Eurooppalaista ajattelua

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitukseen perustettiin uusi ministerinposti. Se oli nimeltään ”Eurooppa-ministeri”. Uusi nimike puolestaan on ”maahanmuutto- ja eurooppaministeri”. Tehtävän ei tosin tulisi pitää sisällään vain maahanmuuton edistämistä vaan tarvittaessa myös torjumista.

Sen sijaan salkun nykyinen haltija Astrid Thors, joka toimi aiemmin europarlamentaarikkona, on näköjään niin indoktrinoitunut, että hän pitää maahanmuuton edistämistä oikein elämäntehtävänään. Niinpä Suomen valtio aikoo nyt Thorsin ehdotuksen mukaan helpottaa ulkomaalaisten saapumista maahamme työnhakuun. Siis työnhakuun, eli olemaan joutilaana niin kauan, kunnes työtä mahdollisesti löytyy ja vaikka ei löytyisikään.

Työnhakuviisumilla työpaikkaa voisi ”etsiskellä” Suomessa jopa puoli vuotta. Jotta työperäisen maahanmuuton edistämisessä olisi edes jotain järkeä, työn pitäisi olla täällä odottamassa, ja sitten ihminen tulisi, tekisi työn ja lähtisi sen jälkeen pois. Muutoin kyse ei ole työvoimapolitiikasta vaan väestöpolitiikasta.

Kun suomalaisista 18–25-vuotiaista nuorista on peräti 100 000 eli joka viides toistuvasti työttömänä tai muulla tavoin työviranomaisten toimenpiteiden piirissä, ei tähän maahan tarvita lisätyövoimaa. Sitä voidaan kouluttaa kyseisestä joukkiosta kohdentamalla koulutuksen resurssit ja koulutuspaikat oikein, ja se puolestaan kuuluu opetusministeriön hallinnonalaan.


Maahanmuuttajia töitä etsiskelemään

Niin sanotut koemaat, joista viranomaiset haluavat kansan mielipidettä kysymättä houkutella noita moniosaajia työvoimapulaa lievittämään, ovat Egypti, Tunisia, Turkki ja Ukraina. Mutta kuka osaisi kertoa, miksi soveliaita henkilöitä löytyisi juuri niistä? Ja miksi ulkomaalaisia työnhakijoita tarvitaan juuri ”viiden tuhannen” verran? Eikö olisi oletettavaa, että edelleenkin noin 200 000 suomalaisen työttömän joukosta löytyisi vähintään viiden tuhannen verran ammattitaitoisia ihmisiä, joilla ei ole kieliongelmia ja joita ei tarvitse laittaa kulttuurikouluun?

Yhtä hyvin kuin Tunisiaan tai Turkkiin voisi rekrytointipisteen perustaa Tukholman lähiöihin, joissa on jo kyseisistä maista maista lähteneitä työttömiä. Tai sen voisi pystyttää Itäkeskukseen tai Helsingin rautatieasemalle, josta helpostikin löytyisi vailla työtä olevia maahanmuuttajia. Parasta kuitenkin olisi, jos työnantajat huolisivat töihin kantaväestöön kuuluvia 50 vuotta täyttäneitä suomalaisia, joilla on kokemusta ja taitoja mutta joita nyt ikäsyrjitään työnhaun käytännöissä.

Kun puhe on lisäksi siitä, että Suomeen tultaisiin työpaikkaa ”etsiskelemään”, taitaa olla selvää, ettei mitään ylimääräisiä työpaikkoja ole edes olemassa. Viranomaisten harjoittama ulkomaalaisten rekrytoiminen on pelkkä Euroopan unionin suosima politikoinnin muoto, jonka tuloksena elämme pian yhtä kurjissa oloissa kuin Pariisin lähiöissä, Tanskan ghetoissa, Hollannin esipihoilla ja Tukholman slummeissa. Voi nimittäin olla, että työpaikan omatoiminen ”etsiskely” muuttuukin nopeasti sosiaaliturvan hyväksikäyttämiseksi, minkä seurauksena kaupunkien vuokra-asunnot ovat täynnä työttömiä työn ”etsiskelijöitä” suomalaisten opiskelijoitten ja maalta kaupunkiin muuttajien joutuessa väistymään ”kipeämmin asuntoa tarvitsevien” tieltä.

Kun työpaikkaa voisi Suomessa etsiskellä puoli vuotta, kuka tuon etsiskelyn maksaisi ja kuka kustantaisi paluuliput, jos työpaikkaa ei etsiskelystä huolimatta löydykään? Ilman pysyvää asuntoa Suomessa eläminen maksaa vähintään 100 euroa päivässä mukaan lukien majoitus, ruoka, liikkuminen ja kaikki muu. Maksaisiko joku saman ylläpidon suomalaiselle esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa, jonne jokainen varmasti haluaisi muuttaa talvikuukausiksi ”töitä etsiskelemään”?

Mikäli joillain aloilla työvoimapulaa on, luontevinta maahanmuuttopolitiikkaa voisi edustaa Yhdysvalloissa käytössä oleva Green Card -järjestelmä. Kyseistä työlupaa ei tosin olisi syytä arpoa, mutta se tulisi nähdä sellaisena erityisoikeutena tai palkintona, joka voidaan myöntää vain tietystä syystä tai ansiosta. Tämä ohjaisi ajattelua siihen suuntaan, että korkean elintason maassa oleminen ja työluvan saanti ovat poikkeuksellisia suopeuden osoituksia ja perustuvat henkilön kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta.


