Kouluväkivallasta, osa 2

Kouluväkivalta lisääntyy kaiken aikaa ja kaikkialla, kuten viimeksi Örebron yliopistolla Ruotsissa, jossa sattui akateemisen tutkijan kuolemaan johtanut puukotustapaus. Ilmiö herättää kysymyksen, kuinka väkivaltaa oppilaitoksissa voitaisiin vähentää.

Kausaaliseen ajatteluun uskovana olen taipuvainen ajattelemaan, että tuokin teko johtuu jostain syystä. Kiintoisia ovat Ruotsissa esitetyt arvailut siitä, oliko tutkijan kaulan viiltäminen poliittinen murha. Kyseinen yliopistonlehtori oli tutkinut aihetta, joka on saatettu kokea tietyissä piireissä poliittisesti epäkorrektiksi. Murhattu Fuat Deniz oli emigroitunut Turkista Ruotsiin, jossa hän oli omaksunut länsimaisen oikeus- ja tiedekäsityksen. Hänen tutkimusaiheensa oli – ehkä kohtalokkaasti – Ottomaanien valtakunnan aikainen muslimien suorittama kristittyjen assyrialaisten salamurha.

Pahinta on, ettei poliittisen salaliiton mahdollisuutta voida enää tiedustella murhatulta ihmiseltä itseltään eikä myöskään rikoksen tekijältä, sillä poliisityön neuvottomuuden osoitukseksi murhaaja on edelleen kadoksissa. Siitä, kuinka muslimienemmistöisissä maissa sorretaan eurooppalaisia vähemmistöjä ja esimerkiksi homoseksuaaleja, ei sallittaisi puhuttavan mitään sen enempää Euroopassa kuin kyseisissä maissakaan.


Olosuhteiden kokonaisuus paremmaksi

On selvää, ettei todellista turvallisuutta voida lisätä rajoittamalla, kahlitsemalla eikä lisäämällä vartijoita vaan puuttumalla väkivallan syihin. Olosuhteet kokonaisuudessaan pitäisi tehdä yhteiskunnassamme sellaisiksi, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä henkensä puolesta vain toteuttaessaan sananvapautta tai tavoitellessaan tietoa ja totuutta. Tämä edellyttäisi viisaita poliittisia ratkaisuja suhteessa siihen, kuinka toivottavaa monikulttuurinen rikastuminen oikeastaan on.

Pahinta on, että yliopistoissamme vaaditaan nykyään juuri sellaista politiikkaa, joka edistää epädemokraattisten ainesten leviämistä yhteiskunnassa. Monikulttuurisuutta on yritetty edustaa siinä idealistisessa uskossa, että vieraista kulttuureista saapuneet ihmiset automaattisesti omaksuvat meidän tapamme ja lakimme. Tosiasiassa näyttöä on lähinnä päinvastaisesta.

Vierasmaalaiset pitävät omat tapansa ja kielensä myös Suomessa ollessaan, ja he siirtävät ne jälkipolvilleen. Sen osoittaa esimerkiksi tämä Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan yli kymmenen prosenttia Helsingissä syntyneistä lapsista on ”vieraskielisiä”. Tosiasiassa vastasyntyneet eivät puhu vielä mitään, mutta heitä pidetään oletuksenomaisesti – paitsi kumpaakaan kotimaista kieltä osaamattomina – myös vieraan kielen äidinkielekseen omaksuvina.

Monikulttuurisuus on voitu usein nähdä myönteisenä asiana, kun oletuksena on ollut, että se johtaa maahanmuuttajien sopeutumiseen länsimaisen kulttuurin ehtoihin. Mutta käytännössä syntyy kulttuureja kulttuurissa, ja suomalaiset onkin pakotettu luopumaan omista tavoistaan. Tämän merkiksi Myllypuron koulussa ei enää järjestetty edes tavanomaista joulujuhlaa, jotta asiaan liittyvä kristillisperäinen uskonnollisuus ei ”loukkaisi ketään”, vaan sen asemasta vietettiin ”joulutalenttia”. Samaan tapaan eräät piirit hoilasivat vallankumouslauluja 1970-luvulla. Mutta lyhyeen tuokin idealismi tyssäsi, kun käytännön seuraukset selvisivät.


