Presidentinvaalien mediakampanjoista on tullut kansallisen itsetutkiskelun paikka. Toimittajat osoittelevat ehdokkaita ja ehdokkaat toisiaan pohtien, missä meni vikaan, kun Venäjän aggressiivisuutta ei havaittu ajoissa ja Brezhnevin ajalta tunnettua ulkopolitiikkaa jatkettiin vielä Jeltsinin jälkeenkin.
Nolot virheet sulatetaan pois toteamalla, että ”me kaikkihan” tuossa liennyttelyssä ja laannuttelussa olimme mukana ja että se kuitenkin toimi. Onneakin oli mukana, kun mitään kamalampaa ei sattunut.
Ketkä sitten mokasivat?
Jussi Halla-ahon (ps.) klassiset blogikirjoitukset on muistettu nostaa esiin kuuluvasti, tosin niissä on kyse enemmänkin yksityisajattelusta kuin politiikan tekemisestä. Varsinaista mokaa ei ole pystytty osoittamaan, ja Halla-ahon väitetty virhe onkin ansio siksi, että mestari ikään kuin näki maahanmuuton uhat ja ongelmat ajoissa.
Iltalehden Kreeta Karvala aikoo ilmeisesti upottaa Pekka Haaviston, sillä hän puolestaan listasi jutussaan suuren määrän Haaviston ulkoministerinä ja vihreänä poliitikkona tekemiä mokia, kuten Puolustusvoimien alasajon, KGB-agentin tukemisen ja NATO-jäsenyyden vastustamisen, joka oli Haaviston agendalla vielä tammikuussa 2022. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston henkilökohtaiset töpeksinnät täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.
Haaviston allekirjoitus löytyy tunnetusti myös paperista, jolla sallittiin myydä osa Suomen sähköverkoista australialaiselle pääomasijoitusyhtiölle. Hänen mokaansa lieventää vain se, että monopolin kapitalisointi tapahtui Jan Vapaavuoren (kok.) johtaman ministeriön aloitteesta, ja sähkön siirtohintojen kaksinkertaistumista tuskin muistaa energian hintapiikkien varjossa enää kukaan. Ei mennyt al-Holin evakuointikaan Haavistolta nappiin, ja kirjoitin siitä täällä.
Cai-Göran Alexander Stubb (kok.) paransi maailmaa julistamalla olevansa federalisti eli liittovaltiopolitiikan kannattaja Carnegie Endowment for International Peacen tilaisuudessa 18.7.2008 pitämässään puheessa, jota sosiaalidemokraattinen valtiopäiväneuvos Mikko Elokin kauhisteli blogikirjoituksessaan.
Voidaan kysyä, sopiiko tasavallan presidentiksi pyrkivälle linjanveto, jonka tuloksena on syvenevä ja pimenevä vero- ja velkaunioni, päätösvallan valutus Brysseliin, luontodirektiivejä, ilmastorahastoja, metsämääräyksiä, sosialistisia sertifikaatteja, asuntojen pakkoremontteja, paragrafipainajaista, euroalueen valuvikoja, katakombikaupalla korruptiota, pilvenpiirtäjittäin petostentorjuntaa, perustuslaillisen omaisuudensuojan ylikävelyä, oikeudellisia derogaatio-ongelmia sekä jatkoa ”tilapäisten” tukipakettien loppumattomaan lypsämiseen.
Myöskään Venäjä-suhteessa Stubbin selvänäkijän lahjat eivät loistaneet, minkä hän tunnusti itsekin vuonna 2022 julkaisemassaan videossa, jossa hän myönsi tehneensä aikoinaan neljä merkittävää virhearviota: venäläisten viisumivapauden ajamisen, Nordstream-hankkeen ulko- ja turvallisuuspoliittisten vaikutusten hautaamisen, ydinvoimalan hankkimisen venäläiseltä Rosatomilta ja NATO-jäsenyyden edistämättä jättämisen ministerinä ollessaan.