Työvoimapulan ja huoltosuhteen retoriikka

Keskeinen kysymys on, miksi me yleensäkään tarvitsemme mitään laajamittaista, järjestelmällistä ja houkutteluun perustuvaa maahanmuuttoa? Mikään työvoimapula tai suurten ikäluokkien eläköityminen ei meitä uhkaa ja jos uhkaisikin, niin se olisi hoidettavissa keikkatyöläisten voimin. Suurin osa julkisen sektorin suojatyöpaikoista sitä paitsi lopetetaan, kun niiden ainoa olemassaolon peruste jää eläkkeelle tai kuolee. Kymmenen vuotta lisää, ja luonto on hoitanut työvoimavajeen aivan itsestään, kun taas maahanmuuton tuloksena meitä uhkaa pysyvä työvoiman ylitarjonta.

Väitteet työvoimapulasta perustuvat siihen väärinkäsitykseen, että työvoiman eläköityessä kulutus pysyy entisellään. Todellisuudessa eläkeläiset kuluttavat vähemmän kuin esimerkiksi nuoret perheet, ja väestön keskimäärin vanhentuessa ei työvoimaakaan tarvita entisessä mitassa. Sen sijaan työvoimapulaan vetoava retoriikka näkee työvoiman sellaisena yksiaineksisena massana, jota tarvitaan määrällisesti aina yhtä paljon ja josta kertoo juuri työvoiman käsite.

”Työvoimapulan” ohella toinen argumentti, jolla yritetään puolustella laajenevaa maahanmuuttoa, on huoltosuhteeseen vetoaminen. Sen mukaan ajatellaan, että kun eläkeläisten tai lasten määrä kantaväestöstä kasvaa, tarvitaan lisää työvoimaa huolehtimaan heistä ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Voidaanko ongelmaa ratkaista maahanmuuton keinoin?

Matemaattinen totuus asiassa on sellainen, että maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhteen ongelmaa, mikäli työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä. Ja Työministeriön tilastot osoittavat kiistattomasti, että maahanmuuttajien keskuudessa työssä käyvien osuus on huomattavasti pienempi kuin kantaväestön keskuudessa. Vuosina 2001–2007 ulkomaalaisten keskimääräinen työttömyysaste on ollut 20–31 prosentin välillä, ja pelkästään somalien keskuudessa se on vaihdellut 52–62 prosentin välillä. Näin ollen myöskään huoltosuhdetta ei voida parantaa maahanmuuttoa lisäämällä. Saman asian vahvistaa myös Työministeriön tekemä työpoliittinen tutkimus 1990-luvun maahanmuuttajien työllisyydestä, tuloveroista ja tulonsiirroista.

Turun Sanomien uutisen mukaan Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyykin tätä nykyä Ranskasta, Britanniasta ja Ruotsista, jotka ovat avosylisimpiä maahanmuuttajien houkuttelijoita omalla lepsulla pakolaispolitiikallaan ja erilaisilla perheenyhdistämisohjelmillaan. Paras huoltosuhde puolestaan on Slovakiassa ja Latviassa, jotka ovat Helsingin Sanomien uutisen mukaan huonoimpia maahanmuuttajien sopeuttajia. Samalla kun viranomaistahot ja osa mediasta surkuttelevat sitä, etteivät Suomen korkeat verot tunnu maahanmuuttajista tarpeeksi ”houkuttelevilta”, ei taaskaan muisteta, että korkeat verot ovat seuraus jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta, jota maahanmuuttajien kantaväestöä suurempi työttömyys entisestään heikentää.

Sen, että ”maahanmuutto ei pelasta pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa”, totesi äskettäin myös yhteispohjoismainen asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluivat professorit Torben M. Andersen (Århus universitet), Bengt Holmström (MIT), Seppo Honkapohja (University of Cambridge) ja Hans Tson Söderström (Handelshögskolan i Stockholm) sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman (ETLA ja EVA) ja tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen (Konjunkturinstitutet).


Päätelmä

Johtopäätös edellä sanotusta on, että sen enempää työvoimapulan kuin huoltosuhteenkaan ongelmia ei voida ratkaista maahanmuuttoa lisäämällä. Jos ihmiset ajattelevat tieteellisesti, heidän on hyväksyttävä tämä johtopäätös. Jos taas he haluavat väittää vastaan, olisi vastaväitteiden kohdistuttava tieteellisiin menetelmiin, ei tutkimusten tuloksiin, kuten tekisi poliittinen retoriikka.

Poliittisessa argumentaatiossa suomalaiset työttömät on jälleen unohdettu, eikä Astrid Thorsin yksityisajattelu ole myöskään maahanmuuttajien oman edun mukaista. Mikäli tänne saapuu ulkomaalaisia työn ”etsiskelijöitä”, he huomaavat vähitellen todellisen tilanteen: työpaikkoja on vähemmän kuin työntekijöitä. Jokaista avointa paikkaa kohti on vähintään useita kymmeniä hakijoita, ja työnantajat ovat pettyneitä, mikäli he eivät voi valita yli sadasta tarjokkaasta.

Eikä ole oikein sekään, että maahamme haalitaan työvoimaa täysin esineellistävin perustein: suorittamaan vain toisarvoisiksi koettuja siivous- ja huoltotehtäviä, joita suomalaiset eivät haluaisi itse tehdä. Emme kai halua maastamme myöskään mitään orjalaivaa. Eli eiköhän panna tämä Eurooppa- ja maahanmuuttopolitiikka toimimaan toiseen suuntaan.