Erota paha hyvästä

Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?