8. tammikuuta 2008

Sananvapauden kuolinkellot


Oikeus leipoi sitten Petri Peltosesta ja eräästä tuusulalaisesta nimimerkin (”Tomashot”) suojissa esiintyneestä henkilöstä sananvapauden marttyyreita. Anonyymi tuomittiin yli kahdeksansadan euron sakkoon ja Peltonen 30 päiväsakkoon sekä kirjan menettämiseen valtiolle ”kiihottamisesta kansaryhmää vastaan”. Näin tuomioistuimet tekivät ajatusrikollisia henkilöistä, jotka esittivät mielipiteensä peittelemättömästi ja saattoivat näkyville muutamia toisissa tiedotusvälineissä aiemmin julkaistuja uutisia.

Tuomiot olivat selvästi vääriä, ja eikä oikeassa ole ollut myöskään lynkkausinnostuksen nostattaja Mikko Puumalainen, joka ulotti rikostutkintapyyntönsä jopa professori Tatu Vanhasen tieteellisiin tutkimuksiin omassa arvostelukyvyttömyydessään. Ensisijaisesti olen kuitenkin pahoillani mielipiteenvapauden puolesta sinänsä. Koska olen esittänyt vähemmistövaltuutetun, syyttäjien ja tuomioistuinten toiminnasta oman filosofisen analyysini jo aiemmin, en kommentoi asiaa enää tässä.

Sen sijaan esitän ennusteen, että sananvapauden kuohintaa kohtaan tunnettava viha vain yltyy. Siitä todistaa laajan myötätunnon osoittaminen tuomituille sekä sakkokassan täyttyminen pikavauhtia. Solidaarisuuden osoittajat sanovat sivuillaan, että näin halutaan ensinnäkin (1) korvata yksilölle syntyviä vahinkoja, toiseksi (2) tukea mielipiteiden vapaata esittämistä ja rohkaista käyttämään sananvapautta myös jatkossa sekä kolmanneksi (3) antaa viranomaisille viesti, että sananvapauden takavarikoiminen on tehotonta. Viranomaisvalta ei olekaan tekemässä Suomesta mitään sanankäytön vapaasatamaa vaan vankileirien saariston. Oikeuksien toiminnassa on ollut kyse sensuurista.

Tuomio: sananvapauden pilakuva

En puolusta tässäkään yhteydessä kenenkään syytetyn mielipiteitä sinänsä vaan heidän oikeuttaan sanoa ne. Perusteluni ovat aiemmin mainitut. Tomashotien ja peltosten diskurssikone näyttää olevan eräänlainen ikiliikkuja, joka jatkaa oman itsensä performoimista maailman loppuun asti. Mutta sen ei pitäisi riittää tuomion arvoiseksi asiaksi, vaan se voisi olla muulla tavalla mielenkiintoinen analyysin aihe. En käsitä, millä tavoin esimerkiksi Petri Peltosen vitsit olisivat yhteiskunnalle sen vaarallisempia kuin Adolf Hitleristä sota-aikana veistetyt vitsit, joiden kertojia tosin toimitettiin keskitysleireille.

Jos joku ihminen turhautuu monikulttuuristamisen ja maahanmuuttopolitiikan tendenssimäisyydestä niin, että hän purkaa oman harmistumisensa suorastaan poeettisella tavalla eli runokirjan muotoon, ei siitä pitäisi ketään käräjille haastaa. Totuushan on, ettei kyseisistä runoista voi kukaan loukkaantua, sillä ei niitä voi kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ottaa todesta, vaan ne jäävät väistämättä perinteisiksi vitseiksi. Toinen tuomittu puolestaan ei edes väittänyt mitään vaan ainoastaan kokosi sivulleen linkkejä muiden tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin, joissa kerrottiin monikulttuuristamiskokeilun epäonnistumisesta ja ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista.

