yleiskatsauksellista visiota eikä mihinkään kontekstiin liittyvää kokonaiskuvaa, eikä hankkeilla ollut sen enempää käytännöllistä kuin teoreettistakaan merkitystä, joka olisi vienyt eteenpäin kyseisten opinalojen metodeja tai tiedollisia sisältöjä.
Myöskään mitään annettavaa tiedeyleisölle ei kyseisillä hankkeilla ole ollut, mikä varmentaa vain sen helposti havaittavan tosiseikan, että mitä konkreettisemmasta asiasta keskustellaan (kuten sukupuolesta), sitä sekavampaa on asian teoretisointi.
Intellektuellit läskipuvussa
Kyseinen vellonta ei leimaa vain Suomen Akatemian rahoittamaa toimintaa vaan myös yliopistoja laajemmin. Kovin korkeaa kuvaa kyvystä älylliseen keskusteluun ja kognitiivisen moniselitteisyyden ymmärtämiseen ei tarjoa esimerkiksi se, että jokin aika sitten eräs yliopistofeminismin puuhapirkko antautui paheksumaan Kansallisoopperan Don Quijote -balettia, jossa Sancho Panzan esittäjällä oli tekovatsa.
Närkästyneen mielestä läskipuvun käyttäminen loukkasi vakavasti kehopositiivisia ja liikalihavia ihmisiä tuottaen aiheetonta mielipahaa, kun Cervantesin näytelmää ja sen klassista arkkityyppiä ei ollut sensuroitu tai muunnettu paheksujan omaan maailmankuvaan ja sosiaalipoliittisiin ohjeistuksiin sopiviksi (aiheesta täällä ja täällä). Vastineeksi verovaroillemme saamme siis timanttista tiedettä, joka pyrkii känselöimään kaiken omasta neuvolatoiminnastaan poikkeavan ajattelun woke-aktivismin mukaisesti.
Härskeintä on, että havaittuaan Suomen Perustalta tulossa olevan Meranon kirjan, Akatemia lähetti yliopistoille etukäteen varoituksen, jossa neuvottiin suojautumaan perussuomalaisten harjoittamalta ”häirinnältä”.
Ilta-Sanomat kirjoitti, että yliopistot jakoivat akatemian viestiä edelleen varoittaen varautumaan mustamaalaukseen ”varautumisviestillään”.
Suomen Akatemia yrittää siis lavastaa perustellun tiedekritiikin häirinnäksi, mikä on todellinen rimanalituksen merkki.
Myös feministien katakombeissa pitäisi ymmärtää, että kriittisyys on tieteellisen toiminnan ihanne.
Sen sijaan akatemian rehulla ruokitut tiedemaailman edisonit koettavat ajaa jokaisen kyseenalaistavan ihmisen palavilla seipäillä pois yliopistojen piiristä. Siihen heille on annettu tiedepoliittinen valta, sillä heitä on nimitetty kelvottomilla ansioillaan tieteen turvaistuimille, ja heille on annettu oikeus päättää itseään oppineempien asemasta.
Myös työelämäprofessoreiksi (mitä kyseinen nimike edes tarkoittaisi?) nimitellään mediasirkuksessa marinoituja some-influenssereita, eurovisiojuontajia ja kaupallisen yhteistyön jättiläisiä (aiheesta täällä).
Pohjimmiltaan Suomen Akatemian rahoituspäätökset eivät ole mitään muuta kuin ”fiksuksi” naamioitua mielivaltaa, joka esiintyy tiedepolitiikaksi normalisoituna tavanomaisena valtana.
Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella (extra ecclessiam nulla salus), mutta ei varsinkaan sisäpuolella. Jo pelkkä vertaisvartiointijärjestelmä on kiero, sillä se ohjaa mielistelemään tiedepolitiikassa vallitsevia tendenssejä sekä tavoittelemaan suosiota.
Todellisia tieteilijöitä ja kriittisiä filosofeja taivutellaan esittämään hyllymetreittäin julkaisunäyttöjä, jotta voitaisiin osoittaa, että siltikään ansiot eivät tyydytä valvontakomissioita, kun taas kaikenlaisille Sesse-Sofia Sopasille myönnetään satojen tuhansien eurojen rahoituksia muutaman sivun artikkeleilla, joissa väitetään, että naisia häiritään tieteessä.
