Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Iltalehti julkaisi tänään huvittavan jutun koululaisten opintomenestyksen heikkenemisestä Suomessa. Eduskunnan sivistysvaliokunta oli tilannut muutamilta kasvatustieteilijöiltä arvion siitä, miksi oppiminen on repsahtanut.

Vastaukseksi kansanedustajat saivat pohdintoja, joissa PISA-tulosten ja muiden oppimistulosten huononemista selitettiin kouluhin syntyneellä ”epävirallisella tasokurssijärjestelmällä”. Siinä ”oppilaat ohjataan suoritustasonsa mukaisesti eritasoisiin rinnakkaisluokkiin”. Syyksi esitettiin myös, että ”koulumenestystä mittaavat järjestelmät ovat retuperällä” ja että ”opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla”.

Selitettiin, että oppilaiden arvioimiseksi ei ole oikeanlaisia kriteerejä ja perättiin ”luonnontieteen ja matematiikan kansallista kehittämisprojektia, jossa huomio keskitettäisiin oppilaiden opiskelumotivaatioon”. Etsittiinpä selitystä perinteisestä marxilaisesta luokkateoriasta ja väitettiin, että ”erikoisluokille valikoituu oppilaita ennen kaikkea ylemmän sosioekonomisen aseman perheistä”, jolloin kyseessä olisi ”oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutuksen nopea lisääntyminen”.

Sen sijaan siihen ei vastattu, miksi oppilaan perhetausta vaikuttaisi juuri nykyaikana oppilaan koulumenestykseen, kun vielä 1980-luvulla koulu takasi heikoistakin taloudellisista asemista tuleville lapsille ja nuorille mahdollisuuden menestymiseen ja luokkanousuun. Suomalainen koulujärjestelmähän on todellinen tasa-arvon kehto sikäli, että koulussa oppilaat ovat voineet edistyä täysin omien kykyjensä mukaan. Käsitykseni mukaan koulujärjestelmä on tässä suhteessa yhtä hyvä kuin aikaisemminkin.

Huomiota herättävää kasvatustieteilijöiden esittelemissä selityksissä on systeemikeskeinen demari-ideologia, jonka mukaan vikaa etsitään koulujärjestelmästä. Ongelman ympärillä kiertelevissä ja kaartelevissa selityksissä vältellään mahdollisuutta, että vikaa olisikin oppilasaineksessa.

Sherlock Holmes sanoi, että jos todennäköiset selitykset eivät tuo valoa mysteeriin, on jäljelle jäävä epätodennäköinen selitystekijä hyväksyttävä.

Entäpä, jos oikeassa ovatkin valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn, jotka ovat katsoneet, että tumma nekroidinen ihmisrotu on älyllisiltä edellytyksiltään keskimäärin heikompaa kuin länsimainen euripidinen ja orientaalinen, eli mongoloidinen, rotu?

Harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä ja lähi-itäläisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että jopa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat. Tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006, jolloin maahanmuuttajien määrät alkoivat nousta peruskouluissa.

Myös Iltalehti tuo omalla tavallaan valoa asiaan. Olli Ainolan kirjoittamassa jutussa opetusneuvos Ulla Laine opetushallituksesta sanoo, että ”oppilaiden osaamiserot kasvavat äidinkielessä”. Yliopistonlehtori Venla Bernelius taas lausuu, että ”[u]usi huono-osaisuus puolestaan paikantuu kaupunkiseutujen heikkeneville alueille”. Hänen mukaansa ”hyväosaiset perheet hakeutuvat pois ongelmallisiksi leimautuneista naapurustoista ja kouluista”.

Nämä sosioekonomiset selitystekijät muistuttavat vahvasti maahanmuutosta johtuvista ongelmista, jotka helposti paljastuvat heikon opintomenestyksen syiksi ja ovat johtamassa koululaitoksen halkeamiseen. Silti selitystä ei löydetä eikä paikanneta oppilasaineksen muutokseen, vaan sitä haetaan jatkuvasti järjestelmästä, ja keskitytään osoittamaan vain maahanmuuttopolitiikan hallinnollisia seurauksia. Lehtori Berneliuksen mukaan

”[m]uuttoliike eriyttää naapurustoja, ja toisaalta vapaa kouluvalinta muuhun kuin omaan lähikouluun voi kiihdyttää koulujen välistä eriytymistä. Ratkaisu tilanteeseen ei ole yksiselitteinen. Kansainvälisesti on esimerkiksi osoitettu, että kouluvalintojen täydellinen kieltäminen ruokkii useissa tapauksissa asuinalueiden välistä eriytymistä, kun paikka halutusta koulusta – tai torjutun koulun välttely – varmistetaan muuttamalla.”

Tämän mukaan syyt tiettyjen koulujen ja alueiden vajoamiseen johtuisivat tiettyjen asukkaiden pakenemisesta maahanmuuttajalähiöistä, jolloin syyllisinä tason laskuun esitetään ongelmalähiöistä kaikkovat parempitasoiset oppilaat. On muistettava, että kytkintään ovat nostaneet nimenomaan kantaväestöt, joten vikaa pitäisi hakea noihin ”torjuttuihin kouluhin” jääneestä vierasperäisestä oppilasaineksesta.

Koulujen eriytymiseen johtavaa spontaania segregaatiota ei voida keskeyttää, sillä vanhemmilla on oikeus ja käytännöllinen pakko valita asuinpaikkansa sekä koulut, joihin jälkikasvunsa laittavat. Ruotsin opetusministerin ehdottama keinotekoinen samalle viivalle pakottaminen ja ”kattavan yhteiskunnallisen koostumuksen” tavoittelu osoittavat, kuinka epäonnistunutta integraatiopolitiikka on ollut, ja tämän pakkorikastuttamisen tuloksena kaikista kouluista tulee todennäköisesti yhtä huonoja.

Mitä Suomen kouluissa sitten tehdään? Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat iloitsivat, että jokainen yhdeksäsluokkalainen saa Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman feminismikirjan nimeltä ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”.

Tämä niin sanottujen ruskeiden tyttöjen etuoikeuttamiseen ja kehumiseen tähtäävä kulttuurimädätys ei voi olla vaikuttamatta suomalaisten poikien koulunkäyntihalukkuuteen. Poikien heikommaksi väitettyä opintomenestystä voidaankin selittää koulumaailmaa leimaavalla täysfeminismillä, jonka tuloksena naisopettajattarien korkokenkä polkee miesten kulkusia.

Koska suuri osa koulujen opetuksesta on pelkkää feminististä aivopesua, jossa poliittinen korrektius, monikulttuurisuus ja maahanmuuton suosiminen on nostettu loogisen ajattelun edelle, ei tarvitse ihmetellä, miksi menestys älyä vaativissa oppiaineissa, kuten matematiikassa, fysiikassa ja muissa luonnontieteissä, floppaa.

Voidaankin kysyä, kuinka viisasta on ollut päästää feministiset naisasianaiset päättämään valtionpolitiikkaan liittyvistä asioista ja sitä kautta ratkaisemaan kansakuntamme kohtalonkysymyksiä, jotka riippuvat ennen muuta väestöpoliittisista valinnoista, maahanmuuttopolitiikasta ja kansakuntamme etnisestä rakenteesta.

Chimamanda Ngozi Adichien indoktrinaatio-oppaan sijasta opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto ja niiden kanssa kimpassa olevat tahot olisivat voineet jakaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille 100 000 kappaletta kirjaani ”Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen”.

Valkoisen väestön syrjäyttämiseen ja ghettouttamiseen johtava ongelma on globaali. Kyseessä ovat alkusoinnut politiikkaan, jonka tuloksena länsimaiden kantaväestöt suljetaan ennen pitkää omiin reservaatteihinsa entisissä kotimaissaan.

Samalla, kun Yleisradio viettää jatkuvaa Nenäpäivää, jossa tuskaillaan afrikkalaisten ja muiden kehitysmaalaisten auttamisen puolesta, Helsingin Sanomat julkaisee vitsikkään uutisen, jonka mukaan 15 000 tieteenharjoittajaa ovat huolissaan joukkotuhosta ja varoittavat, että ”pitkään jatkunut väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin uhkiin”.

Minä olisin huolissani siitä, että vasta nyt niin sanottu tiedeyhteisö kakaisee kurkustaan tuollaisen itsestäänselvyyden, jonka kuka tahansa pulliainen on voinut todeta jo 1970-luvulta asti. 

Pitääkö siis noita väestönkasvustaan piittaamattomia Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaita jatkuvasti ruokkia, kun syynä niissä asuvien perhepoliittiseen kurjuuteen ovat heidän omat välinpitämättömät valintansa? Tyhminkin ihminen varmasti tietää, millä tavoin jälkeläisiä tehdään tai ei tehdä, joten syy heidän tukalaan todellisuuteensa on heidän itsensä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän myös sen, millä tavoin jälkeläisiä pitää kohdella ja mitä vastuu merkitsee. Siitä Ranskan kansalaiseksi mainostetun Mathieu Cherchelin tekemä, omaan lapseensa kohdistunut murha, ei anna hyvää esimerkkiä – ei myöskään norsunluurannikkolaisen Seydoy Kouandan tapa kohdella tytärtään.

Asia ei tule paremmaksi, vaikka punavihreä mädättäjämedia kuinka yrittäisi vaieta myös Porvoon surmaajan etnisestä taustasta ja selittää hänen tekonsa ”huoltajuuskiistasta” johtuvaksi tai ”harvinaiseksi” tapaukseksi. Faktapohjainen tilastoinformaatio valaisee, että afrikkalaistaustaiset kehitysmaalaiset tekevät Suomessa moninkertaisesti väkivaltarikoksia kantaväestöön verrattuna (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä), ja ilmiö on kansainvälinen. Ongelmia voitaisiin siis helposti torjua vähentämällä haittamaahanmuuttoa tai lopettamalla se mieluiten kokonaan.

Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti äskettäin blogissaan työministeri Jari Lindströmille (sin.) tekemästään kirjallisesta kysymyksestä, jossa hän tiedusteli, miksi Suomessa on työllistämisenedistämispalveluita, joihin huolitaan vain maahanmuuttajia. Tavio kertoi esimerkkinä, että Espoossa tiettyyn työharjoitteluun kelpuutetaan vain maahanmuuttajia ja että kaikki harjoittelun läpäisseet saavat kokoaikaisen työpaikan, jossa palkka on 2 500 euroa kuukaudessa.