Kaunokirjalliseksi luokiteltavasta teoksesta ei olisi nähdäkseni pitänyt tuomita, sillä (1) runokirjaa voidaan tulkita usealla eri tavalla. Teoshan voisi toimia myös rasismia vähentävästi. Toiseksi (2) katson, että kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen pitäisi osoittaa jokin selvä käytännöllinen teko, jonka mukaisesti syytetty on suostutellut toisia ihmisiä konkreettiseen toimintaan, esimerkiksi selvä käsky tai kehotus. Sellaista ei ole ollut kuitenkaan havaittavissa tuomittujen mielipiteissä. Kolmanneksi (3): kirjoituksilla ei ole ollut mitään havaittavia vaikutuksia. Ja neljänneksi (4): myöskin ”viharikoksista” puhuminen on perätöntä, sillä vihaaminen ja tunteiden osoittaminen yleensäkään eivät ole rikoksia.

Viranomainen pesee kätensä

Vähän aikaa sitten oikeus määräsi Yleisradion ja sen toimittajat maksamaan kolmelle Suomessa asuvalle kurdille yhteensä 8000 euron vahingonkorvaukset vain sen vuoksi, että Ylen MOT-ohjelmassa heidät mainittiin yhteyksistä irakilaiseen terroristijärjestöön. Tosiasiassa nuo kurdit olivat vain epäiltyinä terroristiyhteyksistä, mutta melkoista poliittisen korrektiuden ylivarjelua kyseinen tuomio osoittaa. Jos joku väittäisi minun olevan epäiltynä terroristijärjestöön kuulumisesta, kukaan tuskin myöntäisi minulle vahingonkorvausta kunnianloukkauksesta, vaikka väite on täysin perätön. Miksi sitten kurdeille korvausta myönnettiin? Heidän kohdallaanhan epäilyyn on täytynyt olla jokin syy, sillä muutenhan epäilyä ei olisi tarvinnut edes esittää. Näin ollen heille olisi pitänyt maksaa vielä vähemmän korvausta kuin kenellekään sellaiselle suomalaiselle, jolle korvausta ei olisi (epäilyjen ollessa täysin turhia) lainkaan maksettu. Käytännössä tuo syy oli se, että kyseiset henkilöt olivat olleet pidätettyinä ja terroristiyhteyksistä epäiltyinä jo Irakissa.

On vääristynyttä, että viranomaisvalta kieltää nimenomaan maahanmuuttopolitiikan ja maahanmuuttajien arvostelemisen mutta sallii sen, että maahanmuuttopolitiikkaa edistetään täysin kritiikittömästi, että kansalaisuuden paljastavat rikostilastot salataan ja että Suomen kantaväestöön kuuluvista ihmisistä pyritään lavastamaan rikollisia sensurointioikeudenkäynneissä.

Minulle venäläisten maahanmuuttajien tekemä professori Kari S. Tikan surmatyö merkitsi lopullista käännekohtaa suhtautumisessani ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin. Myös Hollannissa surmattiin vuonna 2002 homoseksuaalinen sosiologian professori ja kansanedustajaehdokas Pim Fortuyn hänen esittämänsä islamkritiikin vuoksi, ja pian sen jälkeen murhattiin elokuvaohjaaja Theo van Gogh ulkomaalaisen maahanmuuttajan toimesta.

Asiaa ei auttanut, että Fortuyn äänestettiin kuolemansa jälkeen suurimmaksi hollantilaiseksi tv:n yleisöäänestyksessä, tai se, että hänen ryhmänsä keräsi historian suurimman prosentuaalisen vaalivoiton, joka pakotti sosiaalidemokraatit väistymään hallitusvallasta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Jos kansallismielisten ihmisten halu lopettaa väkivalta ja rikollisuus ovat ”rasismia”, niin kukapa ei haluaisi olla sellainen rasisti! Euroopan unionin talutusnuorassa olevat tiedotusvälineet pyrkivät kuitenkin vaikenemaan sekä Fortuynin että van Goghin murhien poliittisista taustoista, eikä myöskään Tikan kohtalon yhteydessä puhuttu ulkomaalaisten harjoittamasta rikollisuudesta, sillä selvänä kai pidettiin sitä, että homon täytyy kuolla hämärissä oloissa. Näin Pontius Pilatus pesi jälleen kätensä.