”Pointteja” oli virheiden osalta jopa neljä, ei vain kolme. Myöhästyminen ei ole missään niin pahasta kuin sodassa, joten jälkiviisaus kannattaisi aina esittää etukäteen.
”Korjattuja” virheitä tunnustamalla voidaan myös peitellä vähemmän ilmeisiä virheitä.
Alexander Stubb hiljensi vielä Krimin miehityksen jälkeenkin vuonna 2014 Venäjän uhasta varoittaneet kansanedustajat syyttäen heitä ”russofobiasta”. Hän rikkoi ministerinä koulutuslupauksen ja juoksi saksien kanssa sekä keksi erään ”faktan” päästään puolustellessaan varallisuuden kätkemistä helpottavaa hallintarekisteriesitystä (90 prosentin asiantuntijakannatus hallintarekistereille olikin 10 prosenttia).
Edelleen hän ylpeilee Georgiaan saadulla tulitauolla, vaikka hänet poistettiin rauhanprosessista ja muut veivät sen loppuun, tuloksena Stubb, joka hymyili Sergei Lavrovin kanssa, aivan niin kuin Niinistö pelasi lätkää Putinin kanssa.
Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä oli möyrinyt maan tasalle Groznyin kaupungin Tšetšenian sodissa sekä repinyt Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta (aiheesta täällä). Samaan tapaan Venäjä on pommittanut myöhemmin Syyrian Aleppoa ja tuhoaa nyt myös Ukrainaa, joten jo tuossa vaiheessa olisi Stubbinkin pitänyt ymmärtää, että roistovaltion kanssa ei pidä veljeillä.
Eipä ihme, että kokenut ulkopolitiikan konkari Juhani Suomi arvosteli Stubbia pintaliitäjäksi ja kohkaajaksi. Jan Vapaavuori puolestaan vihjaili jopa ”patologisesta narsismista” viitaten Stubbiin, jolle hän oli hävinnyt Kokoomuksen puheenjohtajuuden.
Kandintutkintonsa Stubb suoritti eteläcarolinalaisessa ”liberal arts collegessa” Furman Universityssä, jossa voi suorittaa vain AMK-tutkinoihin verrattavissa olevia bachelor-tutkintoja.
Maisterintutkintonsa hän suoritti belgialaisessa College of Europessa, joka on eräänlainen EU-oppikoulu, ja pääsykokeiden asemasta hakijat valitaan ideologisesti painostavissa haastatteluissa ja subjektiivisen ”valintakomitean” kautta. Hänen tohtorinväitöskirjansa London School of Economics and Political Sciencessa on kritiikitön ja reflektoimaton referaatti EU:n Amsterdamin-sopimuksesta.
Stubb ei myöskään toimi professorina oikeassa tieteellisessä tutkimusyliopistossa. Vuosina 2000–2007 hän oli vierailevana professorina College of Europessa ja toimii tätä nykyä firenzeläisessä European University Institutessa. Se puolestaan on vuonna 1972 perustettu EU-luostari, joka toimii euroevankeliumin julistuspisteenä, pakastimena EU-poliitikoille sekä pyhättönä noviisien vihkimiseksi EU-byrokratiaan.
Stubb sai ylioppilaskokeen lyhyestä matematiikasta approbaturin ja reaalikokeesta improbaturin (hylätyn). Se on melkoinen suoritus, sillä reaalikokeessa sai tuohon aikaan vastata kaikkien reaaliaineiden monista kymmenistä kysymyksistä yhteensä kymmeneen, mutta silti ei löytynyt niitä, joihin tiedot olisivat riittäneet. Myös tämä osoittaa, että sujuva vieraiden kielten taito ei tarkoita ajattelutaitoa eikä yleissivistystä. Koulu-uraltaan hänet muistetaan koulukiusaajana.
Stubb ei saanut myöskään korpinnatsojaan palkinnoksi varusmiespalveluksestaan vaan vasta vuosia sen jälkeen suopeudenosoituksena poliittisista tekemisistään.