Koska Suomen valtio tukitoimineen on ensisijaisesti Suomen kansalaisia varten, maahanmuuttajia etuoikeuttamalla ja suosimalla tehdään epäoikeudenmukaista politiikkaa, joka herättää vihaa kantaväestössä. Se on vastoin kansallista etua, rapauttaa moraalia ja heikentää sosiaalista pääomaamme. ”Positiiviseksi syrjinnäksi” (ristiriitaisesti) sanottu kantaväestön polkeminen on myös vastoin perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Asiassa ei olekaan mitään ”positiivista”, sillä etuoikeuttaminen ei luo legitimiteettiä vaan murentaa poliittisen toiminnan oikeusperustusta.

Sipilän hallituksen tapa suosia ulkomailta maahanmuuttajina tulevaa vierastyövoimaa on häikäilemätön läimäytys päin niiden kantaväestöön kuuluvien suomalaisten naamaa, jotka joutuvat olemaan työttöminä. Koska maahanmuuttajien keskimääräinen työttömyys on lähes 2,5-kertainen kantaväestöön verrattuna ja kehitysmaista tulleiden keskuudessa luku on vielä pahempi, hallitus yrittää kaunistella itse aiheuttamaansa ongelmaa tarjoamalla maahanmuuttajille ohituskaistan työpaikkoihin.

Hallitus on käyttänyt turvapaikkaprosessia työvoiman houkuttelemiseksi maahamme, vaikka Suomessa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Enintään pulaa on halvasta työvoimasta. Näyttöä työvoiman ylitarjonnasta antaa työllistämistukitoimien tarve.

Tosiasiassa myöskään turvapaikkaprosessia ja siihen liittyvää humanitaarista maahanmuuttoa ei saisi käyttää työvoiman rekrytoimiseen. Sinipunainen työministeri Lindström onkin pyrkinyt kääntämään asetelman nurin ja peittelee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden massavastaanotosta johtuvaa ongelmaa piilottelemalla heitä veronmaksajien varoilla tuotettuihin suojatyöpaikkoihin.

Työperäinen maahanmuutto, josta yleensä käytetään nimitystä ”siirtolaisuus”, on kokonaan toinen asia kuin hallituksen harjoittama turvapaikkapolitiikka, jonka välineeksi on nyt otettu suomalaisia syrjivä työllistäminen. Työperäinen maahanmuutto tarkoittaa, että Suomessa olevaa työpaikkaa ei saada täytetyksi, koska sopiva tekijä puuttuu, ja ulkomailta tulee joku suorittamaan työn. Työperäiseen maahanmuuttoon voidaan lukea sekin, että ulkomaalainen hakee Suomessa töitä samoin ehdoin kuin suomalainen. Syrjivää työllistämistä taas on se, että Suomesta löytyisi tekijöitä avoimeen työpaikkaan, mutta siitä huolimatta tehtävään palkataan tai koulutetaan joku ulkomaalainen ohituskaistaa myöten.

Suomalaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa, mutta nykyisin myös punavihreä vasemmisto-oppositio haluaa romuttaa tämän periaatteen. Syyskuun alussa kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät lakialoitteen, jossa ehdotetaan työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa ”selvitetään ennen oleskeluluvan myöntämistä EU:n ulkopuolelta tulevalle työntekijälle, onko työmarkkinoilla jo saatavilla sopivaa työvoimaa”. Periaatteen tarkoitus on ollut suojata suomalaisen työvoiman ja yhteiskunnan edut.

Vihervasemmistolaisten feministien ja kokoomuslaisen punaporvarin aloitteella Suomeen yritetään tuoda maailmanlaajuiset halpatyömarkkinat, minkä tuloksena suomalaiset paperiduunarit, insinöörit, tutkijat ja rakennustyöläiset joutuvat turvautumaan veronmaksajien kustannuksella ylläpidettävään työttömyysturvaan ja sosiaalihuoltoon. Tapauksesta opitaan, kuinka paljon vihervasemmisto ja löperöliberaali oikeisto vihaavat suomalaisia ihmisiä.

Jopa Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan käpykaartikenraali Anna Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa. Sen mukaan ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”. Aloitteen motiivi on siis puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja sen tavoite on täyttää Suomi lähi-itäläisellä ja afrikkalaisella joutoväellä. Suokas toteaa, että myös heidän työllistyessään tilanne on paha: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Lisäksi Suokas toteaa, että ”[i]kinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa”.

Punaporvariston viha suomalaisia ihmisiä vastaan näkyy siinä, että yli puolet kansanedustajista on allekirjoittanut lakialoitteen, ja allekirjoittajia on kaikista muista paitsi perussuomalaisten ja sinisten ryhmästä. Kun kantaväestön työpoliittiset edut syrjäytetään maahanmuuton edistämiseksi, on poliittinen eliitti lähtenyt pelaamaan kasinoa, jossa oman maan kansalaisten inhimilliset resurssit tuhlataan merkityksettöminä hyödykkeinä ja suomalaiset paiskataan käyttökelvottomiksi esineiksi julistettuina katuojaan. Ei siis ihme, että Yle ei uutisoinut aiheesta, kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa viime keskiviikkona, mutta Iltalehti raportoi asiasta ilman kritiikkiä, vasta-argumentaatiota ja pelkästään maininnanomaisesti.

Lopputulos kantaväestöä syrjivästä työllistämisestä on, että työttömyys Suomessa ei laske ja työttömyysmenot pysyvät jättiläismäisinä. Näin on osoitettu, että myöskään myytti maahanmuuttajien työllistymisestä ei oikeuta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ja liberaalipopulistinen oikeisto katsovat kuitenkin maahanmuuton olevan oikeutettua, jos maahanmuuttaja työllistyy.

Nimenomaan tällöin oikeutus puuttuu, sillä yhteiskunnan tukityöpaikkoihin (esimerkiksi kulttuurikoordinaattorin tai tulkin tehtäviin) sijoittuessaan maahanmuuttaja aiheuttaa julkiselle taloudelle 3–5-kertaiset kulut verrattuna siihen, että hän on työttömänä ja sosiaalietuuksien varassa. Koska maahanmuuttaja yleensä vie työpaikan suomalaiselta tai estää suomalaisen ihmisen työllistymisen, ei maahanmuuttajan työllistyminen oikeuta hänen läsnäoloaan Suomessa. Työllistynyt maahanmuuttaja on kansantaloudellisesti kaikkein haitallisin.

Parempaa työpolitiikkaa kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Perustuslain vastaista maahanmuuttajien suosintaa

Suomalaisten ihmisten syrjintä on jatkunut työpolitiikan ohella myös sosiaalitoimessa ja sosiaalipolitiikassa. Viime kesänä paheksuttiin sisäministeriön ehdotusta, jonka mukaan ISIS-taistelijoille luotaisiin ohituskaista sosiaalipalveluihin, ja vastustusta herätti myös Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esitys, että laittomasti maassa oleville perustettaisiin parempia palveluja.

Ensin mainittu tarkoittaisi periksi antamista väkivallalla uhkaamisen edessä, ja jälkimmäinen todennäköisesti houkuttelisi maahamme lisää turvapaikkaturismia. Maahanmuuttajien suosiminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella on jo sinänsä väärin, ja se myös loukkaisi perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä.

Harva sen sijaan muistaa, kuinka eriarvoistavasti Suomen verolait kohtelevat ulkomaalaisia ja suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä.

ALV-vapautus maahanmuuttajien yrityksille kestää maksimissaan kymmenen vuotta tai siihen asti, kunnes maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Starttirahaa he saavat enintään kolmeksi vuodeksi lähes sata euroa päivässä, ja se on veroton.

Maahanmuuttajille suunnattujen verohelpotusten ja yritystukien hyödyntäminen ei ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi. Lehdistön ylistämässä seikassa, että kolmannes yrityksistä on maahanmuuttajataustaisten perustamia, ei olekaan mitään juhlimista. Päinvastoin: veroetu tarjoaa maahanmuuttajille hintakilpailuedun, jonka kautta maahanmuuttajat voivat syödä suomalaisten yritykset pois markkinoilta. Näyttöä löytyy sekä partureista, liikennöintitoimesta että ravitsemusalalta, joilla maahanmuuttajien firmat ovat tehneet myös verorikoksia.

Brysselin säikäyttämä eduskunta sääti jo toistakymmentä vuotta sitten veroedun myös Suomessa työskenteleville ulkomaalaisille ”avainhenkilöille”. Euroopan unionin virkamiehet, pankkiirit ja elektroniikkainsinöörit ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron kuukausitulon tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä.

Häikäilemätöntä suomalaisten ihmisten syrjintää

Maahanmuuttajien suosimista ja suomalaisten ihmisten syrjintää harjoitetaan työ-, finanssi- ja sosiaalipolitiikan lisäksi myös asuntopolitiikassa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vaivihkaa ryhtynyt vuokraamaan asuntoja turvapaikan saaneille pakolaisille vapailta markkinoilta, sillä kaupungin omat asunnot ovat täynnä, ja tätä kautta verovaroja käytetään asuntotilanteen heikentämiseen myös niin sanotuilla vapailla markkinoilla. Yleisradion jutun mukaan kulut nousevat ”turvapaikkatilanteen” vuoksi noin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa.

Helsingin kaupungin asunto-osaston päällikkö Markku Leijo arvioi jokin aika sitten, että ”[v]altaosa turvapaikan tai oleskeluluvan saaneista pakolaisista siirtyy oletettavasti pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsinkiin.” Hänen mukaansa ”Helsingin markkinoille tulee ensi vuoden aikana 2500–3000 uutta asunnon hakijaa. Asunnottomina he menevät asuntojonossa suoraan kärkeen.” Koska haittamaahanmuuttona tulleet laittomat maahantunkeutujat eivät voi sopia kunnallisiin vuokra-asuntoihin, Leijon johtopäätös on, että ”vapaat markkinat on se väylä, miten asuminen järjestetään”.