Tasa-arvohierarkiat

Viranomaisvallan puolueellisuutta osoittaa tapa, jolla se on luonut maahamme syrjintähierarkioita. Niiden mukaan maahanmuuttajaryhmät ovat tasa-arvoisempia kuin esimerkiksi homoseksuaalit, vaikka syntyperäisinä Suomen kansalaisina kuulumme kantaväestöön. Esimerkin viranomaissyrjinnästä tarjoaa se, ettei vähemmistövaltuutetun toimiston toimialaan ole luettu lainkaan seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja että lakia säätävän toimielimen eli eduskunnan täysistunnoissa homoja sallittiin lyödä kuin vierasta sikaa – ja vieläpä samalla sanalla.

En tarkoita, että olisin itse herkkä loukkaantumaan mistään. Pikemminkin katson, että kaikkia ihmisiä pitää voida arvostella. Mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta rankaisemisen välttämättömänä kriteerinä pidän sitä, että puheiden takana olisi yllyttäminen johonkin todelliseen tekoon tai kehotus järjestelmälliseen organisoitumiseen tuon teon suorittamiseksi.

Peltosen ja hänen kollegansa tapauksessa näin ei ollut. Pelkkien kapakkapuheiden tasoiset toteamukset eivät saisi tuomitsemiseen riittää. Sen sijaan kovempia tuomioita ansaitsisivat ne henkilöt, jotka konkreettisesti vahingoittavat ihmisten henkeä, terveyttä, omaisuutta tai muuta elintärkeää asiaa todellisilla teoilla.

Ex lege, de jure

Entä miltä mielipiteen- ja ilmaisunvapauden asiat näyttävät lainsäädännön näkökulmasta? Sananvapaudenhan katsotaan koostuvan sekä oikeudesta mielipiteisiin että oikeudesta sanoa ne. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslain kahdennessatoista pykälässä, joka kieltää ennakkosensuurin kaikissa muissa paitsi lapsipornoon liittyvissä asioissa. Laki kieltää myös jälkikäteissensuurin, mutta siihen on olemassa muutamia poikkeuksia. Niistä yhden muodostaa rikoslain kunnianloukkaussäännös ja toisen säädös, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Viimeksi mainitut ovat kuitenkin perustuslakia alempitasoisia säädöksiä ja periaatteen lex superior derogat legi inferiori (”ylemmänasteinen säädös syrjäyttää alemmanasteisen”) mukaisesti perustuslaki syrjäyttää rikoslain, eikä toisaalta ole sellaista samantasoista erityislakia, joka periaatteen lex specialis derogat legi generali (”erityislaki syrjäyttää yleislain”) mukaisesti vaatisi perustuslaillisesta sananvapaudesta luopumista. Kunnianloukkausta ja kansankiihotusta koskevat pykälät ovat siis sellaisia sananvapauden rajoituksia, joita sovellettaessa pitää ottaa huomioon perusoikeusmyönteinen laintulkinta. Rikoslain tulkintavaihtoehdoista on siten valittava se, joka parhaiten edistää sananvapauden toteutumista. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu, että ilmaisuvapauden rajoitusten tulkinnassa perusoikeutena turvattu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus vastaavasti poikkeus. Niin ikään tulkittaessa sisällöltään lainvastaiseksi epäiltyä viestiä on tärkeää tulkita viestejä suvaitsevasti (ks. esim. Pekka Hallbergin et al. teosta Perusoikeudet vuodelta 1999, s. 411).

Sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus niin sanottuun kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä toimivat henkilöt ovat suorastaan velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että sananvapauden rajoitussäädökset tulevat kyseeseen. Politiikassa ja tieteessä arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään demokratian ja eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan esimerkiksi kunnianloukkaussäännöt sallivat sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa (ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning”, Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 1994, s. 28).

Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta itsestään (ks. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus, 1999, s. 591). Juridisesti arvioituna kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain, jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi (Backman, emt.).

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia (Backman, emt., s. 30). Samasta syystä kunnianloukkaussäädöksiä ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevia säädöksiä ei sovelleta poliittiseen argumentaatioon, vaan ne on rajattu expressis verbis syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle jo lakitekstissä. Mahdollisuus joutua syytetyksi kaventaisi ennakolta vaikuttavana uhkana ilmaisunvapautta ja vahingoittaisi demokratiaa. Niinpä ei voida katsoa, että sen enempää yleinen poliittinen arvostelu kuin tieteellinenkään kritiikki loukkaisi ketään myöskään henkilökohtaisesti (ad hominem). Mikäli niin käy, on loukkaantuminen voitava hyväksyä ja kestää hintana siitä, että loukatulla itsellään on vastavuoroinen oikeus yhtä purevaan kritiikin esittämiseen.

