Koulukiusaamisen vaiettu puoli: kun koulu kiusaa

Koulukiusaamisen jatkumisen eräs ehto on ongelmasta vaikeneminen. Eräs ongelma on vaikeneminen koulukiusaamisen eri puolista. Koulukiusaaminen ei ole vain sitä, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

Koulukiusaamisen eräs muoto on se, kun opettaja kiusaa. Tietysti myös oppilas voi terrorisoida opettajakuntaa. Mutta opettaja on avainasemassa kiusaamisilmiössä, sillä opettaja on valtaroolissa, kun taas keskenkasvuinen oppilas on yleensä pelkkä vallankäytön kohde. Myös oppilaiden keskinäisen kiusaamisen tekee mahdolliseksi se, että opettajat katsovat asioita läpi sormien.

Minua toiset oppilaat eivät koskaan kiusanneet. Tämä saattoi johtua siitä, että olin aina päätä pitempi muita. Sen sijaan muistan edelleen, kuinka jouduin peruskoulun yläasteella erään itseään kunnioittavan historianlehtorin mielivallan kohteeksi.

Asiat jatkuivat yläasteluokkien ajan. Ollessani yhdeksännellä kirjoitin jokaisesta kokeesta kympin. Opettajan oli pakko antaa tämä arvosana kokeista, sillä asiasta oli mustaa valkoisella. Silti todistuksessa komeili historian ja yhteiskuntaopin kohdalla aina yhdeksikkö. Opettaja siis käytti valtaansa ja pyöristi arvosanan joka kerta alaspäin – arvostelusääntöjen salliman maksimimäärän verran.

Ei auttanut, vaikka voitin vuonna 1982 myös valtakunnallisen taloustietokilpailun – en siis vain sitä oppiaineen sisällä järjestettyä koulukohtaista osakilpailua – vaan valtakunnallisen. Ja kokeista kirjoitin kympit. Odotin kiinnostuneena, mitä päästötodistuksessa lukisi.

Ysi tuli.

Se ei ollut huono sekään, mutta tässä tilanteessa arvostelu oli kuin hylkäys. Tiedän syyn: en ole koskaan mielistellyt opettajia. En ole osannut enkä halunnut vastata alistuvasti. Minun ei annettu puhua tunnilla.

Olisin halunnut selittää kysymyksiin pitkät ja laajakantoiset vastaukset. Sen sijaan tämä opettajatar odotti pelkkää typistettyä reagointia omiin pikkumaisiin kysymyksiinsä, jotka olivat kuin alakoululaisille esitettyjä. Se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin ammoinen tekstiilityön opetus, jossa minut(kin) pakotettiin kutomaan patalappuja.

Myös kieltenopetuksen menetelmät perustuvat spaniel-like-education-tyyppiseen ehdollistamiseen: trilliharjoitteluun, sanojen tankkaukseen, rankaisemiseen ja palkitsemiseen. Siksi kielten opiskelu on mielestäni eräs epä-älyllisyyden muoto.

Jouduin koulukiusatuksi useiden kieltenopettajien taholta. Kun olin yläasteella, eräskin vieraan kielen lehtori sanoi, että ”Jukka, jos tahti on tämä, lukioon ei ole mitään asiaa!” Kun olin lukiossa, opinto-ohjaajana toimiva ruotsinopettaja kehotti laittamaan hakupaperit kauppaopistoon, jonne saattaisin hänen mielestään yltää, mutta yliopistoon ei kannattaisi edes pyrkiä.

Yliopistojen tutkinnonsuoritusoikeuksia minulle kertyi pääsykoeprosesseissa kaikkiaan neljä. Opiskelin juridiikkaa, teologiaa ja filosofiaa kahdessa eri yliopistossa. Tein gradun teoreettisessa filosofiassa, ja sivuaineen tutkielmat kirjoitin käytännöllisessä filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa.