Kunpa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asuttaminen jätettäisiinkin ”vapaiden markkinoiden” varaan, mutta nyt kaupunki alkaa hankkia vapailta markkinoilta vuokra-asuntoja ja maksattaa ne suomalaisilla veronmaksajilla. Röyhkeyden huippu on, että kaupungin asukasvalintaperiaatteiden mukaan turvapaikan saaneet asunnottomat ohjataan jonon ohi. Koska pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat yleensä asunnottomia, kaupungin asuntotoimi työskentelee heidän hyväkseen suomalaisia kuntaveron maksajia vastaan.

Tilanne on aivan samanlainen myös taloudellisen sosiaaliturvan alueella, jossa toimeentulotuki takaa varattomille pakolaisille ja turvapaikanhakijoille täyden ylläpidon, kun taas suomalaiselle ihmiselle toimeentulotuki ei myönnä mitään, mikäli hänellä on vähänkin säästöjä tai varallisuutta ja vaikka tulojen saanti päivittäiseen elämiseen olisi katkennut. Syynä tähän on omistamis-, sivistymis- ja yrittämisvihamielinen toimeentulotukilainsäädäntö, joka rankaisee kaikesta yritteliäisyydestä ja ohjaa hankkiutumaan mahdollisimman köyhäksi ja kurjaksi.

Kaupungin asuntotoimessa ongelmaan suhtaudutaan aivan niin kuin maahanmuutto olisi luonnonlaki, maanjäristys tai muu katastrofi, johon kantaväestön olisi alistuttava tuhoista huolimatta. Kaupungin asunto-osaston osastopäällikkö Markku Leijo toteaakin Yleisradion edellä viitatussa jutussa, että ”maahanmuuttajien virta on pysyvä”.

Kaupungin vuokra-asunnot puolestaan ovat pysyvänluonteisia, eikä vuokrasopimuksilla ole takarajaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuminen ei ole sidottu myöskään tuloihin niin, että tulojen nouseminen johtaisi velvollisuuteen siirtyä muualle, joten maahanmuuttajat saavat helposti alleen kovaa maata. Koska maahanmuuttajat pakkautuvat kasvukeskuksiin, joissa heille tarjotaan kaupunkien tuella asuntoja, he voivat viedä suomalaisilta myös työpaikat.

Tästä kaikesta kärsivät suomalaiset ihmiset, jotka ovat työttöminä Suomen taantuvilla seuduilla mutta voisivat siirtyä työn perässä kasvukeskuksiin, mikäli niistä järjestettäisiin yhtä suopeasti julkisen vallan avulla asuntoja suomalaisille kuin järjestetään maahanmuuttajille. Maahanmuuttajien aiheuttama asuntopoliittinen ongelma on keskeinen myös siksi, että asunnon myöntäminen mahdollistaa muukalaisten läsnäolon, josta suomalaiset kärsivät. Siinä kiteytyy koko maahanmuuton ongelma, ja se on, että maahanmuuttajia ylipäänsä tunkee tänne ovista ja ikkunoista.

Jokin aika sitten raportoitiin perheestä, jonka vuokrasopimuksen Suomen Punainen Risti sanoi laittomasti irti valloittaakseen tilat maahantunkeutujien käyttöön. Vähän sen jälkeen paljastui, että Forssan kaupunki hätistelee vuokra-asunnoistaan pois niiden nykyisiä asukkaita pyhittääkseen asunnot maahantunkeutujille. Sama on nähty Kemijärvellä ja Rovaniemellä. Vuokratessaan asuntoja maahanmuuttajille SPR ei tee mitään järjestääkseen asuntoja Suomen noin 10 000 kokonaan asunnottomalle.
 

Yliopisto- ja koulutusjärjestelmästä tehty maahanmuuton kanava ja oheiskulu

Poliittinen vihervasemmisto ja sen kanssa yhteistyössä toimiva epäisänmaallinen porvaristo aikovat mädättää myös suomalaisen koulutusjärjestelmän. Yleisradion uutiset kertoivat kuukausi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”!

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti, mutta samalla on muistettava, että julkisoikeudellisissa yliopistoissa tulisi noudattaa hyvää hallintoa ja yhdenvertaisuusperiaatteita. 

Suomen yliopistoja pyöritetään joka tapauksessa lähes sataprosenttisesti suomalaisilta ihmisiltä ja yrityksiltä kannetuilla verovaroilla. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat aiotaan palauttaa takaisin maksajille, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tätä periaatetta rikotaan räikeästi, kun verovaroin ylläpidettyihin yliopistoihin houkutellaan ulkomaalaisia opiskelijoita ja tutkijoita, jotka vievät opiskelu- ja työpaikat suomalaisilta.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyödyllistä näyttöä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä todennäköisesti tiedä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella.

Yliopistot puolestaan muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana ”kansainvälisyys”. Niissä kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vahingoittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa ja pyrkii vetämään maton suomen kielellä esitettävän tieteen ja yhteiskuntakritiikin alta. Kirjoitin aiheesta muun muassa jutussani ”Internatsismia yliopistoissa”. On muistettava, että kansainvälisyys ei edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

On rikos suomalaisia ihmisiä vastaan, että verovaroilla tarjoillaan ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät sitä kautta hyödyntämään lähes maksuttoman ja korkealaatuisen koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelu- tai työpaikkaa. Käsittelin kysymystä muun muassa kirjoituksessani ”Ulkomaalaisten lukukausimaksuista”.

Koska valtio välittää suomalaisten verovarat ulkomaalaisille ja maksaa lähes kokonaan yliopistojen viulut, olisi tehtävä poliittinen päätös, että yliopistoilta otetaan valtion rahoitus kokonaan pois, mikäli ne valuttavat verovarat ulkomaalaisten kouluttamiseen tai palkkaamiseen.

Sama pätee koulutusjärjestelmään myös laajemmin. Maahanmuuttajien lisääntymisen myötä koko koululaitoksesta, aina alkaen peruskoulujärjestelmästä ja päätyen korkeakouluihin asti, on tullut kehitysavun muoto, jossa koulutetaan vierasperäisiä tyttöjä ja poikia yhteiskunnan verovaroilla. Suuri osa valtion velan kasvua aiheuttavista kustannuksista onkin käytännössä pelkkiä maahanmuutosta johtuvia kuluja.

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia

Tiedotus- ja toitotusvälineet mekastivat alkuviikosta, että Kallion lukion teatteri-ilmaisun opettaja on hyllytetty virastaan ”seksuaalisen ahdistelun” vuoksi. Lehtien mukaan hän oli käyttänyt opetusmetodinaan muun muassa demonstroitua raiskausta ja laittanut vähäpukeisia likkoja näyttämölle.

Kun itse olin teini, olin sitä mieltä, että kouluun ei kannata edes mennä, jos siellä ei voi harrastaa seksiä muiden oppilaiden tai opettajien kanssa.

Kävin kylläkin eri kouluja, opintomenestykseni oli keskinkertaista ja älyni pääsi loistamaan vasta yliopistoissa, joissa minua tosin ahdistelivat monet vihervasemmistolaiset Mimosat poliittisesti.

Koska Kallion lukiolaisten koettu seksuaalinen ahdistuneisuus oli lehtijuttujen mukaan jatkunut ”vuosia”, päättelen, että vasta nyt media on saanut nuorison manipuloitua seksuaalisuuden vaarallistamiseen tähtäävällä feminismillään ja seksuaalisella ahdasmielisyydellään niin, että aihe voitiin ”löytää” ja mäkätys asiasta aloittaa.

Paljastavaa on, että pojat eivät valita, vaan kaikki kurssinsa keskeyttäneet olivat tyttöjä. Kitisijöiden kärjessä ovat eräs kyseistä lukiota käynyt pahamaineinen feministikirjailija ja poplaulaja, jotka käyttävät ajojahtia kouluaikaisen mieskaunansa ja narsistisen kostonhimonsa välineenä, niin kuin todennäköisesti suurin osa muistakin valittajista.

Ahdistelusta epäilty ja minulle henkilökohtaisesti tuntematon Hannu Tuisku on tehnyt väitöskirjansa Teatterikorkeakoulussa liittyen Jouko Turkan opetusmetodeihin. Vaikka hänen opetusmenetelmänsä eivät olisi lähtöisin Turkalta, on joka tapauksessa hyvä, että turkkalaisuuden jälki teatteri-ilmaisun opetuksessa näkyy.

Teatteri-ilmaisua voi oppia vain epämukavuusalueella

Täysin hakoteillä ovat ne Helsingin Sanomien naistoimittajan haastattelemat teatterialan naistoimijat, joilta lehti on lypsänyt kannanoton, että ”raiskausharjoitteet eivät ole tätä päivää”. Miten niin eivät ole? Kyllä ne ovat, sillä inhimillisillä peruskokemuksilla ei ole viimeistä myyntipäivää. Aihe on ajankohtainen ja liittyy monella tavalla ihmisten arkielämään, joten teatteri-ilmaisun alalla on voitava harjoitella eläytymistä myös seksuaalisiin extreme-kokemuksiin.

Teatteriopetuksen maailma taantuu, mikäli oppilaita liikutetaan pelkästään heidän omalla mukavuusalueellaan. Ihmisiltä on riisuttava naamiot samaan tapaan kuin Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, jossa alokkailta vietiin alun alkajaisiksi ”ilme”. Vasta riisumisen jälkeen on mahdollista rakentaa jotakin.

On muistettava, että opetuksen kannalta voi olla välttämätöntä kokea kokemuksia, jotka ovat epämiellyttäviä. Arvostelijat ovat nyt tehneet oppilaiden epämiellyttävistä kokemuksista johtopäätöksen, että niitä ei olisi saanut tuottaa. Tämä on väärä johtopäätös, sillä jos ihminen ei koe myös vastenmielisiä kokemuksia, hän ei koskaan opi mitään.

Levittämällä poliittista korrektiutta esittävien taiteiden maailmaan tehdään teatterista nössöä: feminismin, sovinnaisuuden ja seksin pelon sekä kukkahattutätien, sädekehänunnien, virkkumummujen ja rukoilijasirkkojen mautonta ja mitäänsanomatonta nynnyviihdettä, joka aliarvioi katsojia omalla mielistelevyydellään ja kosiskelevuudellaan.