Feminismi kuoletti älyllisyyden ja syvällisyyden filosofian laitoksilta, eikä feministifilosofeilla ole ollut koskaan mitään muuta sanottavaa kuin valtapoliittiset näkemyksensä sukupuolesta ja lemmikkieläimistään.
Onko tämän lausuminen sitten naisvihaa? Ei ole, eikä kannanottoni kohdistu naisiin vaan feminismiin.
Monet naiset ovat tehneet syvällistä filosofiaa, josta eräs esimerkki on tässä, mutta feministien kverulatorinen valittelu on banalisoinut yliopistofilosofian immanentille tasolle, joka tunnustaa tärkeimmäksi näköalaksi todellisuuteen vain sukupuolella politikoimisen (aiheesta täällä).
Kallistumat olisi oikaistava
Kenenkään oikean tieteilijän ja filosofin ei pitäisi antautua noudattamaan tiedepolitiikan normeja, sillä niille alistuessaan ei lopultakaan voi saavuttaa minkäänlaista ymmärtämystä eikä varsinkaan rahoitusta tai edes tuota paljon mainostettua suvaitsevaisuutta. Tuloksena on vain feministen ja sosialistien ivaa sen johdosta, että he itse voivat käyttää valtaa ja polkea muiden kulkusia.
Erityistä suojelua Suomen Akatemiassa nauttivat nyt feministit ja naistutkijat sekä tutkijanaiset, joita akatemia on suosinut omilla periaatteillaan, kuten tieteen ja perhe-elämän yhdistämisellä. Ne ovat tieteen ulkoisia sosiaalisia normeja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa tieteellisen metodologian eikä ajattelun piirissä.
Kuitenkin kaikenlaisista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteista on tehty tieteen jumalallisia periaatteita myös Suomen Akatemiassa.
Lipsuminen tieteen kriitiisyysihanteista, tieteenfilosofiasta, logiikasta ja metodologiasta on seuraus feministisestä intersektionaalisuudesta. Myös valtavirran mediat pyrkivät vaikuttamaan tieteen sisältöihin jakamalla suosikeilleen elintärkeää myönteistä julkisuutta ja pilaamalla arvollisten tieteilijöiden maineita. Kuitenkaan media ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, paitsi tutkimuksen kohteena ja tiedemediaa ehkä lukuunottamatta.
Mika Merano on oikeassa teoksessaan esittämässään kritiikissä. Hän argumentoi huolellisesti mutta tiivisti kaiken sen arvostelun, jonka akatemia ansaitsee. Teoksen ansio mutta samalla myös heikkous on siinä, että se vain tulee toistaneeksi saman arvostelun, jonka itse esitin jo parikymmentä vuotta sitten Suomen Akatemian toiminnasta, kun asiat alkoivat mennä kyseisessä pilttuussa pieleen. Mutta hyvä, että kriittisyys kasvaa ja saa vahvistusta.
Julkaisinkin jo vuonna 2005 teoksen Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta ja vuonna 2007 verkkokirjan Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä,filosofiaa vai poliittinen ideologia?, joissa puutuin samoihin ilmiöihin, joihin Merano palaa nyt.
Katson olevani edelleen täysin oikeassa väitteissäni, jotka olen esittänyt mediatutkimuksissani ja aiemmissa kirjoissani (Totuus kiihottaa, luku 17 ja Pavlovin koirat, luku 4), ja näkemykseni tulevat päivä päivältä ajankohtaisemmiksi. Asioiden käsittely mediajulkisuudessa on vääristynyt, kun lähes 80 prosenttia toimittajaksi opiskelevista ilmoittautuu uusmarxilaisen rabulismin kannattajiksi reuhatessaan yliopistomielenosoituksissaan.
Vihervasemmistoon ja feminismiin kohdistamani arvostelu ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeiston tai konservatismin kannalla.
Väitteestä, että yhteiskuntatieteitä ja yliopistohumanismia leimaa ideologinen kallistuma, ei pitäisi johdella myöskään vaatimusta, jonka mukaan enemmän tukea pitäisi suunnata teknisille tieteille, taloustieteille, luonnontieteille tai lääketieteelle, joiden piirissä käsitellään jokseenkin objektiivisia tosiasioita ja joilla sen vuoksi voi vallita parempi kontrolli.