Idealisteille narun pää käteen

Yliopistomaailmassa monikulttuurisen (ja siten myös arvoristiriitoja sisältävän) yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet varsinkin feministit, sosialistit ja postmodernistit. Rationalistit on usein kiirehditty tuomitsemaan, vaikka he ovat pysyneet tieteellisissä tosiasioissa. Esimerkiksi Tatu Vanhanen on esittänyt Richard Lynnin kanssa tekemänsä tutkimukset kansakuntien älykkyydestä johtopäätösten osalta täysin riippumattomina. Vanhanen vanhempi on todennut, että jos haluamme tietynlaisia tuloksia, meidän on toimittava tietyllä tavalla. Toisenlaiset ratkaisut johtavat toisenlaisiin tuloksiin. Mutta monet vasemmistolaisperäiset tutkijat näkevät Lynnin ja Vanhasen sinänsä rohkeat ja kunnioitusta herättävät tutkimukset vuosilta 2002 ja 2006 suurina uhkina ja kiirehtivät tuomitsemaan ne.

Toteamukseni ei tarkoita, että poliittisia johtopäätöksiä ei pitäisi lainkaan tehdä. Ne voisivat kuitenkin olla sellaisia, joissa kulttuuriseen narsismiin syyllistymättä tunnustettaisiin älykkyyden ja kulttuurin kehittyneisyyden korrelaatio. Tämä antaisi korkean älykkyyden maille oikeuden puolustaa omaa elämänkäytäntöään. Kulttuurien välillä ei vallitse relativismia, vaan toiset kulttuurit ja poliittiset järjestelmät voitaisiin tunnustaa selvästi muita paremmiksi.

On kehnoa, että useat tutkijat suhtautuvat monikulttuurisuuden edistämiseen täysin kritiikittömästi. Demokraattisiin vapauksiin vedotessaan he tulevat puolustaneiksi epädemokraattisten olosuhteiden pystyttämistä keskelle yhteiskuntaa ja vapaata tiedettä. Kun tämän politiikan lopputuloksena joku akateeminen tutkija saa lopulta Moran kurkkuunsa tai keuhkoonsa, kuten Deniz, on monikulttuurisuuden vaatijoille tullut narun pää käteen.

Kenties yliopistojen rekrytointipolitiikkaa tulisikin muuttaa perusteellisesti, jotta niidenkään piirissä ei voitaisi tehdä sellaista posketonta politiikkaa, joka käytännössä on täysin epärealistista ja vastuutonta sekä nakertaa akateemisen maailman omia vapausihanteita. Tämä tarkoittaa, että monikulttuurisuuden hokijat voisi rajata yliopistoista pois, ennen kuin he kieltävät kriittisen ja rationaalisen ajattelun myös tieteiden yhteydestä.

Toisinajattelijat, kuten Lynn ja Vanhanen ovat tieteellisen kriittisyyden kantava voima. Olen myös itse joutunut kärsimään virkojen ja apurahojen menetyksinä sen, että olen kyseenalaistanut kaikkein ilmeisimmät heikkoudet feministien ja postmodernistien kirjoituksista, vaikka niiden havaitseminen ei edellytä edes poikkeuksellista vaivaa. Massakulttuurin mukana ajelehtivia palkitaan ja kriittisiä lyödään. Myös tämä epäoikeudenmukaisuus pitäisi saada loppumaan. Muuten käy niin, että rationalistitkin hakevat kaapistaan säilän ja lähtevät kovat kaulassa ”puolustamaan totuutta, oikeaa ja hyvää”, kuten tohtorinmiekan käyttöohjeissa sanotaan.