Kunnianloukkaus- ja kansankiihotuskäräjät eivät kuulu poliittiseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn. Niiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle elintärkeä sekä välttämätön vapauden periaate. Länsimainen mielipiteen- ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksissä. Niiden vakiintuneeseen ja varsin laajaan tulkintakäytäntöön nojasi myös Suomen nykyisen perustuslain valmistelu, joten rajoittamaton sananvapaus on turvattu a fortiori.

Kunnianloukkauksiin ja kansankiihottamiseen viittaava sananvapauden kuohiminen on myös suhteellisuusperiaatteen vastaista. Rangaistuksilla ja menettämis-, hyvitys- tai korvausseuraamuksilla olisi kauaskantoinen kielteinen vaikutus yhteiskunnallisen keskustelun vapauteen. Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta etenkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun.

Näitä keinoja myös syyttäjäviranomaiset voisivat käyttää esimerkiksi kirjoittamalla asiasta omat mielipiteensä lehtiin tai esittämällä näkökulmansa samoilla foorumeilla, joilla heitä ärsyttäviä ajatuksiakin on esitetty. Tällaiseen argumentaatioon sen enempää Illman kuin Puumalainenkaan eivät ole ryhtyneet, vaikka heillä olisi ollut siihen tilaisuus. Mainitakoon, että myös Illmanin väitöskirja Hets mot folkgrupp (2005) on perusasennoitumiseltaan ristiriidassa edellä mainitussa oikeuskirjallisuudessa esitetyn ja sananvapautta puolustavan laintulkinnan kanssa. Hänen tarkoituksenaan on ollut pikemminkin löytää syitä sananvapauden rajoittamiselle kuin positiivisesti perustella ihmisten loukkaamattomuutta etnisissä kysymyksissä. Sen sijaan oikeuskirjallisuudessa vallitseva lähtökohta on ollut puolustaa sananvapautta perusoikeutena ja vaatia tiukat perustelut sille, miksi juuri tätä perusoikeutta olisi soveliasta rajoittaa muiden oikeuksien edistämiseksi. Oikeusfilosofian ja filosofisen etiikan asiantuntijana katson siis, että Illmanin perusasennoituminen on ollut ristiriitaista ja väärää. En arvostele kuitenkaan vain häntä vaan myös tuomioistuimia, jotka ovat ottaneet ja antaneet päätöksensä suoraan syyttäjänviranomaisen kädestä.

Väitteiden verifioitavuus ja falsifioitavuus

Mahdollisimman laajaa sananvapautta puoltaa myös yleinen tieteenfilosofia. Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper katsoi omassa fallibilismissaan eli tieteellisten väitteiden kumottavuutta koskevassa teoriassaan, että väitteiden pitää olla osoitettavissa tosiksi, epätosiksi tai mielettömiksi. Hänen mukaansa kumottavuus on tieteellisen teorian tärkeä ominaisuus. Se ei alenna näkemysten arvoa, sillä ehdottomia totuuksia voidaan ylipäänsäkin saavuttaa vain formaalien järjestelmien, kuten matematiikan, sisällä. Jotta ajatusten kumottavuutta (tai niiden kannatettavuutta) voitaisiin edes pohtia, ajatukset pitää voida sanoa, eikö totta?

Pahinta sananvapauden riistossa on, että jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa vapaasti, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina ”kiellettyinä totuuksina”. Tämä puolestaan saattaa vahvistaa niiden kannatuspohjaa myös siinä tapauksessa, että ne ovat vääriä. Kumoaminen ja vahvistaminen käyvät siis mahdottomiksi, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky kannatti jopa holokaustin kieltäneen emeritusprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa asiansa, sillä täytyyhän ihmiselle antaa tilaisuus puhua itsensä pussiin. Sen sijaan oikeusistuinten toteuttama tuomitseva eetos tekee karhunpalveluksen myös omille tendensseilleen ensinnäkin siksi, että se estää asioiden kriittisen tarkastelun ja tyytyy ratkaisemaan ne pelkästään normatiivisesti: pakkotoimin ja valtaa käyttämällä. Toiseksi se kaventaa sananvapautta sinänsä.