Turkkalaisuus on teatterihistoriamme antoisinta osaa

Kunnioitin Jouko Turkkaa siksi, että hänelle mikään ei ollut pyhää. Hänen työnsä hedelmänä voidaan edelleenkin nauttia esimerkiksi TV-draamasarjasta ”Kiimaiset poliisit”, joka hyödyntää nerokkaasti suomalaisten ihmisen ahdistusten, syyllisyyden, häpeän, ujouden ja kaikenlaisten katumusten aiheita. Siis juuri niitä, jotka pahimmillaan tekevät ihmisistä hiiriä.

Suomalaisessa metafysiikassa pyhiä asioita ovat naiset ja naisten oikeus nolata ja syyllistää miehiä sekä naulita heidät ristille milloin ”seksuaalisesta ahdistelusta”, milloin siitä, että mies on ilman lupaa naista parempi. Kirottuja näyttävät puolestaan olevan perussuomalaiset ja yleensäkin suomalaisten ihmisten ja erityisesti miesten halu nauttia hyvästä kansallisesta itsetunnosta, joka automaattisesti leimataan ”sovinismiksi” tai häpeän ja katumuksen aiheeksi.

Kun Taideyliopistossa on nykyisin otettu käyttöön jopa ”epäasiallisen kohtelun opas”, on Turkan hieno työ tuhottu täysin. Juuri epäasiallisen kohtelun opasta kannattaisi pitää opetuksen ohjenuorana ja pohtia siltä pohjalta, kuinka normeja voitaisiin paljastaa, kyseenalaistaa ja saattaa esiin vaikkapa Harold Garfinkelin kuuluisalla tavaratalometodilla, toisin sanoen rikkomalla niitä. Kukaan ei nimittäin saa tietää, millaisia yhteiskunnan normit ovat, jos kukaan ei niitä kyseenalaista ja koettele. On rikkomus tutkimusetiikaa vastaan, että tämäntapaiset älylliset kokeilut torjutaan ”epäeettisinä”.

Yliopistoälymystö poliittisen korrektiuden tyhmistämää

Feministien jatkaessa elämäntapakontrolliaan tieteenharjoittajat eivät vaivaudu kysymään, millaista ahdistelua jatkuva normien vartiointi yhteiskuntaan tuottaa. Väitteeni on, että ”seksuaalisena ahdisteluna” pidetty rajojen koettelu ei ensisijaisesti aiheuta konflikteja vaan laukaisee niitä, kun taas feministien harjoittama sovinnaisuuden partioiminen on loukkauksista pahin, sillä se koettaa kuohia yhteiskunnasta pois seksuaalisuuden, jonka olemus on se, että se menee soveliaisuusrajojen yli.

Seksuaalisuus on eettistä, sillä se paljastaa ihmisestä hänen hyvyytensä ja lempeän eläimellisyytensä sekä vastustaa teennäisyyttä ja valheellisuutta. Myös ”raiskausten” demonstroiminen on moraalisesti hyväksi, sillä se valottaa, että seksuaalisuus perustuu vietteihin, kun taas seksuaalisen kanssakäymisen torjuminen ja tukahduttaminen ovat luonnonvastaisia ja ihmisarvoa kaltoin kohtelevia käyttäytymismuotoja.

Raiskauksista vaahtoaminen on tekopyhää ja moralistista, sillä väkisinmakauksen käsitteen intentionaalisesta rakenteesta johtuen koko ilmiö on mahdollinen vain kieltäymyksen ja seksuaalisuuden pois pidättämisen kautta. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi seksin kieltäminen olisi moraalisesti oikeutetumpaa kuin seksin tavoittelu.

Naiset pyrkivätkin säännöstelemään ja pidättämään seksiä miehiltä heterosuhteissa, sillä se tuo heille valtaa: valtaa, jonka turvin naiset alistavat heteromiehiä ja nujertavat heidät korkokenkiensä alle. Yksi syy nykykulttuurin banalisoitumiseen ja irrationalismiin politiikassa ja tieteessä on feminismi, jonka vaatimuksia toteutettaessa on survottu munien lisäksi myös aivot.

Yliopistoihin palkatussa nykyhenkilökunnassa on vikana ennen muuta se, että se on tavattoman tylsämielistä, epä-älyllistä, yksitotista ja tyhmää. Jouko Turkan ”Kiimaiset poliisit” on pysyvästi ajankohtainen, sillä se muistuttaa, miksi jokaisessa suomalaisessa piilee poliisi: tosikkomainen, itse itseään ja toinen toistaan rajoittava moraalinvartija, joka kiusaa lähimmäisiään pelosta joutua muuten itse kiusatuksi.

Seksuaalisuuden – jota yleensä pidetään parhaana piirteenä ihmisessä – feminismi määrää peittämään limppulapiomaiseen yksi-ilmeisyyteen, joka tuo mieleen sosialismin ajan sankarinaiset. Pahinta on, että nykyisin tuohon ryhmäkuvaan pyrkii nimenomaan älymystönä esiintyvä yliopistoväki – ei tavallinen rahvas, jolla on päässään vielä jonkin verran järkeä, ironiantajua ja kapinamieltä, joita puolestaan voidaan pitää henkisen kypsyyden merkkeinä. Sen sijaan niin sanottu kulttuuriväki ei ymmärrä enää symboliikkaa, psykodynamiikkaa eikä mitään muuta kuin Tuntematonta sotilasta, joka säilyttää suosionsa ilmeisesti siksi, että yleisölle ei ole vielä valjennut, kuka hän on.

Miten valtamedian feministimafia harjoittaa tekstuaalista häirintää?

Helsingin Sanomat on yhdessä muun valtavirtamedian kanssa vääntänyt yhden lukio-opettajan taiteellisiin opetusmetodeihin liittyvistä subjektiivista arvioista huikean seksuaalisuutta vaarallistavan ajojahdin muistamatta, mitä varten koulu on olemassa. Kouluahan käydään ja läksyjä kasataan oppilaille siksi, ettei nuorisolla olisi aikaa tehdä sitä, mitä he muutoin luonnostaan tekisivät, eli nussisivat.

Seksuaalisuuden pois suodattaminen on koulun ideologinen piilo-opetussuunnitelma, jolla ihmisiä hallitaan ja jolla pyritään redusoimaan seksuaalisuuden rippeet pois todellisuudesta. Feministien defensiivisyys paljastaa tietysti enemmän kuin heidän vaatteensa ja kertoo freudilaisesta torjunnasta sekä naisten peitellyistä inhohimoista – siis myös tavasta, jolla ”kulttuuri vaatii panemaan kuriin seksuaalisuutta ja aggressioita” (Toteemi ja tabu, 1913).

Jos kysytään, minkä verran mediamafian ”liberaaleina” esiintyviltä feministeiltä ja vihervasemmistolaisilta löytyy sitä itse mainostamaansa toleranssia, suvaitsevaisuutta ja vapaamielisyyttä, vastaus on: ”ei yhtään!” Kaikenlaisten nollatoleranssien ulottaminen taiteiden ja tieteiden piiriin on pohjimmiltaan täydellistä suvaitsemattomuutta ja sitä kautta totalitarismia, kuten totesin kirjoituksessani ”Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta”.

”Me too” sopii tietenkin loistavasti Helsingin Sanomien neuvostototalitaristiseen telaketjufeminismiin, sillä olihan jo Orwellin 1984-teoksessakin Winston Smithin kiusana Seksinvastainen liitto. Median uusmoralismi, puritaanisuus ja seksuaalisuutta koskeva uuskonservatiivisuus on tekstuaalista ahdistelua, josta kärsivät kaikki ihmiset.

Median kylvämä seksuaalisuuden vaarallistaminen johtaa kaiken kanssakäymisen huurteeseen. Kirjoituksessani ”Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin” arvostelin jo Helsingin Sanomien tapaa keuhkota täysin palkein ”naisten seksuaalisesta häiritsemisestä” valittavan ”Me too” -hankkeen puolesta.

Myös Kallion lukion tapaus on hyvin todennäköisesti ”Me too” -hankkeen hedelmä, ja asia onkin kommentoimisen ja tieteellisen mielenkiinnon arvoinen vain median intervention vuoksi, toisin sanoen sen selvittämiseksi, millä tavoin tiedotus- ja toitotusvälineiden naisvaltaiset ja cuck-miehistä koostuvat toimitukset teurastavat todellisuuden antiseksualisoimiseen alistumattomista yksilöistä varoitussignaaleja oman seksuaalisuutta tuhoavan ja yhteiskuntaa epäerotisoivan narraationsa tilkkeiksi.

Seksuaalisuuden vaarallistamista ja miesten demonisoimista harjoittava hanke kannustaa, rohkaisee ja kiihottaa naisia ilmiantamaan ja ahdistelemaan seksuaalisesti aloitteellisia miehiä koetusta tai kuvitellusta seksuaalisesta aktiivisuudesta, joka ”Me too” -hankkeen mukaan on aina väistämättä ”ahdistelua” tai ”häirintää”. Eräs blogia pitävä professoriherra tuossa jo ihmettelikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa ensin ehdottaa!

Se, että itse jatkan aiheen käsittelyä, johtuu median ja etenkin Sanomien lehtien sitkeydestä, jonka mukaisesti ne levittävät seksuaalista ahdasmielisyttä pahentavaa propagandaansa ja syyllistävät miehiä sinänsä viattomasta ja luonnollisesta käyttäytymisestään.

Miesvastaisen agendan takominen on nimittäin jatkuvaa ja määrätietoista, mitä osoittaa myös Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu ”Jätä rauhaan, vaati Iida”, joka käy esimerkiksi pissismäisestä naisrauhalla ratsastamisesta. Lisää löylyä uusmoralismin kiukaalle Helsingin Sanomat heitti jutussa, jossa selitettiin, että käynnissä olevilla helsinkiläisillä Baltic Circle -teatterifestivaaleilla ”ei tiedä, onko kyse teatterista vai prostituutiosta”, ja ratkaisijan rooliin lehti korotti jonkun oikeusoppineen mikkihiirimäisen mielipiteen, jonka mukaan moinen paheellisuus ”ei ole missään tapauksessa riskitöntä toimintaa”! – Kyseenalaista taidetta siis, voi voi.

