Hyvin tunnettu sotilas

Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas tarjoaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun kaikkien tuntemaan aiheeseen yhdistetään nykyaikaisen teatterin tehokeinoja ja symboliikkaa. Kaava on seuraava: klassinen aihe + uudet konstit = ”hyvää teatteria”. Ja olihan se, mutta ei siinä mitään tavatonta ollut. Kiintoisimpia olivat ehkä teoksen sisältämät metatason viittaukset omaan itseensä sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan osana mediatodellisuutta. Ja tietysti lopun kohtaus, jossa ammuttiin ja räjäyteltiin julkkiksia.

Toisaalta nämä yhteiskunnalliset kannanotot irtaannuttivat esitystä Väinö Linnan teoksesta niin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Tämä oli tietysti tarkoituskin, mutta kysyä voi, pitääkö kyseinen yhteiskunta-analyysi tai -kritiikki sitten esittää juuri Tuntemattoman sotilaan kautta. Eikö siihen olisi omaperäisempiä ja tuoreempia mahdollisuuksia? Ehkä ajatus on ollut, että tutun aiheen kautta viesti tavoittaa suuren määrän ihmisiä, vaikka vaarana on semioottinen sekamelska.

Tämä ei suinkaan merkitse, että pitäisin kokonaisuutta huonona. Se ansaitsee kouluarvosanaksi kirkkaan eximia cum laude approbaturin, joka tulee toteutuksesta: loppuun kaluttu ja sen vuoksi vaikea aihe oli herätetty onnistuneesti henkiin, ja symboliikka oli valittu venäläisiä sotilaita edustavista pesukoneista alkaen onnistuneesti.

Juonipaljastuksiin syyllistymättä voinen kertoa, että juonellinen Smedsin ohjaustyö ei ole. Tarinan sijasta se esittää valikoiman Tuntemattoman tunnetuimmista kohdista ja ristiinleikkaa ne tiettyihin nykypäivän ilmiöihin, kuten jääkiekko-otteluihin. Katsoja voi tätä kautta löytää Tuntemattoman sotilaan teemoja arkipäivästä, ja juuri tämä symboliikka ohjaustyössä koskettaa ja nostattaa tunteita. Eräs liikuttavimpia kohtia oli kuulusteluvangiksi saadun kapteenin esittäminen vammaisena, mikä toi mieleen muistumia turkkalaisesta teatterista. Samaa vaikutelmaa ruokki äärimmäinen fysiikan käyttö sekä kiroilu, joka aina ärsyttää osaa katsojista. Teatterityön lait olivat voimassa kaikessa ankaruudessaan.

Asiassa kuultu Jouko Turkka oli luullakseni jälleen oikeassa kiteyttäessään, että teatteri oli ennen vanhaan arvovaltainen siksi, ettei se pyrkinyt miellyttämään ketään, ja siksi suuttunut katsoja olisi toivotumpi kuin pääsylippunsa maksamiseen tyytyväinen. Tässä suhteessa Smedsin teos on vain keskiradikaali mutta sellaisena virkistävä muistutus siitä, että jotain yleisöä härnäävää voidaan tuoda myös päälavoille.


Sotien kapseloitu tunnetrauma

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voi pohtia, eivätkö nuo suomalaisten kärsimät sodat ole vieläkään ohi, kun äskettäin valmistui Lauri Törhösen elokuva Raja 1918 ja ensi-iltansa sai vastikään myös Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, jonka ohjaajalle Ruotsin kuningas myönsi ritarimerkin. Pian valmistunee lisäksi Renny Harlinin elokuva Mannerheimista, ja siinäkin sotien käsittely saanee huomattavan osan. Sotiminen saa itsenäisyyspäivinä niin paljon huomiota, ettei itsenäistymistapahtumaa sinänsä muista enää juuri kukaan.

Ja on kai itsenäisyys muutakin kuin pelkkää väkivaltaa, vaikka oma maa onkin Suomen tapauksessa verellä lunastettu. Se, miksi sotien käsittely pysyy jatkuvasti elinvoimaisena, johtunee tosiasiasta, ettei niiden merkitystä ole vieläkään täysin ymmärretty, ja tähän puolestaan liittyy minun mielestäni kaksi tärkeää näkökohtaa.

Ensinnäkin: varsinaista kollektiivista surutyötä sodissa menetettyjen ihmishenkien vuoksi ei koskaan tehty, vaan sotien jälkeen ihmisten tunteet peittyivät joko hurmahenkiseen paatokseen tai pelkkään shokkiin. Ja talvi- ja jatkosodassa kuoli sentään 86 000 suomalaista ja vammautui noin 200 000. Lisäksi 420 000 joutui etsimään uuden kodin aluemenetysten vuoksi. Tähän katastrofiin liittyviä tunteita ei mikään elokuva tai näyttämöllepano ole onnistunut kunnolla välittämään, vaan tunteet kapseloitiin kahden sukupolven ajaksi, ja sotia käsitelleet työt ovat olleet joko poliittisia pasifismin manifesteja (kuten Linnan romaani) tai historiallisia teoksia.

Vasta meidän sukupolvemme hakee tapahtumista elämyskohtia ja pyrkii ymmärtämään sitä kipua ja tuskaa, joka omien isovanhempiemme elämän haavoittuvuuteen on liittynyt. Samanlainen prosessi on meneillään Saksassa, jossa Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan Perikato-elokuvan myötä on oikeutetusti havahduttu pohtimaan Saksan kansan omia koettelemuksia sodan keskellä.

Toiseksi: kun pohditaan itsenäisyyden merkitystä nykyisin, ei siihen tarvita välttämättä mitään Tuntematonta sotilasta. En usko, että Suomi on mihinkään kuollut, vaikka niin laulettiinkin esityksen lopussa, sillä mikään kansakunta tai valtio ei ole onneksi sosiaalinen konstruktio vaan elää kulttuurina ja elämänkäytäntöinä sitkeästi, ja olemisen muodot vain muuttuvat. Ketään ei tarvitsisi myöskään ampua, ja siinä mielessä olisin minäkin ”optimistisempi”, aivan kuten Tarja Halonen esityksen nähtyään. Sen sijaan odottaisin, että globalisaation ja internatsisimin kysymyksistä keskusteltaisiin ajankohtaisemmin keinoin – myös teattereissa.