Kun valmistuminen eximian papereilla oli ovella, ajattelin ilahduttaa silloista filosofianprofessoriani ja kysellä häneltä jatko-opiskelumahdollisuuksista. Niinpä tämä alkoi katsella kenkiensä kärkiä juuri siihen akateemiseen tapaan, jolla on tarkoitus kertoa pettymyksestä ali-ihmisen ylimielisyyteen. Vaihdoin yliopistoa ja vein väitöskirjani toisen professorin suostumuksella tiedekuntaan kolmekymppisenä. Ja hyvin kävi.

En tarkoita, että jatkuvasta kiusanteosta, vittuilusta, jarrutuksesta ja hidastelusta olisi ollut suurta haittaa. Olen tullut läpi kaikesta. Minun ei vain koskaan tarvinnut käydä koulua. Osasin lukea pari vuotta ennen kuin minut raahattiin pulpetteja kuluttamaan. Murkkuikäisenä en koskaan tehnyt läksyjä, sillä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, ja enemmän opin lukemalla puolet paikalliskirjaston kirjoista. Lukioon mennessäni tiesin kaiken tarpeellisen. Yliopistossa opetin muita.

En ole oppinut mitään koulujärjestelmän vuoksi vaan siitä huolimatta. Yleensäkin katson, että jos ihminen ei itse mitään osaa viimeistään 20-vuotiaana, ei hänestä koskaan mitään tule, ja kaikki koulutus ja kouluttamisen päälle kouluttaminen on turhaa.

Merkille pantavaa on, että lähes kaikki kiusaajani koululaitoksessa ovat olleet naisia. Yliopistoissa he ovat olleet naisten kaltaisia miehiä. Naisten korkokenkä polkee miesten ja poikien kulkusia oppilaitoksissa.

Koulu on kuria. Siksi pojat ja miehet ilmaisevat oman älyllisyytensä rikkomalla sääntöjä. Tätä opetusjärjestelmä ei ymmärrä. ”Poikien aiheuttamiksi järjestyshäiriöiksi” sanotun käyttäytymisen takana on luullakseni paljon luovuutta, jota tyttökouluissa ei vain osata kanavoida poikia kiinnostavaan tekemiseen vaan joka tukahdutetaan. Tyttöjen ja naisten harjoittamasta nöyristelystä palkitaan, ja pahimmillaan se tulkitaan ”tyttöjen nopeammaksi kehitykseksi” feministien tekemissä tasa-arvotutkimuksissa.

Tietenkin myös minussa itsessäni on ollut paljon vikaa. En ole osannut enkä halunnut kyyristellä. Vaihtoehtojen puuttuessa olin mieluummin kokonaan hiljaa. Niiden oppiaineiden tunneilta, joilla sain vaahdota, todistukseen tuli kirkkaita kymppejä. Olen myös aikuisena maksanut mieluummin itsenäisyydestäni kuin alistunut mihinkään tiedepoliittiseen valheellisuuteen.

Koulukiusaaminen jatkuu. Kiintoisaa on, että minulle ei ole koskaan myönnetty yliopistolaitoksesta sellaista tointa tai virkaa, josta olisi maksettu edes alimman palkkaluokan mukaista kuukausipalkkaa. Sen sijaan vakituisia virkoja on riittänyt ninninelleille, millamalloille ja muille mimosoille. Naispuolinen filosofianprofessori hylkäytti dosentuurianomukseni vuonna 2005 paskahousuilla ruotsinkielisillä kollegoillaan. Helsingin yliopiston Philosophica-kirjasto ei ole tähän päivään mennessä hankkinut kokoelmiinsa yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta (11 kappaletta, joista kaksi on ilmestynyt ajantasaistettuina viisivuotisjuhlapainoksina). Koko tarinan voitte lukea omaelämäkerrallisesta teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jonka pohjalta eräs henkilö lausui, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä.

Uskokaa tai älkää, olen koko ajan pyrkinyt ihmisten ja yhteiskunnan hyvään. He itse eivät vain aina sitä tajua. Voi olla, että koko historiankäsitykseni on erilainen. Mutta niin oli Tocquevillen (liberaali), Proudhonin (anarkisti) ja Marxinkin (kommunisti).