Kyllä myös tulkintatieteitä tarvitaan, koska ilman niitä ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä.
Ideologisen kallistuman havaitsemisesta pitäisikin vain seurata, että vääristymät korjataan etupäässä yhteiskuntatieteiden, oikeustieteen ja humanististen tieteiden sisällä, rahoitus kanavoidaan kriittiselle tutkimukselle ja politisoituneisuutta harjataan.
Tiedepoliittinen rahoitus on sosiaalisen korruption muoto ja verrattavissa vaalirahoitukseen. Siksi rahoitettujen tutkijoiden poliittiset puoluesitoumukset ja taloudelliset kytkökset olisi avattava julkisuudelle, laadittava niistä vertaileva tilasto ja raportoitava julkisesti, mitä rahoituksella lopulta saatiin aikaan ja kenen hyväksi.
Tosin normiruuvin kiristelyssä tulisi olla varovainen, sillä tiukemman kontrollin kiljuminen saksii helposti kaiken erimielisyyden pois.
Mitä nyt?
Entä miten suhtautua siihen taustakohinaan, jota on herättänyt sosiaaliministeri Wille Rydmanin halu karsia valtiorahoitteisesta tutkimuksesta muutamia nollatutkimuksia?
Kun opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi aikoinaan kynsimään Suomen Perustalta tutkimusrahoitusta pois siksi, että olin julkaissut tieteellisen mediatutkimuksen, Jussi Halla-aho sanoi näin:
”Valta-aseman käyttäminen opposition rahoitusaseman ja toimintamahdollisuuksien rajoittamiseen on vaarallinen, epäeurooppalainen ratkaisu, ja sen löytää helposti edestään, kun suhdanteet muuttuvat. Siksi toivon hallituksen ja hallituspuolueiden taistelevan kiusausta vastaan.”
Vaikka myös perussuomalainen puolue pyrki virtsaamaan kengilleni (ja samalla omaan nuotioonsa) ryhtymällä väistelemään muiden puolueiden taholta satelevaa palautetta, voidaan Rydmanin nyt toimeenpanema rahoituksen karsiminen nähdä kostona siitä, että opetusministeriö meni sorkkimaan Suomen Perustassa tehtävää kriittistä tutkimusta vuonna 2020.
Rydmanin sahaamien hankkeiden joukossa on suuri määrä puolivillaista sossututkimusta, eikä ole oletettavaa, että kyseisten käytännöllisperäisten ongelmien lähestymiseen mikään tutkimuksellinen tarkastelutapa olisi ylipäänsä sopivin.
Liisteröiminen vertaisvartiointiin on puolestaan samanlaista kuin mikä tahansa riippuvaiseksi tekeminen: sen hintana on lukitseminen samanmielisen konsensusmaisiin kahleisiin.
STEA-avustusten vähentäminen puolestaan on ollut perusteltua, sillä ”taukovoimistelua tupakoitsijoille” tuottavien yhdistysten valtionrahoitus ei ole perusteltua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Siitä ovat hyötyneet lähinnä järjestöihin palkatut sihteeri-Sirpat, mutta selvää vastinetta kyseisestä neuvolatyöstä ei ole ollut ihmisten ”sosiaalisille ongelmille”, eli rahapulalle, tai terveydelle.
Raha on paholaisen lantaa
Tieteen historiaa tuntien ei ole mitään uutta tai ihmeellistä siinä, että kriittinen filosofia, tiede ja tutkimus ovat riidoissa rahoitusta nauttivan, poliittisesti ohjatun ja valtavirtaistuneen toiminnan kanssa. Tämä on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikkina aikoina.
Lähes kaikki merkityksellinen yhteiskuntatutkimus ja filosofia on tuotettu ilman julkista rahoitusta ja julkishallinnollisen kontrollin ulkopuolella. Vasta aika on paljastunut, että rahoitetulla yhteiskuntatutkimuksella ei ole puolestaan ollut muuta merkitystä kuin toimia oman aikansa ideologisten näkemysten ilmentäjänä ja poliitikkojen näyttöpaneelina.