Lisää näyttöä Sanomien tänään harjoittamasta seksuaalisuuden vaarallistamisesta, feminismistä ja poliittisen korrektiuden vaalimisesta löytyy tästä, tästä, tästä ja tästä, joten Stevie Wonderkin näkee, millä tavoin lehti on taantunut valtakunnallisesta päivälehdestä matalamielistä punavihreää tendenssijournalismia suoltavaksi aviisiksi.

Kallion lukion jupakassa puolestaan Helsingin Sanomien cuck-toimittaja pyrki selittämään ”seksuaalista ahdistelua” viittaamalla telaketjufeministiseen pseudotutkimukseen, jossa miesten kiinnostus naisiin tulkittiin – ei suinkaan niin, että nainen olisi jonkun heteromiehen mielestä viehättävä – vaan niin, että miehet kehittävät ”harhaluuloja”, joiden pohjalta he kuvittelevat naisten olevan kiinnostuneita heistä! Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa asiaa valaistiin seuraavasti:

”Seksuaaliseen ahdisteluun on monia syitä, mutta yksi näyttää olevan se, että miehet luulevat liikoja naisten kiinnostuksesta itseään kohtaan. Virheellisen kuvitelmansa nojalla miehet sitten oikeuttavat kutsumattoman lähentelyn tai ahdistelun, väittää seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta selvittänyt tutkimus.”

Selitys on jo sinänsä tragikoomisuudessaan naurettava, ja sen tiedonhankintamenetelmä perustuu miesten jälkikäteiseen ripittämiseen tieteen auktoriteetilla, jolla ”seksuaalista häirintää tekijän näkökulmasta” arvioineet oli saatu kääntymään feministien puolelle. Mikäli nainen näyttää olevan kiinnostunut miehestä, sen täytyy tämän mukaan johtua ”miehen harhaluulosta”. Koska suuri osa naisista käyttäytyy kuin onnenpyörä, eli lupaa paljon mutta ei anna mitään, on helppoa uskoa naisten olevan täysin aseksuaalisia, mihin nähden miesten ilmaisema vähäinenkin kiinnostus tuomitaan sitten ”seksuaaliseksi ahdisteluksi” näissä miehiä traumatisoivissa tendenssitutkimuksissa.

Tutkija Teresa Treatin tekaisema selitys on ironisella tavallaan linjassa oman näkemykseni kanssa. Kyse on eleiden ja viestien tulkinnasta. Ikävää, epätasapainoista ja tutkimuksellisesti oikeuttamatonta kuitenkin on, että naiset pidättävät ”oikean käytöksen” ja ”oikeiden tulkintojen” määrittelemisen yksipuolisesti omaan haltuunsa samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien profeministiset miestoimittelijat, jotka murjovat jo omatkin munansa muusiksi miesten olemassaoloa pahoitellessaan ja naisia mielistellessään. Miksi juuri heidän pitäisi päättää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen ehdoista?
 

Valhemedia peittelee fiktiivisen ahdistelun panikoimisellaan todellista väkivaltaa

 Nostan lopuksi esille muutaman vertailukohdan, sillä vertailujen kautta käy ilmi, kuinka asiat ovat. Samalla kun valtamedia lavastaa ilmaisutaidon lukiossa vaikuttavasta pervo-opettajasta olkiukkoa, jonka kohtaloksi jäänee hukuttautuminen hänelle käsikirjoitettuun kylähullun rooliin, yksikään media ei kirjoita paheksuvaan sävyyn puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kärsimästä poliittisesta ahdistelusta, jota hän koki viikonloppuna Turussa.

Vain ex-kansanedustaja Reijo Tossavainen puolusti Halla-ahoa urheasti blogissaan, jossa hän tilitti, kuinka lauma Antifa-järjestön punakaartilaisia oli uhkaillut puheenjohtajaparkaa kadulla ja hotellin ovella, jonka taakse uhri pääsi pelastautumaan. Halla-aho itse kysyy, millainen poru olisi alkanut, jos niin sanotut vastarintaliikkeen miehet olisivat lähestyneet samoissa aikeissa vaikkapa Vasemmistoliiton Li Anderssonia.

Paljastavaa noiden väitettyjen, kuviteltujen, koettujen ja todellisten ahdistelujen tapauksissa on median suhtautuminen, toisin sanoen tiedotus- ja toitotusvälineiden tapa tehdä tai olla tekemättä ihmisten subjektiivisista tuntemuksista suuria juttuja omien yhteiskunnallisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

Feministien hallitsema valtamedia vaahtoaa, myrskyää ja moraalipanikoi seksuaalisuutta tihkuvista koulunäytelmistä ja pelkästään fiktion maailmaan sijoittuvista eroottisista esityksistä kiihottaen suomalaisia ”some-pöyristymisiin” ja ”some-raivoon” toisiaan vastaan.

Mutta media ei tee etusivun yli vedettyjä otsikoita eikä lööppijuttuja kehitysmaalaisten Suomessa tekemistä oikeista raiskauksista, joiden hyödyllistä demonstraatiota ja vertauskuvaa myös kouluissa annettava opetus on. Juuri se valaisee ilmaisutyöhön aikoville feministeille, mitä heidän tulee tietää.

Suomen Nato-juna meni jo

Todetessaan pari päivää sitten, että Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista kansanäänestyksessä, Sauli Niinistö johti toisella kädellään ulkopolitiikkaa ja pyöritti toisella vaalikampanjaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi samaan aikaan gallup-kyselyn, jossa 59 % kansalaisista tyrmäsi Nato-jäsenyyden vain 22 %:n kannattaessa, voidaan päätellä, että Niinistön todennäköisellä jatkokaudella sotaa ei syty ainakaan Nato-hakemuksen tekemisestä.

Presidentin kannanotto oli joka tapauksessa ainoa hänelle itselleen mahdollinen, sillä toista kautta tavoitteleva Niinistö tietää, että kansanäänestyksen sivuttaminen ylenkatsoisi pahoin demokratiaa, mikä ei ole ennen vaaleja viisasta.

Toisaalta Niinistö ei halunne ulkopoliittista konfliktia itse aiheesta, eli Natoon liittymisestä, ja siksi hän tietoisesti ja tarkoituksellisesti lukkii oman kantansa kansalaismielipiteen taakse. Koska kansasta suurin osa vastustaa Natoon liittymistä, presidentti antoi tätä kautta rauhoittavan, lepyyttävän ja jopa liennyttävän viestin myös Moskovaan.

Suomen liittyminen Natoon sopii koulukirjaesimerkiksi siitä, mitä merkitsee käsite ’jahkailu’. Kyseessä on ikuisuusaihe, jonka kanssa lohta on loimutettu vuosikymmenet ilman tuloksia. ”Natoon liittymisestä” on tullut modus operandi, jossa olennaista ei ole enää sisältö vaan se, mitä Naton lähentymisellä tai siitä etääntymisellä halutaan viestittää ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa.

Tätä kautta asian substanssi – hakeutuako Natoon vai ei – on kadonnut kauas tapahtumahoristontin taakse, mustille aukoille ominaiseen singulariteettiin, josta mikään valo ei tule ulos.

Natoon liittyminen ei ole ollut pitkään aikaan myöskään kaksiarvoinen tilanne, jonka mukaan Suomi joko haluaa Natoon tai ei siihen hakeudu. Lisäksi Nato, josta puhutaan, muuttuu koko ajan salamanterin tavoin.

Me olemme siis de facto sillä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ajautumisen suurlähettiläs Hannu Himanen olisi halunnut uuden kirjansa Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo 2017) mukaan välttää – tosin omasta mielestäni jälkiviisaasti, sillä EU-integraation perässä edenneen länsiliittoutumisen ote on lipsunut jo pitkään ja lipsuu koko ajan ”geopoliittisten muutosten” vuoksi.

Timo Vihavainen on varmaankin oikeassa arviossaan, että geopolitiikan käsitteen pullauttivat nykyiseen diskurssiin ”venäläiset friikit”, jotka ”kaivoivat sen naftaliinista” muistuttamaan valtioiden etujen valvonnasta ja reaalipolitiikasta. Itse sanoisin, että käsitteen lanseerasivat venäläiset strategit muistuttamaan maan valtapolitiikasta.

Olen toki myös itse kannattanut Natoon liittymistä aikana, jolloin se oli mahdollista ilman suuria ja haitallisia seurauksia. Nato-junan jätettyä ja oven mentyä käytännössä kiinni on koko Natoon hakeutumisen ajatusmalli vanhentunut. Omasta mielestäni olisi luonnollisesti parempi, että olisimme Natossa jäseninä, mutta Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen on tällä maailmankolkalla tyydyttävä elämään siinä ”toiseksi parhaassa mahdollisessa maailmassa”.

Myös Nato-jäsenyyden autuuttavuus an sich on kyseenalaistunut kovasti. On huomattava, että Suomi on luonut puolustusasioissa täysin oman linjansa, minkä vuoksi meille on hahmottunut poikkeusasema niin EU:ssa kuin laajemminkin.

Tilanteessa, jossa Nato-maiden yksimielisyys rakoilee, voisi olla epäviisasta tukeutua organisaatioon, johon kuuluvien maiden toimintavalmiudesta ja osallistumishalukkuudesta ei ole täyttä varmuutta. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Turhaan ei sanota, että ainoa maa, joka kykenisi ja voisi antaa apujaan Suomelle kriisitilanteessa, on Yhdysvallat. Toisaalta Yhdysvaltain läsnäolo Suomen kamaralla voisi myös luoda kriisejä.

Nato-keskustelun jahkaileva luonne on johtunut koko ajan siitä, että on järjen vastaista tavoitella turvallisuutta tavalla, joka voisi sen vaarantaa. Ja toiseksi kumpaankin vaihtoehtoon liittyy yhtä merkittävästi kielteisiä kuin myönteisiäkin puolia. Nykytilanteessa uhkia on yksi suuri, mutta Nato-jäsenyys toisi pintaan monta pientä. Logiikka puolestaan sanoo, että tällaisessa tilanteessa johdonmukaisinta on välttää muutoksia, jotka tuottavat riskejä. Ja siksi olemme tilanteessa, jossa olemme.