Stubb on ylivoimaisesti epämeritoitunein presidenttiehdokas, joten ei ole ihme, että hän johtaa gallupeja suvereenisti. Petteri Orpo saisi valtiolle huomattavan tulonlähteen, mikäli hän kompensoisi ansiotuloveron alennukset kansalaisten tietämättömyyden verottamisella.
En haluaisi viisastella, mutta Stubbin kannatus on jyrkässä ristiriidassa hänen epäansioidensa kanssa. Huonoa karmaa on Stubbin kontolla aivan liikaa, ja EU on juuri sellainen, millaiset liiderit ja asiantuntijat sillä on. Tilannetaju puuttuu, change blindness vaivaa, ja sitten pidetään ”painajaisena”, kun lasilinnat pirstaloituvat, viisaat kansakunnat ottavat ritolat ja laineet loiskuvat Westendin kuplaan asti.
Stubbin kannattajat lienevät unohtaneet, että presidentti tulee valita Suomelle eikä miellyttämään muita maita. Pohditaan sitten vielä muitakin ehdokkaita.
Olli Rehn (kesk.) puolestaan hitsasi Turkkia Euroopan unionin jäseneksi
toimiessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuosina 2004–2009. Jokainen voi
miettiä, millaista kebabia EU:n yhteispäätösmenettely olisi, jos Rehnin toive olisi
toteutunut ja jäsenenä olisi Turkki, joka on toiminut kivenä kengässä
myös NATOssa. Myös Stubb erehtyi kannattamaan Turkin EU-jäsenyyttä vuonna 2009.
Ollessaan Suomen elinkeinoministerinä 2016 Rehn ajoi hiilivoiman täyskieltoa vuoteen 2030 mennessä. Ei tarvitse kärsiä odotuksen tuskia tuohon asti, sillä sähköpula on tosiasia jo vähemmälläkin hiilen alasajolla. Vuonna 2011 Rehn luki EU:n puolesta kiitokset Suomelle, joka päätti jatkaa Kreikan letkuruokintaa. Kirjoitin Rehnin mokista täällä, täällä ja täällä.
Muistin tueksi on syytä penkoa esiin Suomen EU-politiikkaa laajemmin.
Demarien presidenttiehdokas Jutta Urpilainen oli Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen valtiovarainministerinä, kun Suomi myönsi roskalainan Kreikalle 880 miljoonan näennäisellä takausvastuulla, joka edellytti, A) että Suomen osuutta takauksesta kasvatettiin 57 prosenttia 1,4 miljardista 2,2 miljardiin, B) että Suomen mahdollisia tuottoja vakuusrahastosta leikattiin ja C) että takaukset maksettaisiin Suomelle vasta noin 15–20 vuoden kuluttua Kreikan konkurssista (ks. tämän kirjoitukseni viimeistä lukua).
Eipä ihme, että europankkiirit nauroivat, sillä sosiaalidemokraattien laskutaito oli samanlaista kuin Fortumin paniikinomaisten Uniper-evakuointien keskellä vuonna 2022 (aiheesta täällä).
Virheittä ei ole selviytynyt myöskään istuva presidentti Sauli Niinistö. Hän ajoi Suomea euroalueen jäseneksi toimiessaan valtiovarainministerinä. Hän jarrutteli NATOon liittymistä pitkään ja sanoi vielä vuonna 2016 liittymisen edellyttävän kansanäänestystä, mikä oli selvä moka, sillä mistään tuontyyppisestä ei voida päättää ulkopoliittiselle infosodalle alttiilla referendumilla.
Hän kuitenkin korjasi virheensä esimerkillisesti Yhdysvaltain-suhteillaan ja suitsimalla Suomen nopeasti NATOon, vaikka jarruna oli ideologisilta lähtökohdiltaan mitä NATO-vastaisin hallitus.