Kriittisyys saa vahvistusta nemesiksen (eräänlaisen maailmansisäisen tuomion) kautta, kun Suomen Akatemia saattaa itse itsensä naurettavaksi pönkittämällä tiedepoliittisia linjauksiaan entistäkin päättäväisemmin ja mielenosoituksellisemmin.
Tämän vuoden jaossa rahaa myönnettiin muun muassa seuraaville hankkeille. Määrärahat ovat pääsääntöisesti saajilleen henkilökohtaisesti luovutettuja rahakasoja, joilla saajaa pidetään voileipäkekseissä vuoteen 2030 asti.
*
1) Jatkoksi ”toissijaisten metsien ja peltometsien” tutkimiselle ”Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla” sopii nyt Markus Krögerin Helsingin yliopistoon saama 600 000 euron määräraha aiheelle ”Metsät keikahduspisteessä totuudenjälkeisyyden ja monikriisin aikakaudella – Näkökulmia Brasiliasta ja Suomesta” (hanke 374819).
Omalla totuudellaan ratsastavan hankkeen kuvauksessa antaudutaan julistamaan, että ”[t]utkijat vaativat välittömiä korjausliikkeitä, mutta autoritääristen johtajien ja äärioikeistolaisten populistien käyttämät totuudenjälkeiset strategiat johtavat kohti vastakkaista suuntaa.” Krögerin kivenä kengässä näyttävät olevan juuri nuo ”autoritääriset johtajat” ja ”äärioikeistolaiset populistit”, jotka ovat (ehkä jonkin verran kiusallisesti mutta täysin todenperäisesti) huomauttaneet, että EU-ohjattujen ennallistamisvaateiden noudattaminen maksaa Suomen valtiolle miljardi euroa vuodessa ja kolhii metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Kyseisen hankkeen voisi blokata toteamalla, että Suomessa ei sentään tehdä saunapuita sademetsistä, eikä metsä ole puisto.
2) Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko rahaa olisi ropissut Joona Räsäsen Turun yliopistoon saamalle hankkeelle ”Oikeudenmukaista lisääntymispolitiikkaa” (hanke 376759), jos sen tekijäksi olisi ilmoittautunut joku perussuomalaiselta vähänkin vivahtava henkilö.
Kuvauksen mukaan hankkeessa ”[...] tutkitaan milloin ja millä perusteilla valtio voi eettisesti hyväksyttävällä tavalla kannustaa kansalaisia lisääntymään.” Siis valtio. Siis lisääntymään. Eiköhän tuosta olisi alkanut loputon räksytys siitä, kuinka akatemia voi tukea mokomaa väestöpoliittista piiskurointia, joka on tuttua kansallissosialismista ja muusta sosialismista. Sen sijaan nyt hanke sai 412 590 euroa riihikuivaa rahaa, vaikka sen kuvauksessa puhutaan ”lisääntymisteknologioista” itsestäänselvyyksinä ja ”[...] tavoitteena on kehittää filosofinen viitekehys, jonka avulla voidaan arvioida ja suunnitella lisääntymistä edistäviä toimia.” Siis toimenpiteitä uusien ihmisten tuottamiseksi! Agendatutkimuksen tavoite on vapauden ja suvereniteetin vastainen niin kuin minua ja Suomen Perustaa ahdistelleen Annika Saarikon myöhempi tapa painostaa opiskelijoita lastentekoon.
3) Suomen Akatemialta 264 066 + 279 953 euron määrärahat vihapuheväitteillään vääntänyt Tuija Saresma puolestaan sai jälleen noin puolen miljoonan euron rahoituksen Itä-Suomen yliopistossa johtamalleen hankkeelle ”Väkivalta ja vaientaminen digiaikana – Kohti inklusiivista demokratiaa” (hanke 376667, rahoitus 499 888 €).
Hankekuvauksen mukaan ”[v]äkivalta ja vaientaminen ovat vakava uhka demokratialle ja kestävälle hyvinvoinnille”! Demokratian hurskaiden puolustajien mieleen ei liene pälkähtänyt, että heidän ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi” leimaamansa erimielisyys ei ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus. Sillä demokratia on itseohjautuvaa, kun taas johdettu demokratia on oksymoroni. Olisi Saresma pohtinut väkivaltaista vaientamista silloin, kun meni esittämään vääristelevän julkisen arvion minusta ja teoksestani Totuus kiihottaa (vastaukseni täällä).