Toisaalta se ei ole huono. Olisi silkkaa lapsellisuutta kuvitella, ettei Nato-maiden joukossa olisi valtioita, jotka tavoittelevat ahneesti omia etujaan tai jotka toimisivat pyyteettömästi, ilman Suomelle langetettavaa laskua. Monet Kaakkois-Euroopan Nato-maat saattavat jopa toivoa Suomen ja Venäjän suhteiden heikkenemistä Natoon liittymisen myötä, jotta Venäjä joutuisi siirtämään voimia lounaisrajoiltaan pohjoisemmaksi.

Toiseksi, monet Nato-maat, kuten Espanja ja Kreikka voisivat estää Suomen liittymisen Natoon kostoksi Suomen penseydestä tukea niitä velkatakuilla ja luotoilla. Jäsenyyden voisi estää yksikin maa, kuten Turkki, sillä uudet jäsenmaat pitää hyväksyä jokaisen vanhan jäsenvaltion parlamentissa. Näin ollen Nato-jäsenyyden esteet eivät ole kansakuntamme sisäisiä, jos ovat koskaan olleetkaan.

Venäjällä puolestaan saatetaan toivoa, että Suomi hakeutuisi Natoon, jotta itäinen imperiumi saisi aiheen syyttää suomalaisia provokaatiosta, tietyin seurauksin. Miksi hankkiutua riitaan tai sotaan Venäjän kanssa Yhdysvaltain tai muiden maiden etujen takia ja siksi, että USA voisi sen jälkeen auttaa meitä kahdeksan tuhannen kilometrin takaa? Tilanne on samanlainen, kuin sinulta kysyttäisiin, mitä aiot tehdä sen jälkeen, kun sinua on ammuttu päähän.

Suomen strateginen puolustus ei kiteydy kysymykseen, kuulummeko Natoon vai emme, vaan siihen, millä tavoin tehokkaimmin hoidamme asiat niin, ettei maamme joudu konfliktien osapuoleksi ja meillä pysyy samanaikaisesti mahdollisimman suuri toimintavara joka suuntaan.

Tämä tarkoittaa, että Suomen ei ole enää järkevää pyrkiä kytkeytymään Natoon, joka koostuu poliittisesti hyvin suureen eripuraan ajautuneiden Euroopan valtioiden ja Pohjois-Amerikan konglomeraatista. Käsittääkseni luen nykytilannetta oikein, kun katson, että nykyisin viisainta on pyrkiä rakentamaan toimintakykyistä puolustusta esimerkiksi brittijohteisen JEF:n (Joint Expeditionary Force) varaan tai suoraan Yhdysvaltojen kanssa.

Lännessä asia ilmeisesti ymmärretään, ainakin päätellen Suomessa vierailulla käyneen Yhdysvaltain puolustusministerin lausunnosta ja pohjoismaiden sekä Baltian maiden puolustusministereiden kokoustuloksesta, jolla sovittiin ilmavalvonnan tietojenvaihdosta maiden kesken.

Suomelle ajan myötä langennut rooli pysytellä Naton ulkopuolella voi olla loppujen lopuksi maallemme onneksi, sillä se on ohjannut keräilemään etuja poimintamenetelmällä koko ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja välttämään heittäytymistä maailmanluokan ristiriitojen pieksettäväksi. Suuriin organisaatioihin kun pätee sanonta ”mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa”.

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.

Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.

Svenska kulturfonden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän vahvisti opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.

Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!”

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Fahrenheit 451

Paperi syttyy 233 Celsius-asteessa, joka vastaa 451 Fahrenheitin lämpötilaa. Viimeksi mainittu on myös Ray Bradburyn tunnettu romaani ja François Truffaut’n elokuva.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan, ja suurta osaa netissä ilmestyneestä onkin ollut vaikea polttaa poroksi. Niinpä Saksan hallitus sääti hädissään lain, joka määrää Internet-toimijoille 50 miljoonan euron sakot ”väärinä” pitämiensä näkemysten lausumisesta. Lieventävien asiainhaarojen vallitessa voi selvitä 5 miljoonalla.

Lokakuun alussa voimaan tulleen lain mukaan sosiaalisen median ylläpitäjien täytyy alkaa valvoa käyttäjien mielipiteitä, ja ”vihapuheena” pidetyt näkemykset velvoitetaan poistamaan määräajassa. ”Selvästi lakia rikkova sisältö” pitää poistaa 24 tunnissa ja ”epäselvissä tapauksissa” aikaa on viikko.

Ripeää pitää olla sensuurin työn. Viranomaiset ilmeisesti tavoittelevat sensuroitavalle ainekselle lisäjulkisuutta, sillä pimittämisellä on paniikinomainen hoppu. Kaikki alkavat tietää, että ”verkko tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi” niin sanotun Streisand-ilmiön mukaisesti. Tässä mielessä verkko toimii kuten ihmisten aivot, jotka kiinnittävät huomioonsa kaikkeen, mikä kielletään ja tuottaa ”kielletyn hedelmän houkutuksen”.

Saksa toistaa natsitraumaansa ja sensuroi kuin Stasi

Ymmärrettyään Alternativ für Deutschland -puolueen vaalivoitosta saamansa signaalin Angela Merkelin hallitus on yltynyt täysin kaheliin sananvapauden kuohintaan. Sakon uhan suuruus joko osoittaa sananvapauden arvon tai mitätöi euron tavalla, joka on 1920-luvun inflaatiota pahempi.

Kun Saksan sananvankeutta valvova inkvistio on annettu nettioperaattorien tehtäväksi, töpselinokkaiset nettinörtit toimivat nyt yhtä aikaa poliiseina, syyttäjinä ja tuomareina, ja ratkaisujen täytyy olla joka kerta oikeita, sillä kansanvaltaisille yhteiskunnille tyypillisenä pidettyä muutoksenhakumahdollisuutta ei ole. Tämä saattaa selittyä sillä, että aineistojen tuhoaminen ei ole edes tuota pelättyä tuomitsemista, jota edeltäisi oikeuskäsittely ja puolustatumismahdollisuus, vaan se on yksipuolista poistamista eli likvidointia, joka voi tapahtua täysin mielivaltaisesti.

On huomattava, että vaikka jotkut mielipiteet olisivat joidenkin toisten mielestä vääriä tai joissakin suhteessa epätosia, ne ovat kuitenkin todellisia, sillä ne esiintyvät todellisuudessa. Siksi niiden pois jynssääminen johtaisi valheelliseen kuvaan yhteiskunnasta.

Tätä kautta Saksan hallitus on avannut tien ihmisoikeuksien, YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaiseen sensuuriin. Tämä jälkikäteinen pikasensuuri luo olemassaolollaan pelkoa ja aiheuttaa ennakkosensuuria, jonka tarkoitus on tappaa sananvapaudesta sen olennainen ydin: mahdollisuus osoittaa ja lausua julki vaikeiksi koettuja yhteiskunnallisia ongelmia.

On muistettava (ja myös tulevaisuutta varten tähdennettävä), että sananvapauden suoja koskee nimenomaan ongelmallisiksi koetuja asioita, joista julkinen hallinto ja valtiovalta ovat eri mieltä kuin kansalaiset, sillä ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapautta ei lainkaan tarvita. Sananvapaus on yhteiskunnan rakenteiden välillä vertikaalista, ja se voi realisoitua vain sellaisissa kysymyksissä, jotka herättävät voimakasta erimielisyyttä, siis myös vihaista puhetta.

Palautan mieleen kirjailija Heinrich Heinen lauseen vuodelta 1823: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä.” Saksassa ei mene myöskään nykyisin hyvin, sillä Angela Merkel ei ole vieläkään saanut kootuksi uutta hallitusta, ja edessä voivat olla uudet vaalit, jossa sananvapautta puolustava Alternetiv für Deutschland saattaa saada entistä suuremman kannatuksen. Se olisikin hyvä, sillä Merkelin DDR-tausta ja mahdolliset Stasi-yhteydet ovat romuttamassa loputkin hänen henkilökohtaisesta uskottavuudestaan ja kannatuksestaan.

Merkelin käyttöön ottama sensuuri on suora seuraus hänen itsensä aiheuttamasta väestömullistuksesta, maahanmuuton tuottamasta eripurasta sekä vihaisesta puheesta, jota hän nyt yrittää suitsia kieltämällä omia tyhmyyksiään koskevan arvostelun. Alternativ für Deutschland puolestaan nousee merkkinä Merkelin politiikan sairaudesta.

Miksi sarkasmia pitää varoa?

Sarkasmien, parodioiden ja mustan huumorin esiinnousua voidaan pitää osoituksena politiikan ja hallinnon despoottisuudesta, sillä sarkastisuus on psykologisesti arvioiden oire siitä, että sen harjoittajat kokevat itsensä loukatuiksi. Sarkasmi kukkii kansan keskuudessa siksi, että sovitus ei olosuhteista johtuen käy, ja jäljelle jää vain alistuminen.

Sarkasmia ja parodiaa ei ollut missään niin paljon kun entisissä sosialistimaissa. Niissä sananvapautta ja muita perusoikeuksia loukattiin tavalla, jolla koko ihmisyys kiellettiin, ja yhteiskuntakritiikki käpertyi sarkasmien ja parodioiden kuoreen. Sama on toteutumassa myös nyky-Suomessa, sillä terveessä yhteiskunnassa esimerkiksi Päivän Byrokraatin ja Keijo Kaarisateen tapaisia sinänsä viattomia sivustoja ei tarvittaisi.

Varoitan siis lähtemisestä sarkasmien tielle, sillä se on merkki oloihin alistumisesta, eräänlainen voimattomuuden tunnustus, josta valtiovalta, poliittinen hallinto ja viranomaiset tykkäävät. Sen vuoksi ne katsovat tyytyväisinä läpi sormien, kun kansalaiset muurahaisia sukissaan ja naama tympeästi vääntelehtien valittavat ja selittelevät, että heidän vihassaan vapauksia vastaan rikkoneita kohtaan onkin muka kyse vain mitättömästä ”sarkasmista”, eli mustan huumorin kaapuun puetusta ”kritiikistä”.

Tällaisesta tukahdutetusta, todellista vastarintaa nujertavasta ja ihmisten luovuutta sekä elämän voimia vastustavasta anturan alle asettamisesta nousee ahtaassa elintilassa piipertävien pieneläinten, jyrsijöiden ja päästäisten, tympeä lemu.