Siinä muutamia kärkimokia Suomen niin sanotuilta johtavilta poliitikoilta. Armeliaisuutta vaaditaan nyt äänestäjiltä poikkeuksellisen paljon.
Oikeassa olemisen helppous
Mauno Koivisto nimitteli toimittajia aikoinaan sopuleiksi ja prognoosiprofessoreja ennustajaeukoiksi. Vaikuttaa siltä, että julkinen sana kaipaa jälleen presidentiksi etevää ennustajaa.
Vuoden 1994 presidentinvaaleissa eräät sanoivat etsittävän messiasta, jollaista ei tosin löytynyt. Mutta Paavo Lipposta (sd.) sanottiin sittemmin liikanimellä ”Mooses” hänen johdatellessaan lama-Suomea talousnousuun, jolle Suomessa päästiin muista syistä kuin Lipposen tai Ahon (kesk.) hallitusten tekemien sisäpoliittisten ratkaisujen ansiosta.
Taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa ahdingossa kansakunta hamuaa taas isännäkseen suurta liideriä, joka ylittäisi järjestelmäpoliittisen, lakiteknokraattisen ja päivittäisjournalistisen tason ja yltäisi jonkinlaiseen häikäisevään kukoistusvisioon.
Sellaista tuskin löytyy sitoutumattomalta asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaltakaan, vaikka lähtökohdat ovat hyvät, kun kädet eivät ole virheiden mämmissä. Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.
En voi väittää, etten olisi pitänyt hänen viime perjantain Yle-tentissä 5.1.2024 esittämästään ajatuksesta, jonka mukaan kansakunnan olisi hyvä näyttää, että virkaan voi edetä puhtaasti demokraattisia pitkospuita, pelkällä pätevyydellä, ”ilman kymmenien vuosien valtuustouraa”.
Erehtymättömyyttä hänellä on takanaan kuin Eppu Normaalin laulussa, mutta poliittista vastuuta saatuaan jokaisesta tulee automaattisesti ammattimainen virheiden tekijä, vaikka Herra viran antaessaan antaisikin säkillisen järkeä.
En välitä kovin paljon ehdokkaiden pikkuvirheistä. Toimittajat piehtaroikoot niissä ja ehdokkaat puhdistautukoot katumisen ja lankeamisen Gangesissa. Minä oikeastaan rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Jatkuva ”oikeassa oleminen” vasta vaarallista on, varsinkin kun se muuttuu Jumalan viisaudeksi, kuten Venäjällä ja Iranissa.
Äänestäjien kannattanee joka tapauksessa tarkistaa ehdokkaiden tekemiset, jotka ovat koskeneet Suomen idänsuhteita ja näkemyksiä EU:n tukipakettipolitiikasta sekä tulonsiirtounionista.
Raskauttavaa EU-kultin palvojien ja globalisti-internationalistien virheissä on, että ne eivät ole
pelkkiä epähuomiossa tehtyjä erehdyksiä vaan seurauksia
tavoitteellisesta toiminnasta, joka jatkuu edelleen. Todellisuuden opetus on, että sukeltaminen kannattaisi lopettaa viimeistään silloin kun
on pohjalla.
Täytyy kyllä taas kehaista vähän omia ennustajanlahjojani, jotka eivät tosin tule sen enempää Platonin luolasta kuin Delfoin oraakkeliltakaan. En voi kuin kiittää itseäni siitä, että olen kannattanut Suomen hakeutumista NATOon aina siitä asti, kun liittyminen on YYA-sopimuksen purkamisen jälkeen ollut mahdollista. Olen vastustellut kalliiksi käyviä euroalueen sitoumuksia sekä kritisoinut Venäjän möyrintää Afganistanissa, Georgiassa, Ukrainassa ja muuallakin. Haittamaahanmuuton arvostelemisen aloitin vuonna 2006.