Sananvapauden pitää olla oikeutta esittää nimenomaan ikäviä ja kiusallisiksi koettuja asioita, sillä eihän ongelmattomien asioiden esittämiseen tarvita mitään vapautta. Lisäksi on perusteetonta vaatia 100-prosenttista lakien noudattamista, sillä kukaan ihminen ei noudata arkipäivän toimissaan täydellisesti lakia. Näin ollen mikään kirjallinenkaan teos ei voi olla lainsäädännön kannalta täysin tyydyttävä, vaan jokaiseen esitykseen sisältyy väistämättä osia, jotka voivat olla lainsäädännön kannalta moitittavia. Niinpä on sulaa hulluutta tuomita roviolle kokonaisia esityksiä vain siksi, että niiden tietyt yksityiskohdat eivät miellytä kaikkia. Tähän liittyen esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään todennut seuraavaa:

”Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”

Viimeisimmän näytön tämän periaatteen sivuuttamisesta antaa tapa, jolla saksalainen tuomioistuin passitti historioitsija Ernst Zündelin viideksi vuodeksi vankilaan keskitysleirien olemassaolon kiistämisestä ja lähetti perään myös hänen entisen asianajajansa. En missään tapauksessa puolusta Zündelin näkemyksiä, mutta oikeusvaltion kannalta on kyseenalaista tuomita asianajajia, sillä se vie pohjan oikeuden käymiseltä.

Erikoista on myös se, että syyttäjä jätti taannoin syyttämättä erästä sellaista suomalaista henkilöä, joka oli linkittänyt sivunsa Zündelin ylläpitämään internetsivustoon, ja perusteli päätöksensä käsityksellään, että kyse oli aivan tavanomaisesta anarkiasta, jolla testattiin sananvapauden rajoja, eikä yrityksestä viestiä linkin takaa löytyviä mielipiteitä. Anarkia on siis tämän mukaan hyväksyttävämpää kuin perustuslaillinen sananvapauden käyttäminen, mikä vaikuttaa ristiriitaiselta.

Viranomaisvallan puolueellisuus ja toimimattomuus

Viranomaisten omien tavoitteiden huonoa toteutumista osoittaa se, että holokaustin kieltämisen rikollistaminen – tuo saksalaisen lainsäädännön erikoisuus – luo juuri sitä, mitä sen oikeastaan pitäisi estää: esiintymistilaa uusnatseille. Samanaikaisesti kiintoisaa on, miksi vankeuteen ei tuomita niitä, jotka ovat kiistäneet Stalinin keskitysleirit tai tukeneet niitä ylläpitävää poliittista järjestelmää.

Asialla on merkitystä paitsi historiallisen totuuden kannalta, myös sikäli, että keskitysleirejä kohtaan tunnettavan luonnollisen paheksunnan kautta ilmaistaan yleensä pelkkää ”nationalismin vastaisuutta”, vaikka yhtä perustellusti sen kautta pitäisi ilmaista myös kommunisminvastaisuutta. Ilmeisesti Hitlerin toimeenpanemat juutalaisvainot edustavat tuomitsijoiden tajunnassa jotain kielteisempää ilmiötä kuin kommunistien toimeenpanemat vainot, terrori ja sodat. Toisaalta on hyvä muistaa, että kansallissosialismikin oli eräänlainen sosialistisen totalitarismin muoto, ja myös Benito Mussolini oli puoluekannaltaan alun perin sosiaalidemokraatti.

Syrjintähierarkioiden ylläpito ja peittely näyttää olevan joillekin ihmisille tärkeää. Ilmeisesti tuomiomieli kertoo tuomitsijoiden ja sodat voittaneiden tahojen huonosta omastatunnosta. Sotien arvet kun periytyvät psykologisten tutkimusten mukaan jopa neljänteen sukupolveen. Saa nähdä, montako sukupolvea menee, ennen kuin sananvapauden kuohimisesta syntyvät haavat menevät umpeen, vai ehtivätkö muut levottomuudet ja käsirysyt arpeutumisten edelle.