He vetivät altaan maton

Kysytäänpä kuitenkin, miksi ylipäänsä on olemassa ”vihapuheeksi ”sanottua maahanmuuton ja muiden epäoikeudenmukaisena koettujen tarkoitusperien arvostelua ja vastustusta. Kuin mustasta komediasta on se tapahtumien kulku, jolla ”vihapuheen” metsästäjät ryömivät nyt kynnet verillä koettaen tavoittaa edellä kulkevan yhteiskuntakritiikin ja laittaa häkistään lähteneen lohikäärmeen aisoihin.

Niin sanottu vaihtoehtomedia ja sen terävä yhteiskuntakritiikki syntyivät siksi, että Euroopan unionin löperöliberaalit ja vihervasemmistolaiset idealistipoliitikot avasivat Euroopan ulkorajat maahanmuuttotulvalle, jota kansallisvaltioiden kantaväestöt eivät hyväksy.

Tällä dynamiittityhmällä politiikallaan he sytyttivät vastavalkeat ja kritiikin soihdut, mutta vieläkään he eivät tajua tekojensa merkitystä eivätkä ymmärrä jälkien johtavan omiin päätöksiinsä. Sen sijaan he arvostelevat itse tuottamansa ongelman ilmentymää, laajaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtoehtomediaa, joka on kyseenalaistanut perinnemedian tavan elää rappeutuneessa, korruptoituneessa ja mädässä symbioosissa EU-johdettujen hallitusten kanssa.

Nyt nuo valtavirtapoliitikot sättivät omista virheistään itse herättämänsä arvostelun olemassaoloa, mikä on johtamassa kaksinkertaiseen valheeseen ja petokseen. Voilà! Tämä politiikka on, paitsi tyhmää, myös toimimatonta, sillä mielipiteiden tukahduttaminen johtaa yleensä käsirysyihin kaduilla.

Asia on kuin kaasun ja tulitikun suhde. Poliitikot syyttävät räjähdyksestä leimahdusta, vaikka he itse päästivät kaasun keittiöön.

Kulttuurin katastrofaalisuus ja nurin käännetty liberalismi

Eräinä syinä mielipiteiden kärjistymiseen ovat olleet postmodernismin, jälkistrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktion tapaiset irrationaaliset ajatussuunnat, jotka ovat pyrkineet kaiken olemusajattelun kieltämiseen.

Menetetyiksi on tuomittu yhtä hyvin kansallisvaltiot, kehollinen kaksiarvoinen sukupuoliero kuin kaikki muukin aineellinen, mukaan lukien valtioiden varallisuus. Nyt koko elämä alkaen perhe-elämästä ja päättyen kansakuntien itsemääräämisoikeuteen yritetään ryvettää nomadisen kiertolaisuuden sekamelskassa, jota höystävät ”sananvastuu” ja ”kivapuhe”.

Kysymyksessä on olevaisen maailman kieltäminen, jota jo Martin Heidegger arvosteli kirjoituksissaan.

Ei ihme, että tätä valheellisuutta vastaan on lopultakin noussut vastareaktio. Tulkitsen nykyistä mielipideympäristön klusteroitumista, polarisaatiota ja kärjistymistä seuraukseksi älyn rappiosta, jonka vallitessa irrationalismi ja sen mukaiset poliittiset näkemykset ovat lähteneet lentoon länsimaissa.

”Vihapuheeksi” lavastetussa argumentaatiossa on kyse realistien ja rationalistien esiinnoususta huomauttamaan, ettei kaiken potaskan pidä läpäistä kriittisyyden seulaa, vaan suuri osa punavihreiden ajatuspajojen, workshoppien ja kaikenlaisten pop up -pilottiprojektien päättömistä ideoista joutavat suoraa päätä rehusilppuriin ja poistoraasteen keskipakoissuuttimen kautta Nevanderin suolle.

Tosiasiassa poliittisen eliitin optimismi on pelkuruutta kohdata todellisuus, ja heidän esittämänsä uhkaukset sananvapauden pois syömisestä ovat pelkkää pyrkimystä jatkaa omaa syväjoogaansa pian poksahtavassa kuplassa.

Heidän väitetty ”liberalisminsa” ei ole mitään oikeaa vapaamielisyyttä vaan pikkusieluisten opportunistien elämäntapaeskapismia ja huvitteluliberalismia, joka asettaa ihanteeksi ja päämääräksi, että kaikilla olisi kliffaa. Koska yhteiskunnallinen todellisuus harvoin on pelkkää kliffaa, he osoittavat omaa vapaamielisyyttään kahlitsemalla asioita koskevan totuuden.

Syynä Euroopan maiden älyllisesti, poliittisesti ja taloudellisesti katastrofaaliseen tilaan on se, että Eurooppaa johtamaan on päästetty videopelien yleissivistämiä porvareita ja vihervasemmistolaisia ituhippejä, joilla ei ole esittää toimintansa tueksi vähäisintäkään järjen hiventä, ei minkäälaista filosofiaa eikä sen tärkeintä menetelmää, eli loogista ajattelua.

Täytyisi kai itse ryhtyä filosofiaa jakamaan, sillä luonto ei säästä lahjojaan, mutta mitä tehtävää noille niinistöille, biaudet’eille ja monille muille sitten jäisi?

Todellisuus per se iski taas

Latinan kielen sanapari ”per se” merkitsee samaa kuin saksan kielen ”an sich”, jota käytetään paljon filosofiassa, toisin sanoen: ’sinänsä’, ’itsessään’. Todellisuus sinänsä, itsessään löi ihmisiä kasvoille, kun Uzbekistanista kotoisin oleva laillinen maahanmuuttaja nimeltään Sayfullo Saipov ajoi lavakuorma-autolla tien reunassa kävelevien ihmisten päälle New Yorkin Manhattanilla lokakuun lopussa, jolloin kahdeksan ihmistä kuoli ja tusinan verran loukkaantui.

Tietynlainen kiertoliike kohti asiasta vastaavia tapahtui siinä, kun Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikan hedelmiä jälleen korjattiin. New Yorkin pormestarina toimii nykyisin vasemmistodemokraatti Bill de Blasio, joka terrori-iskun jälkimainingeissa lausui seuraavasti:

”Viimeinen asia, joka meidän pitäisi tehdä, on pyrkiä syyttämään asiasta kokonaisia ihmisjoukkoja, uskontoja tai kansakuntia. Se vain pahentaa tilannetta.” – Hän onkin tavallaan oikeassa, sillä syyllinen löytyy aivan de Blasion läheltä.

Terrori-iskun jälkeen kävi ilmi, että terroristi oli käynyt harjoittamassa uskontoaan New Jerseyn Patersonissa sijaitsevassa moskeijassa, joka oli yksi syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen poliisin tarkkailun kohteeksi asetetuista kohteista ja jossa saarnattiin radikaalia islamia. Valvonta kuitenkin lopetettiin, koska sen väitettiin loukkaavan muslimien kansalaisoikeuksia. Lopetuksesta vastasi – yllätys, yllätys – suvaitsevuutta saarnaava pormestari Bill de Blasio itse.

Tällä taitavalla kierteislyönnillä todellisuus sinänsä, itsessään, per se ja an sich tuli heittäneeksi kuravellit terroristien kanssasyyllisten omille kasvoille. 

 

”Ei ole maltillista islamia”

De Blasion ja hänen tavallaan ajattelevien mukaan meidän länsimaalaisten pitäisi teeskennellä uskovamme siihen, että islam on rauhan uskonto. Meidän pitäisi olla muslimeille mieliksi ja mitigoida ongelma pois korostamalla, että ”vain pieni osa muslimesta on terroristeja”. De Blasion mielestä julkisessa sanassa ja politiikassa ei pitäisi keskustella siitä, mistä terrorismissa oikeasti on kyse.

Kaikkialla länsimaissa ja myös meillä täällä Suomessa olisi syytä pysähtyä miettimään, onko vika aina vain maahanmuuttokriitikoiden näkemyksissä, vai todellisuudessa itsessään, per se. Todellisuus on nimittäin päässyt lipsahtamaan entistä huonommalle tolalle myös Euroopassa.

Kaikkialla, missä muslimiterroristit kajauttavat ilmoille taisteluhuutonsa ”Allahu akbar” (kirjaimellisesti: ’Allah on suurempi’), se ei suinkaan ole vain rukouksille tyypillinen kiitollisuuden osoitus tai hartauden harjoittajan oman nöyryyden tunnustus. Sen kautta artikuloidaan uhmakas väite, että islamin jumala on suurempi kuin vääräuskoisten jumala. Tässä merkityksessä ”Allahu akbaria” on käytetty sodassa kristittyjä, juutalaisia, agnostikkoja, ateisteja ja rationalisteja vastaan.

Islamilaista terrorismia ei olisi varmasti olemassa ilman islamia, joten islam on islamistisen terrorin välttämätön alkuehto. Muslimiterroristit itse tukeutuvat islamin opetukseen sekä kannattajia värvätessään että tehdessään iskuja, joilla he sanovat haluavansa kirkastaa profeetan kunniaa. Viimeisimpänä näyttönä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan totesi juuri, ettei ole erikseen maltillista islamia ja ääri-islamia, vaan on vain yksi islam. Hän sanoi näin:

”Termi ’maltillinen islam’ kiertää jälleen maailmalla. Patentti tästä termistä kuuluu länsimaille. Ei ole olemassa mitään maltillista tai ei-maltillista islamia. On vain yksi islam. ’Maltillinen’-termin käyttöön on vain yksi syy – heikentää islamia.” Näin asia on myös islamin opin mukaan, joten Erdoğanille on annettava tunnustusta rehellisyydestä, ja hän on ilmeisesti hurskas ja oikeauskoinen muslimi. 

Lyhyesti voidaan sanoa, että islamistisessa terrorissa on kyseessä uskonnollisesti pönkitetty väkivalta, jota käytetään Allahin, Koraanin ja Muhammadin nimissä. Olemme siis tekemisissä väkivaltaisen ideologian kanssa, joka ei ole luonteeltaan poliittista vaan hyödyntää kohtaloa, rangaistusta ja kostoa, fatalismia, determinismiä ja despotiaa.