Kaikki tämä ei ole mitään ihmeellistä mediointia vaan looginen seuraus kansallismielisestä politiikasta, jossa kansallisvaltio tunnustetaan hegeliläis-snellmanilaiseksi Järjen työvälineeksi ja kansakunnan edunvalvojaksi.
Se ei ole myöskään imperialismin ilmentymää eikä museorasistista nationalismia vaan kansallisen hyvinvoinnin takaamista ja turvaamista, joka on pitkälti unohdettu samalla, kun politiikan painopiste on siirretty kotinurkilta kansainväliseen kontekstiin.
Siitä olkoon esimerkkinä ehdokas Urpilaisen ilo sen johdosta, että EU vuonna 2022 päätti kipata 150 miljardia euroa veronmaksajien rahoja Afrikkaan.
Tämän käänteispuolena Suomen ”hyvinvointialueiksi” irvokkaasti sanotuilla pahoinvointialueilla vallitsee suunnaton hoitovelka ja jonojen kurimus. Niitä tehostaa uusi väliportaan hallintohimmeli Sote, joka lisäsi julkisen talouden menoja yli 6 miljardilla eurolla.
Valtio: kuviteltu yhteisö?
Ei ole mitenkään ihmeellistä, miksi ehdokkaat toistelevat, että tarvitaan politiikan suunnanmuutosta, sitoutumista pitkäaikaisiin ohjelmiin, yksimielisyyttä, samaan hiileen puhaltamista ja muuta kansakuntaa yhdistävää.
Juuri tätä nykyinen kansallismielinen liike on koko ajan pyrkinyt edistämään, mutta valtavirtamedian, yliopistojen, viestintätoimistojen ja rekrytointifirmojen lumihiutaleet ovat leimanneet kyseisen vaihtoehdon muka vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi sekä ripustaneet siihen syytöksiä rasismista ja ”etnonationalismista”.
Heidän mielestään hyvä- ja huono-osaisten kuilu syvenee ja levenee muka aatteellisista syistä, vaikka niin käy, koska sosiaaliturva on jo etukäteen syöty ja jaeltu solidaarisuuden osoituksina toisten maiden kansalaisille.
On kylläkin vaikea ajatella, että valtion lähtökohtana ei olisi kansakunta ja että kansakunta ei nojautuisi kansaan, joka asuu tietyllä alueella ja käyttää suvereenia valtaa. Tämä oli jo osa Max Weberin valtiomääritelmää.
Myös Halla-aho on oikeassa eräässä vaalikonevastauksessaan, jonka mukaan vaatimus syntyperäisestä suomalaisuudesta pitäisi ulottaa koskemaan presidentin lisäksi myös ministereitä ja kansanedustajia, jotka kansaa edustavat.
Itse pidän vaarallisena sellaista ajattelua, joka perustuu yliyksilölliseen ideologiaan sekä kansallisia rajoja ja valtiollista itsemäärämisoikeutta mitätöivään internatsismiin. Väite kansallismielisyyden konservatiivisuudesta on outo ja erikoinen, sillä kansallisvaltioissa voidaan nähdä oikeudenmukaisuuden tulevaisuus.
Kansallisvaltiot ovat toimintayksiköitä, jotka ovat sopivan kokoisia turvatakseen hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden jäsentensä haluamalla tavalla. Löytyykö yliopistojen palkkalistoilta joku, joka väittää, että kansallisvaltio ei olisi tärkeä esimerkiksi ukrainalaisille? Toivottavasti ei löytyisi, mutta taitaapa silti löytyä pitkät listat kansallisvaltiojärjestelmän mitätöijiä.
Israelilainen filosofi Yuval Harari edusti teoksessaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016) samantapaista näkemystä kuin irlantilais-brittiläinen politiikantutkija Benedict Anderson, joka kirjassaan Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007) väitti kansallisvaltioiden olevan vain imaginaarisia luomuksia vailla tosiasiapohjaa.