4) Toinen persuärsytyksestä kroonistunut medioiden lemmikki Johanna Kantola puolestaan sai pyöreät 600 000 euroa hankkeelleen ”Tasa-arvopolitiikka Euroopan unionin neuvostossa: Demokratiaa haastamassa ja suojelemassa” (hanke 376895).
Kuvauksen mukaan hanke analysoi ”[...] läpileikkaavaa teemaa radikaalien oikeistopopulististen hallitusten vaikutuksesta sukupuolten tasa-arvoon ja demokratian toteutumiseen neuvostossa.” Kun asioista päätetään neuvostossa, sivuutetaan täysin se filosofinen tosiasia, että jo tasa-arvon käsite on analyyttis-apriorisilta ominaisuuksiltaan hierarkkinen, sillä arvoja voidaan tunnistaa vain, jos jotkut arvot ovat toisia parempia. Jos taas arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, ja vallitsee tasa-arvototalitarismi. Näin siis neuvostossa. Minä puolestani en tavoittele eriarvoisuutta, mutta se on tosiasia, jonka varassa yhteiskunta toimii. Setelilaskurien laakerit pyörivät, koska hankkeessa murjotaan ”oikeistopopulisteja” ja ratsastetaan ”sukupuolten tasa-arvolla”. On hankkeessa hyvääkin: kliseet pysyvät elinvoimaisina vain, kun niitä käytetään.
5) ”Oikeistolaiseksi” leimatun tiedonmuodostuksen tuomitsemiseksi Suomen Akatemia rahoitti Pekka Kolehmaisen Turun yliopistossa vetämää hanketta ”Varjoakatemiat: Uuden oikeiston episteeminen aktivismi Yhdysvalloissa” 585 517 eurolla (hanke 376900).
Tieteellisesti ansiokasta ei ole hankekuvauksen väite, että ”laitaoikeistolaiset tahot pyrkivät tuottamaan globaalia illiberaalia käännettä nyky-yhteiskuntaan kulttuurisella tasolla”. Kiintoisaa on, miksi antivasemmistolainen ja depolitisointia harjoittava kriittisyys on työnnetty ulkopuolisuuteen, jossa yliopistojen ruokkimat partaturilaat voivat haukkua sitä sitten ”varjoakateemisuudesta”. Tämä johtunee juuri siitä puolueellisuudesta, jonka ilmentäjä Kolehmainen itse on. Häntä kuitenkin selvästi kiihottaa tapa, jolla ”ruohonjuuritason verkostot [...] pyrkivät julkaisutoiminnallaan ja yhteisöaloitteillaan luomaan laitaoikeistolaista intellektuelliuden kulttuuria.” Näin Trump-issueta poteva Kolehmainenkin saa piehtaroida jälleen muutaman vuoden veronmaksajien varoilla omassa Amerikka-vastaisuudessaan.
Vikana tuossa toiminnassa on sen valtava joukko-opillinen harhaisuus: ”oikeistolaiseksi” leimataan kristilliskonservatiivinen lahkolaisuus, jolla mustamaalataan lähes kaikki muu paitsi punavihreä maailmanparantaminen. On syytä muistaa, että ”laitaoikeistolaisuudesta” moittijat ovat itse yhtä kaukana kohteistaan kuin kohteet ovat haukkujistaan, ja siten he puolestaan paikantuvat yleensä laitavasemmistoon.
6) Feminismin agenda ja ekologinen ilmastopastorointi yhdistyvät silakkalaatikon tuoksuisella tavalla Sanna Karhun Helsingin yliopistoon saamassa rahoituksessa hankkeelleen ”Väkivallattomuuden ekofeministinen filosofia: uusia näkökulmia väkivallan kritiikkiin” (hanke 376652, rahoitus 508 497 €).