Kristinuskon näkökulmasta Muhammad on väärä profeetta ja Allah epäjumala. Muslimi puolestaan on maltillinen, niin kuin Allah on keskikokoinen.

 

Yhteiskuntakriiittisyys ei ole terrorismin syy vaan oikeutettu seuraus

Edellä mainitsemistani syistä on sulaa hulluutta, että länsimaiden vihervasemmisto yrittää miellyttää muslimeja siinä pelossa, että muuten he saattavat ”radikalisoitua”. Vasemmisto haluaa lopettaa muslimi-invaasion vastustamisen ja todellista vihapuhetta harjoittavien muslimisaarnaajien valvonnan, ja klassista harhautusta käyttäen vasemmistolaiset syyttävät terrorismista islamin ja maahanmuuton kriitikoita sekä niitä turvallisuusviranomaisia, jotka eivät pysty pidättelemään muslimien väkivaltaisuutta.

Lopulta radikaalin islamin leviämistä, islamin leviämisen radikalisoitumista ja islamin radikalisoitumista leviämisen myötä ei estä mikään. Sitä ei edes haluta estää, koska korrelaatiopohjaisia ja vaikutusyhteydet sekoittavia argumentointivirhettä soveltaen voidaan terrori-iskuista syyttää islamin vaikutuksista varoittajia, jotka lavastetaan ”islamofoobikoiksi” tai ”vihapuhujiksi” vasemmiston hunajaisessa propagandatyössä.

Yksi kaikkein kurjimpia syyttelyn areenoille ilmaantuneita on apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka tuuraa Korkeimmassa oikeudessa syytettynä olevaa valtakunnansyyttäjä Matti Nissistä. Pari viikkoa sitten Toiviainen vieritti syitä islaminuskoisten radikalisoitumisesta kriitikoiden kontolle. Yleisradion toimittajan Ari Mölsän kirjoittamassa jutussa ”Valtakunnansyyttäjä huolissaan Suomen tilanteesta” Toiviainen sanoi muun muassa näin: 

”Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät?”

Jokainen, joka on viitsinyt lukea kirjoitukseni tähän asti, voinee ymmärtää näkemykseni, että Raija Toiviainen ei itse ymmärrä lainkaan, mitä hän tekee pyrkiessään ahdistelemaan syytteillään suomalaisia ihmisiä. Siis heitä, joilta vielä löytyy uskallusta ja tervettä järkeä nousta kapinaan sitä hulluutta vastaan, joka on avannut Euroopan ulkorajat ja unionin sisärajat muslimien tavoittelemalle väestöpoliittiselle valloitukselle.

Toiviaisen harhapoluilla olo ei ole tietenkään mikään ihme, sillä juristin koulutus on aivan liian kapea-alainen, jotta se tuottaisi pätevyyden yhteiskuntatieteellistä ja filosofista asiantuntemusta vaativiin johtotehtäviin.

Myös ilman mitään koulutusta jokaisen ihmisen pitäisi tosin ymmärtää, että sosiaaliturvaperustaiset maahanmuuttajat, joita suurin osa Lähi-idän ja Afrikan muslimeista on, ajautuvat sosiaalisektorin asiakkaiksi ilman mitään syrjintää, ja heidän työllistymismahdollisuutensa ovat heikot. Pahimmillaan he heikentävät myös kantaväestön työllistymismahdollisuuksia.

Terrorismista ei pidä syyttää maahanmuuttokriittisten ihmisten aktiivisuutta tai mielipiteitä vaan niitä poliitikkoja, jotka sallivat yhteiskunnalle haitallisen maahanmuuton. Vihapuheeksi väitetty totuuspuhe tuo julki yhteiskunnassa vallitsevia todellisia asenteita ja edustaa reagointia poliittisen eliitin tyhmyyteen.

Laaja yhteiskuntakritiikki ei siis ole ongelma itsessään, per se, mutta poliitikot virkavalta apunaan pyrkivät tekemään siitä ongelman, sillä omien virheiden myöntäminen on heille ylivoimaisen vaikeaa. – Miksi? – Siksi, että uhattuina ovat suomalaisten ihmisten kotimaa, turvallisuus, varallisuus ja henki.

Onko terrorismi miestapaista?

New Yorkissa tapahtui jälleen yhteiskunnallinen yksittäistapaus. Niiden sarjaa ei ilmeisesti voida liittää toisiinsa edes Kantin kategoriaopin kaappikelloesimerkillä. Tiedettehän: tietoisuutemme yhdistää yksittäiset kumahdukset monen lyönnin sarjaksi, minkä johdosta tajuissaan oleva ihminen ei kuule kellon lyövän kolme kertaa yksi vaan yhden kerran kolme.

Julkisella sanalla on ollut vaikeuksia yhdistää terroriteot toisiinsa niin, että niiden jatkumosta voitaisiin hahmottaa yhteiskunnallinen trendi, vaikka sellainen on selvästi olemassa. Toisaalta media työskentelee hellittämättömästi kytkeäkseen yhteen sellaisetkin tapahtumat, jotka eivät yhteen kuulu.

Iltalehti kirjoitti tiistaina tapahtuneesta ja kahdeksan kuolonuhria vaatineesta terrori-iskusta jutussa ”New Yorkin yliajaja syytteeseen terroriteosta: ’Tuntui hyvältä tappaa’”. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi kiireesti vastauutisen ”Taksi törmäsi jalankulkijoihin Lontoossa – poliisin mukaan kyse ei ole terrorismista”.

Lontoon yliajo ei olisi ylittänyt uutiskynnystä Suomessa muutoin kuin siksi, että Helsingin Sanomat halusi lavastaa vahingossa sattuneen yliajon muka arkipäiväiseksi ja tavanomaiseksi osaksi elämää ja selittää siten pois muslimin toisaalla tekemää tahallista ja vihamielistä terrori-iskua. Tämä asian mediakritiikistä ja metatason tapahtumista.

Miksi muslimimilitantit ovat miehiä?

Kun terroriteon tekijä oli taaskin mies, tämä herättää sen suuren kysymyksen, jota juuri kukaan ei ole huomannut kysyä: onko terrorismi vain miestapainen ominaisuus? Naisia terroritekojen viimeaikaisista tekijöistä on ollut vain äärimmäisen harva.

Vaikka lähes kaikki viimeaikaiset terroristit ovat olleet miehiä, feministit eivät ole nostaneet miehiin kohdistuvan haukkumisensa motiiviksi terrorismia, koska silloin paljastuisi helposti, että terroristien miesvaltaisuus ei johdukaan välttämättä miesten ominaisuuksista vaan islamista. Tämän ei haluta paljastuvan, koska feministit ovat militanttimuslimien puolella ja haluavat välttää islamin ja terrorismin yhteyksien esille tuloa.

Kaikkina aikoina terroristit eivät ole olleet vain miehiä. Esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin marxilaiset kauhistuttivat Eurooppaa terrorijärjestöillään, niissä toimi myös paljon naisia.

Kukapa ei voisi muistaa esimerkiksi Punaiseen Armeijakuntaan kuuluneita Ulrike Meinhofia ja Gudrun Enssliniä, joka ulkonäöltään muistutti Lady Dianaa ja joka sai aikaan melko samanlaista jälkeä Saksassa kuin maatiaistyttö Britannian hovissa?

Terrorismia ei voida selittää vain miesten runsaalla testosteronin erityksellä tai nuorten miesten elämänongelmilla, jotka tottahan toki kohtelevat nuoria miehiä kaltoin tässä täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme. Mutta terrorismia ja sen nykyistä miesvaltaisuutta voidaan selittää islamilla, joka määrää kodin, perheen, työn ja vapaa-ajan suhteita partiarkaalisella tavalla muslimien usein niin pittoreskeissa elämäntilanteissa.

Islam laittaa naiset nyrkin ja hellan väliin ja päälle kaavun, jonka alta naisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Mies puolestaan hoitaa politiikan ja käy kodin ulkopuolella tekemässä profeetan vaatimia terroritekoja. Islamin kautta selittyy myös se, miksi terroritöiden tekijät ovat olleet viime aikoina valtaosin miehiä. Voi olla, että muslimimiehiä ajaa raivoihinsa myös islamin vaatima seksuaalinen puritaanisuus, joka aiheuttaa painetta sekä palleihin että päänuppiin, ja aggressiivisuus selittyy osittain uskonnon vaatimalla seksuaalisuuden tukahduttamisella.

Vasemmistoterrori ja islamistinen terrori liittyvät yhteen

Jos kysytään, minne vasemmistolainen terrori katosi, voidaan vastata, että nykyisin vasemmistolainen terrori esiintyy islamistisena terrorina, kun anarkistinen vihervasemmisto käyttää äärimuslimien pyhää sotaa oman terrorinsa välineenä epäsuorasti. Väitteeni on, että vasemmistoterrori ja muslimiterrorismi eivät ole irrallisia eivätkä toisistaan riippumattomia ilmiöitä, vaan ne liittyvät yhteen.

Islamistinen terrori on historiallisen vasemmistoterrorin jatke, jota Euroopan vihervasemmistolaiset politikot toivovat edistäessään islamin leviämistä sekä aiheuttaakseen tuhoa länsimaiselle yhteiskunnalle. Islamisaatio on radikalisoitunut, niin kuin radikalismi on islamisoitunut. Muslimit tekevät nykyisin äärivasemmiston puolesta samat terrorityöt, jotka Punainen Armeijakunta ja Baader & Meinhof tekivät ennen.

Juuri siksi vihervasemmisto haluaa lisää maahanmuuttoa: se tavoittelee yhteiskunnallista kaaosta ja kansan jakautumista omaa agendaansa ajavaan laitavasemmistoon ja kansallisvaltioita puolustaviin nationalisteihin. Ilman natsismin alati pelottavaa uhkakuvaa ei poliittisella vihervasemmistolla olisi juurikaan kannatusta, vaan sen on luotava ja lohdittava ”vihollinen” vaikka väkisin. Siinä muslimiterrorismi on oivallinen apu.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia islamin edessä. Niin uhrit kuin tekijätkin saavat marttyyrinkuoleman – toiset jumalan, toiset ihmisten edessä.