Myös Harari luulee keksineensä metafysiikan käsitteen ja merkityksen uudestaan. Hänkin väittää, että kansallisvaltiot ovat kuvitteellisia yhteisöjä ja että ne muistuttavat juridisia abstraktioita tai sosiaalisia konstruktioita. Tieteenalasta riippuen noilla yliyksilöllisillä härveleillä onkin aina hieman eri nimi.
Joka tapauksessa Hararin väite on, että kyseiset metafyysiset luomukset ovat tyypillisiä vain ihmislajille ja että juuri niiden ansiosta ihminen on saavuttanut menestyksen. Yliyksilölliset luomukset toimivat. Ne toimivat kuin valtiot ja yritykset, mutta käsittääkseni eivät ilman ihmisiä.
Samaan hengenvetoon, jolla Harari korostaa kuvitteellisten luomusten tärkeyttä ihmisyhteisöjen evoluutiossa, hän kuitenkin kiistää, että kansallisvaltio olisi hyvä ja toimiva luomus. Hän katsoo, että suuret globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa vain ylikansallisella internationalistisella kanssakäymisellä ja kansallisvaltioita purkamalla.
Kirjoitin jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että juuri tuossa ajatuksessa kaikki menee pieleen. Asiat ovat täysin päinvastoin. Kansallisvaltioita tarvitaan sekä taloudellisten että ilmastonsuojeluun liittyvien ratkaisujen toteuttajiksi.
Olisi siis tärkeää, että myös Kiinan tapaiset kansallisvaltiot alkaisivat organisoida hiilen alasajoa yhtä pontevasti kuin länsimaat. Ja olisi tärkeää, että länsimaat palauttaisivat tuotantoaan takaisin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, ihan jo turvallisuussyistäkin, koska arvomaailmat eri puolilla planeettaa ovat niin erilaisia.
Mitään maita ja kansakuntia ei voida globaalilla ja internatsistisella toimintatasolla pakottaa, sillä muutoin tuloksena on sota. Juuri se onkin ylitsevuotavan internatsistisen ”luottamuksen” ja äärimmilleen venytetyn sopimisjärjestelmän hedelmä.
Sen sijaan Harari katsoo, että kansallisvaltioiden aika on ohi ja että vastauksia kaikkiin suuriin kysymyksiin pitää etsiä ylikansalliselta kansainväliseltä tasolta.
Siihen liittyvä kuvittelu ja kertomusten sepittely vasta onkin todellinen idealismin ja todellisuudesta irtautuneiden haaveiden runsaudensarvi. Harari ei näytä ymmärtävän sitäkään, että teoksellaan ihmisen historiasta hän itse on abstraktin narraation kirjoittaja ja todellinen satusetä.
Erimielisyyttämme ei siis tarvitse ihmetellä. Harari on tyypillinen multikultturisti, globalisti ja internationalisti, kun taas itse olen omakulttuurisuuden kannattaja, lokalisti ja regionalisti. Myös kulttuurinen monenlaisuus on mielestäni parasta (ja mahdollista) silloin kun kulttuurit toimivat ja todellistuvat eri alueilla.
Miksi sitten puhun ”filosofian kansainväliseksi supertähdeksi” sanotun Hararin näkemyksistä näin paljon? Siksi, että hän on yksi lenkki siinä hölmöyden ketjussa, johon valtamedia ja kustantajat ovat kytkeneet myös monta muuta ihastelemaansa järjen jättiläistä, kuten Naomi Kleinin ja Sanna Marinin.
Sen sijaan jokainen, joka on antautunut lausahtamaan sanankin kansallisen edun edistämisestä politiikassa, on leimattu julkisessa sanassa natsiksi, fasistiksi, rasistiksi, sovinistiksi ja ties miksi hirviöksi.
Siinä on se virheiden virhe, jonka korjaamiseksi ei onneksi paljoa tarvita. 180 asteen suunnanmuutos internatsistiseen politiikkaan riittää. Sitä odottaisin luokkahuoneemme nimeltä Suomi seuraavalta järkkäriltä.