Hanke ”[...] tarkastelee, miten ympäristö- ja ilmastotuho liittyvät globaaleihin valtarakenteisiin, kuten kolonialistisiin, sukupuolittuneisiin ja taloudellisiin eriarvoisuuksiin.” Ja: ”Yhdistämällä innovatiivisesti feministisiä, ekologisia ja dekoloniaalisia lähestymistapoja hanke uudistaa väkivallattomuuden ja vastarinnan käsitteitä vastaamaan ympäristökriisin vaatimuksia.” Tosiasiassa hanke liittää feministisen ja ekologisen sanaston täysin arvattavalla tavalla yhteen parodoiden itse itsensä, ja Keijo Kaarisade saa jatkossa syödä liiton kassasta. Ongelmaksi hahmottuu harhaisuus, jonka mukaisesti telaketjufeministinen ”filosofia” näkee kaiken yhteiskunnallisen tapahtumisen taustalla kytköksen johonkin määrittelemättömään ”väkivaltaan”.
7) Tänä vuonna rahoitettujen hankkeiden joukossa on mitäänsanomattomia ja marginaalisia historiaprojekteja, kuten Hanna-Leena Määtän Oulun yliopistossa suorittama selvitys ”Uskonto, tunnustaminen ja resilienssi: Henkinen ja hengellinen kestävyys toisen maailmansodan arktisella rajaseudulla” (hanke 377129, 599 606 €), jota lienee tuettu vain siksi, että mukana on muotisana ”resilienssi”. Tosin maailmansota, jota tutkitaan, on vasta toinen. Pitäisi olla jo kolmas. Lisäksi kiikarissa on uskonnollisuuden eikä järjen resilienssi. Ei tällaista olisi pitänyt laittaa jatkoon, sillä oikeassa pitää olla oikeaan aikaan.
8) Kuivuudesta kuuluisaksi aikoo ilmeisesti Sari Kivistö Tampereen yliopistoon rahoitetulla hankkeella ”Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikkö” (hanke 374102, rahoitus 555 864 €). Hankkeessa on tarkoitus kritisoida ”naiivin optimismin illusorisia lupauksia”. Huippuyksikkö hyrisee kuin karmeliittanunna: ”Meliorismin mukaan myönteinen lopputulos ei ole väistämätön (optimismi) eikä mahdoton (pessimismi), mutta voimme toivoa sellaista, jos teemme aktiivisesti parhaamme.” Tämän mukaan ”[...] maailmaa voidaan ja tulee parantaa vähittäisin inhimillisin ponnisteluin.” Väite ei poikkea mitenkään siitä, että possua voidaan rapsuttaa oikealla kädellä ja vasemmalla kädellä ja molemmilla käsillä. Täydellinen tieteellinen tulos! Lienee nyt nautinnollista kaivella kärsimyksen käsitettä seuraavien vuosien ajan.
9) Muita lupaavia nollatutkimuksia ovat muuan Suvi Huttusen Suomen ympäristökeskukseen saama 598 354 euron hanke ”Hoivan kudelma siirtymässä – miten kestävyysosallistuminen muotoutuu suhteissa?” (hanke 376258) ja Kaisa Kärjen Helsingin yliopistoon saama 462 029 euroa maksava hanke ”Toimijuus, toiminnanohjaus ja saavutukset: filosofisia kysymyksiä” (hanke 376368).
10) Eräs Paula Rauhala väläytti väriä ja sai 421 935 euroa Tampereen yliopistossa suoritettavalle hankkeelle ”Sosialismin poliittinen taloustiede ekologian näkökulmasta: vertaileva aate- ja oppihistoriallinen tutkimus” (hanke 375770).
Hanke antautuu (n)ostalgiaan, etsii toivon kipinöitä museomarxismista ja ”[...] tarkastelee sitä, onko sosialismin poliittinen taloustiede yhteensopiva ekologisen kestävyyden kanssa.” Kunpa ei unohdettaisi, että kollektiivisesti johdettu Neuvostoliitto on maailman merkittävimpiä ekokatastrofialueita, kun taas Suomessa ja muissa länsimaissa metsät ja muu luonto ovat kunnossa vain siksi, että luonnosta huolehtiminen on ollut yksityisten omistajatahojen taloudellisen edun mukaista, kun taas EU-vetoinen vihersosialismi uhkaa tuota motivaatiotekijää vakavasti. Tämän saitte minulta ilmaiseksi.
