Mikä yhteiskuntaa vaivaa?

Vuosi lähestyy loppuaan. Kuten tämän blogin lukijat ovat voineet huomata, olen käsitellyt useimmissa kirjoituksissani poliittista korrektiutta, sananvapautta, ihmisten tapoja loukkaantua sekä viranomaisvallan yrityksiä paimentaa kansalaisia heidän tavanomaisissa toimissaan. Käsittelytapani on ollut filosofinen ja kriittinen, ja aiheitani ovat olleet muun muassa globalisaation, internationalismin ja monikulttuurisuuden ongelmat.

Mistä näiden aiheiden valikoituminen todelliseksi sinfoniseksi teemaksi sitten oikein johtuu? En ole valinnut sen enempää aiheitani kuin tekemiäni johtopäätöksiäkään tavoitteellisesti. Yhteiskunnassamme kerta kaikkiaan vain puhutaan juuri näistä kysymyksistä hämmästyttävän paljon. Siksi ne ovat ilmeisen tärkeitä. Minä puolestani olen ottanut niihin kantaa vain reagoidakseni ja arvioidakseni tapahtumia sellaisella tavalla, joka on filosofeille ominainen. Johtopäätökset tehtyäni olen halunnut myös ohjata ihmisiä ajattelemaan asioista paremmin. Olen halunnut vääntää maailman takaisin paikoilleen.

Silti muutama peruskysymys on vastausta vailla. Miksi juuri nämä teemat puhuttavat ihmisiä mediassa: loukkaantuminen ja siihen vastaaminen, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, sananvapaus ja tieteen vapaus sekä tasa-arvo ja sillä politikoiminen? Immateriaaliset ihmisoikeudet puhuttavat enemmän kuin koskaan. Vaikka kyse on oikeuksista, niiden käsittelyä ei pitäisi aloittaa normatiivisella ja juridisella keskustelulla vaan filosofisella ja eettisellä analyysillä. Lait eivät voi tuottaa arvoja, vaan arvoista voidaan johdella lakeja. Jos menetellään päinvastoin, alkaa häntä heiluttaa koiraa. Siksi minulla on ollut filosofina paljon tehtävää, ja on edelleenkin.


Pahoinvoinnin syy: poliittinen korrektius

Filosofin tuntee siitä, että filosofi ei tarkastele asioita vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista tai laillista tai laitonta, vaan siltä kannalta, mikä on hyvää tai pahaa, ja mikä on oikein ja mikä väärin. Itse en halveksu mitään, paitsi valheellisuutta ja epätotuudellisuutta. Tässä mielessä poliittisen korrektiuden vaatiminen on ideologioista pahin.

Kommunistia ja kapitalistia voi vielä kunnioittaa, jos he ovat rehellisiä ja uskovat aatteisiinsa. Kumpikaan ideologia ei perimmältään myöskään käske ihmistä kieltämään itseään tai kannattamaan poliittista aatetta, jos ei itse usko siihen. Sen sijaan poliittinen korrektius vaatii ihmistä puhumaan vastoin todellisia ajatuksiaan eli valehtelemaan sekä itselleen että muille ihmisille. Tämän vuoksi se on kaikista aatteista vahingollisin.

Muutamat ovat tiedustelleet, miksi minua ei kutsuta puhumaan näistä kysymyksistä televisioon, vaikka olen asiantuntija ja olen myös kirjoittanut sekä puhunut niistä selkeästi. Vastaan heille, että kysykää asiaa televisiokanavien tuottajilta ja ohjelmapäälliköiltä. Toisaalta luotan painettuun sanaan ja internetiin ajatusteni välittäjänä, sillä kirjoitettuun tekstiin voi syventyä, ja siinä voi ilmaista asioita paremmin kuin nopeatempoisessa TV-puheessa.


Sosiaaliset suitset

Sain tänään myös peruskysymyksiä koskevan oivalluksen. Eikö yhteiskunnassamme muka puhuta tarpeeksi tunteista? Mediahan täyttyy nyt loukkaantumista, monikulttuurisuutta, tasa-arvoa, viharikoksiksi leimattuja mielipiteitä, työttömyyttä, rotuerottelua ja sanankäytön suitsimista koskevasta argumentaatiosta juuri siksi, että ihmisillä on niin paha olla.

Yhteiskuntaamme vaivaa pinnan alla kytevä henkisen sorron, kieltojen, rajoitusten, keskinäisen ymmärtämättömyyden sekä ajattelun tukahduttamisen pahoinvoiva tila. Se koostuu lähinnä viranomaisvallan asettamista sosiaalisista kuolaimista ja siitä näkymättömästä korruptoituneisuudesta, jonka ilmenemismuotona viranomaiset eivät suinkaan livauttele toisilleen paksuja setelitukkoja, kuten jossain Italiassa, vaan jonka merkkeinä ovat virkamieseliitin vaihtamat salaiset kädenpuristukset ja sosiaalinen pääoma.

Miksi sitten nimenomaan viranomaiset ovat niin epäilyttäviä ja epäluotettavia? Ennen valtiokapitalismin aikaa ihmiset saattoivat vielä luottaa siihen, että viranomaisvalta pyrkii takaamaan ensisijaisesti omien kansalaistensa hyvinvoinnin. Sen sijaan valtiokapitalismilla tarkoitetaan nykyistä ilmiötä, jonka vallitessa viranomaisvalta yrittää taata parhaat edellytykset globalisaatiolle ja toivoo, että sivuseurauksena toteutuisi myös yhteiskunnan etu.

Tämä merkitsee, että kansalaiset eivät koe voivansa ohjata yhteiskuntaa politiikan kautta, vaan julkinen valta nähdään ihmisille vieraiden tavoitteiden edistäjänä. Kun ihmisiltä puuttuu kokemus omasta vaikutusvallasta ja kyvystä säädellä poliittisin keinoin omaa elämäänsä, seurauksena on samanlaisia kurjuuden kokemuksia, jotka leimaavat kaikkia itsenäisyyden, subjektiviteetin ja itsemääräämisoikeuden menetyksiä.

Edellä mainittujen asioiden kritisoiminen puolestaan on tehty vaikeaksi sananvapauden kahlitsemisen kautta. Se, miksi Suomi pölisee enemmän kuin koskaan nimenomaan sananvapaudesta, johtuu siitä, että sananvapaus on internetin aiheuttaman tilapäisen kahleiden murtamisen vuoksi enemmän uhattuna kuin milloinkaan aiemmin sitten sensuuriajan. Juuri siksi suomalaiset voivat pahoin, ja totuuden ja epätotuuden välinen kärpäslätkäsota jatkuu.