11) Muuan Tuuli From puolestaan on harmistunut tavasta laittaa suomenkieliset ja ruotsinkieliset oppilaat samoihin koulurakennuksiin ja sai 689 571 euroa Tampereen yliopistossa toteutettavalle hankkeelle ”Rakennettua kielipolitiikkaa: arkkitehtuuri, biopolitiikka ja kurivalta suomen- ja ruotsinkielisissä kieliparikouluissa Suomessa” (hanke 375430).
Tekijää ilmeisesti närkästyttää tapa, jolla ”[...] suomen- ja ruotsinkielisten koulujen sijoittaminen samoihin nykyaikaisiin koulukeskuksiin ns. kieliparikouluiksi on johtanut paradigman muutokseen kansalliskielipolitiikassa.” Tällä tavoin on vaara, että ruotsinkieliset eivät enää voi kasvaa omassa umpiossaan ja uusintaa ruotsinkielisten erilliskulttuuria, vaan ruotsinkieliset tulisivat oppineiksi suomen kieltä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa, mikä olisi kaikkien etu eikä mitään ”biopolitiikkaa” saati ”kurivaltaa”.
12) Foucaultlainen jälkistrukturalismi kajastelee myös sosiaalista tilanhallintaa tarkastelevien hankkeiden takaa. Aalto-yliopistossa toimiva Milos Mladenovic sai 471 538 euroa hankkeelleen ”Katutilan uudelleenjaon yhteiskunnalliset ja oikeudenmukaisuusvaikutukset” (hanke 375831) ja Emilia Suomalainen 499 188 euroa samalle hankkeelle Suomen ympäristökeskukseen.
Hanke kuulemma ”tuottaa avointa paikkatietoa siitä, miten katutilaa jaetaan eri liikenne- ja liikkumiskäyttöihin suomalaisissa kaupunkikeskustoissa. [...] Hankkeemme luo tietoa katutilan uudelleenajattelulle kaupunkikeskustojen viihtyisyyden, elinvoiman ja elinympäristön terveellisyyden parantamiseksi.” Koirapuistoista tässä ei sentään puhuta, mutta muutoin kannattaisi perehtyä käytännön rikkalapiopolitikointiin, jolla poljetaan juuri tuota ”oikeudenmukaisuutta”, kun asukkaita pakotetaan jättiläismäisten raideinvestointien maksamiseen esimerkiksi Helsingin kaupungille tyypillisellä tavalla (aiheesta täällä).
13) Suurimman henkilökohtaisen akatemiatutkijarahoituksen sai Henri Olkkoniemi (700 000 euroa) Oulun yliopistossa toimeenpantavalle hankkeelle ”Ironian ymmärtämisen kehityskulut nuoruusiässä” (hanke 376269). Murrosikäiset harjoittavatkin usein ironiaa ja tarkoittavat päinvastaista kuin sanovat.
Viittasin ilmiöön mediatutkimukseni Totuus kiihottaa sivulla 118, kun arvioin, että toimittajien ja eräiden muiden yhteiskunnan vaikuttajien ajattelu ei ole edes teini-ikäisen tasolla, kun heiltä näyttää puuttuvan ironian taju täysin. Viittasin tuossa yhteydessä brittiprofessori E. Leslie Cameronin johtamaan tutkimukseen.
Toimittajat julistivat näkemykseni olevan nuorison pilkkaa, mutta tätä mieltä olen edelleen. He eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet argumenttiani eivätkä mitään muutakaan.
Irvokkain ironia piilee nyt siinä, että samalla kun kriittisiltä filosofeilta peritään vähäisimmätkin avustukset pois, Suomen Akatemia myöntää omille suosikeilleen miljoonien rahat.
Edellä sanotusta seuraa, että yliopistotouhu on eräänlaista aikuisten apukoulua, eikä se siksi voi olla todella oppineiden yhteisö. Arvokkainta, mitä akatemia rahoillaan ansaitsee, on luultavasti juuri tiedekritiikki, jonka se tosin saa tässä tapauksessa ilmaiseksi.
Aiheista aiemmin
Suomen Akatemian nymfopossumainen pseudotutkimus
Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa
Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla
Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis
Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava
Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin
Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille
