Pisan kalteva torni

Sosiaaliset konstruktionistit tulivat jälleen raivoihinsa, kun emeritusprofessori Tatu Vanhanen selitti älykkyydellä Suomen hyvää sijoittumista koulutuksen tasoa mittaavassa PISA-tutkimuksessa (Programme for International Student Assessment). He kiirehtivät yhteen ääneen tuomitsemaan sekä Vanhasen suorittaman vertailun että hänen argumentaationsa pohjana olevat tutkimukset, jotka hän on tehnyt yhdessä Richard Lynnin kanssa.

Mutta miten asiat ovat? Lynn ja Vanhanen ovat julkaisseet kaksi merkittävää tutkimusta kansakuntien älykkyydestä. Ensimmäinen eli IQ and the Wealth of Nations ilmestyi vuonna 2002 ja toinen IQ and Global Inequality vuonna 2006. Erään arvion Lynnin ja Vanhasen teoksista on esittänyt sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos. Sen valossa Lynnin ja Vanhasen näkemykset siitä, miten kulttuurien kehittyneisyyttä voidaan selittää älykkyydellä, näyttävät luotettavilta.


Onko erilaisuuden tunnustaminen vaarallista?

Toimin itse apulaisprofessori Tatu Vanhasen sivuaineopiskelijana Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla, ja muistona siitä minulla on opintokirjassani muutama suoritusmerkintä. Muistan myös toisen apulaisprofessorin, Jukka Paastelan, kommentoineen Vanhasen innostusta sosiobiologiaan. Marxilaistaustaisena tutkijana Paastela kertoi suhtautuneensa ominaisuuksilla selittämiseen alun perin torjuvasti mutta asioihin tarkemmin perehdyttyään joutuneensa pyörtämään oman ennakkoluuloisuutensa.

Kuten Rooskin toteaa, Lynnin ja Vanhasen toinen osa on rakenteeltaan ja argumentaatioltaan erinomaisen elegantti ja vastaväitteet ennakoiva tutkimus, mikä on kenties ymmärrettävää ensimmäisen osan saaman ryöpytyksen takia. Kirjoittajat olivat tehneet nykysosiologian kannalta pahimman synnin eli pitäneet ominaisuutena sellaista asiaa, jonka sosiaaliset konstruktionistit olivat halunneet nähdä vain normina tai muuna yhteiskunnallisena rakenteena. Sosiaalisten konstruktionistien suosiman muodin mukaan älykkyys, sukupuoli tai kaljuuntuminen eivät ole biologisia ominaisuuksia vaan yhteiskunnallisia struktuureja. Tosiasiassa ne ovat pitkälti biologisia ominaisuuksia, vaikka suhtautuminen niihin ei olekaan usein muuta kuin normatiivinen asia.

Roosin näkemyksen mukaan Lynnin ja Vanhasen älykkyystutkimusta on syytä pitää luotettavana. Samaa mieltä olen myös itse. Sitä paheksuvatkin lähinnä ne, jotka haluavat peittää silmänsä siltä kauhealta mahdollisuudelta, että jos kansakuntien älykkyydessä havaitaan eroja tai vieläpä rodullisia eroja, on luotu pohja käsityksille, joiden mukaan rotuja tai kulttuureita aletaan pitää eriarvoisina. Tämän kenties epämiellyttävänä kokemansa mahdollisuuden vuoksi monet tutkijat ovat kiirehtineet tuomitsemaan Lynnin ja Vanhasen tutkimukset. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen argumentaatiosta ei seuraa mitään poliittista johtopäätöstä vaan ainoastaan näkemys, että ihmisryhmien välillä on eroja. Eikö niin saisi olla?

Kun erot älykkyydessä puolestaan selittävät sekä kansakuntien hyvinvoinnissa havaittavia eroja että yleistä epätasa-arvoisuutta, on päästy myös kurjuuden syntysyiden jäljille. Eikö tämä ole tärkeää tietoa? Tietenkin kaikki tutkimus voidaan tuomita poliittiseksi, mutta poliittiselta kannaltakin katsottuina tämän tutkimuksen tulokset voivat olla omiaan vähentämään kaikenlaista rotusortoa, sillä ne auttavat ymmärtämään kurjuuden taustatekijöitä. Näin ollen Lynnia ja Vanhasta ei voitaisi arvostella ainakaan moraalittomuudesta.

Lisäksi on syytä muistaa, että rodut ovat biologisesti ja fenomenologisesti katsoen objektiivisia tosiasioita, eikä niiden olemassaolon tunnustamisessa ole mitään eriarvoistavaa. Eriarvoistaminen alkaa vasta siitä, jos väitetään, että muutamat rodut ovat joissakin suhteissa toisia parempia, mutta tämäkin voi olla tieteellinen tosiasia. Ovathan itäafrikkalaiset tunnetusti eurooppalaisia parempia kestävyysjuoksijoita, ja suomalaiset puolestaan ovat älykkyydeltään ihmiskunnan parhaimmistoon valikoituneita, kuten Lynnin ja Vanhasen tutkimus väittää.

Niin sanotulla rotuopilla tarkoitetaankin yleensä käsitystä, joka kiistää ihmisten periaatteellisen tasa-arvon eli ihmisarvon. Eettisen ajattelun mukaan ihmisarvoa pidetään kuitenkin luovuttamattomana ominaisuutena, eikä ihmisten yleistä ihmisarvoa pitäisi milloinkaan kiistää. Jokainen tieteenharjoittaja myöntää varmasti sen, että muista eroista huolimatta ihmisten ihmisarvo on kaikille yhteinen.

Lynnin ja Vanhasen tutkimus käytännössä kumoaa sen marxilaisperäisen retoriikan, jonka mukaan kurjat olot selittävät ihmisten yksinkertaisuutta (eli ”kun olot ovat ovat yksinkertaiset, niin ajattelukin on yksinkertaista”). Sen sijaan se väittää, että olojen alkeellisuus johtuu ajattelun alkeellisuudesta, mikä onkin uskottavaa, sillä kulttuuri on joka tapauksessa ihmisten tahdon tulos. Mikäli se tai sen intellektuaaliset edellytykset puuttuvat, yhteiskunta ei kehity. Itse tosin katson, että käytännön yhteiskuntaprosessissa näiden asioiden vaikutusyhteydet ovat lopulta molemminpuolisia ja kasautuvia eli itseään vahvistavia.


Älykkyyden kulttuurisidonnaisuus?

Keskeisin vastaväite Lynniä ja Vanhasta kohtaan on kuulunut niin, että älykkyys ja sen mittaaminen ovat pohjimmiltaan kulttuurisidonnaisia. Tämän mukaan länsimaisilla testeillä saadaan erilainen tulos esimerkiksi afrikkalaisten älykkyydestä kuin jollakin muulla, afrikkalaisten ympäristöä ja elämäntapoja ”paremmin” vastaavalla, menetelmällä. Todellisuudessa Lynnin ja Vanhasen tutkimus on puskuroitu myös tällaista argumentaatiota vastaan.

Vaikka afrikkalaiset eivät pärjäisi länsimaisten tutkijoiden kehittämissä testeissä, ei ole oletettavaa, että mikään afrikkalaisten omaa elämää paremmin vastaava testi olisi sellainen, jossa länsimaiset tutkittavat häviäisivät nimenomaista ”afrikkalaista päättelyä” tai neuvokkuutta testattaessa. Näin ollen voimme luottavaisesti uskoa, että Lynnin ja Vanhasen tutkimus tuottaa parasta mahdollista tietoa, jota ihmisten älykkyydestä ylipäänsä voi olla.

Fenomenologisena filosofina olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, onko tutkimuksen kohde, esimerkiksi älykkyys, määritelty tutkittavan ilmiön olemusta vastaavalla tavalla. Tutkija tekee suuren virheen, jos hän ei selvitä tutkittavan aiheen tai ominaisuuden olemusta jo tutkimuksen alussa. Tutkijalla on väistämättä myös jokin oma ennakkokäsitys tutkimastaan ilmiöstä, mutta jos hän ei tiedosta sitä, käsitys jää vaikuttamaan piilotajuisena.

Tämä merkitsee, että tutkijan pitäisi määritellä aiheensa ja tunnistaa se, millä selitystasolla ilmiötä tutkittaessa liikutaan. Esimerkiksi kansantaloustieteilijä ei voisi selittää inflaatiota kolikon fysikaalisella tai kemiallisella rakenteella, sillä inflaatio on talousjärjestelmän ilmiö ja riippuu ihmisten käyttäytymisestä. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa teoksessani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003).

Vastaavasti ihmisten käyttäytymistä ei voida yleensä selittää pelkillä geeneillä ilman, että kausaaliyhteydet joudutaan näkemään liioitellun pitkinä. Kyse on eri selitystasoista. Niinpä biologisia ominaisuuksia, kuten kliinisiä sairauksia voidaan selittää parhaiten biologisella tutkimustasolla, kun taas esimerkiksi mielisairauksia voidaan selittää tajunnallisella tai sosiaalisella, ihmisten vuorovaikutussuhteet huomioon ottavalla, tasolla. Erityistieteet usein sekoittavat puurot ja vellit. Sen sijaan Lynn ja Vanhanen ovat mielestäni onnistuneet älykkyyden selittämisessä, sillä älykkyys on (tietyin poikkeuksin) määritelty ominaisuudeksi, jota se ylipäänsä voi olla: kyvyksi ratkaista ongelmia ja suoriutua eteen tulevista tehtävistä.

Siinä ei ole mitään hämärää. He ovat liikkuneet oikealla tutkimustasolla, ja myös tilastollinen päättely on suoritettu oikein. Kyseessä on siis oikein suoritettu empiirinen tutkimus biologisesta ja perinnöllisestä ominaisuudesta, jolla on käyttäytymisvaikutuksia.

Vaikka itse pidänkin empiirisen tutkimuksen selitysvoimaa yleisesti varsin rajallisena, se tuo kuitenkin silloin tällöin esille kiintoisaa tietoa. Lynnin ja Vanhasen tekemän tutkimuksen sijasta kritiikkiä voitaisiin osoittaa Pisa-tutkimusta kohtaan sinänsä. Se onkin saanut osakseen epäilyjä asioiden kansallisesta kaunistelusta. Tämä ei silti tee Lynnin ja Vanhasen suorittamaa vertailututkimusta pätemättömäksi.


”Koulumenestys riippuu älykkyydestä” – Ihmekö?

Entä voidaanko älykkyydellä selittää kansakuntien taloudellista menestystä tai kouluissa saavutettuja oppimistuloksia? Älykkyys ei ymmärrettävästi korreloi onnellisuuden kanssa, sillä onnellisuus koostuu subjektiivisista kokemuksista, ja niiden mittaaminen puolestaan on hankalaa. Onnellisuus riippuu kymmenistä muistakin asioista kuin älykkyydestä. Niinpä älykkyyttä ja onnellisuutta on tutkittava eri tavoin.

Onnellisuus on subjektiivinen ja monitulkintainen asia, ja siksi se voidaan ja pitääkin määritellä laajasti. Sen sijaan älykkyyttä ei voida määritellä laajasti ilman, että tutkittava ilmiö – älykkyys – pakotetaan näkemään jonakin muuna, esimerkiksi rohkeutena, onnellisuutena, neuvokkuutena tai näppäryytenä. Mitä tiukemmin älykkyys määritellään eli mitä yksityiskohtaisemman testin avulla sitä tutkitaan, sitä paremman kuvan saamme siitä, mitä älykkyys on ja kuinka se jakautuu ihmisten kesken. Siksi älykkyystutkimuksen pitää olla luonteeltaan sellaista, jollaisena Lynn ja Vanhanen ovat sen nähneet: henkisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa, kokeellista ja tarkkaa.

Erään tutkimuksen mukaan jo kahdenkymmenen mittausyksikön ero ihmisyksilöiden älykkyydessä aiheuttaa sen, etteivät he voi kommunikoida onnistuneesti keskenään, sillä alemman älykkyystason omaava henkilö ei kykene samaan semanttiseen erottelukykyisyyteen kuin korkeammin älykäs. Erot henkisessä suoriutumiskyvyssä heijastuvat tietysti myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Älykkäät ihmiset joutuvat usein väärinymmärretyiksi ja sortotoimien kohteiksi, mikä vähentää sitten myös heidän onnellisuuden kokemuksiaan. Kurjuutta intellektuelleille ei tuo kuitenkaan älykkyys sinänsä vaan se, että sitä ei ole kaikilla.

Toisin kuin onnellisuus, myös taloudellinen menestys on mitattavissa, ja siksi se sopii älykkyyden vertailupariksi. Kansakuntien taloudellista menestystä älykkyys selittää Lynnin ja Vanhasen mukaan hyvin. Samoin kansakunnan yleinen älykkyys selittää Suomen menestymistä PISA-testissä. Niin älykkyys kuin koulumenestyskin voidaan molempien mitattavuuden vuoksi kytkeä tutkimuksessa yhteen ja nähdä samassa kuvassa. Toki asiaan vaikuttavat muutkin seikat, mutta Lynnin ja Vanhasen todistelun valossa älykkyys on erittäin vahva taloudellisen menestyksen ja koulussa pärjäämisen selittäjä.

Omasta filosofin näkökulmastani voin todeta lähinnä sen, miten muuten voisikaan olla. Eikö olisi hieman hölmöä väittää, että koulumenestys ei perustu mitenkään älykkyyteen? Vaikuttaa itsestään selvältä, että koulumenestys riippuu älykkyydestä, jolla tarkoitetaan esimerkiksi loogista ajattelua tai verbaalista lahjakkuutta. Onko siis kyseinen tutkimus sittenkään muuta kuin nollatutkimusta – ei siksi, että se olisi menetelmiltään epäluotettavaa – vaan siksi, että se todistaa ilmeisen ja arvattavissa olevan asian, jonka voimme todeta myös ilman mitään tutkimusta: suoraan todellisuutta havainnoimalla?

Vastahakoisuus Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia kohtaan johtunee etupäässä siitä, että kyse on tuloksista, jotka ovat valideja tieteellisesti mutta jotka eivät miellytä tiettyjä tahoja poliittisesti. Tällainen kritiikin esittäminen on kuitenkin periaatteellisesti virheellistä, sillä tieteellisessä tiedonmuodostuksessa arvostelun pitäisi kohdistua prosessiin, jolla tieto on tuotettu – ei tutkimuksen tulokseen. Jos prosessi on moitteeton, myös tulokset pitää hyväksyä.

Liiallinen älykkyys voi myös pelottaa. Lisäksi älykkyyteen viittaaminen saattaa tuottaa vaikutelman, että kyse on länsimaisten ihmisten narsismista: halusta peilailla omaa kuviteltua tai todellista erinomaisuuttaan muiden kansojen ja heidän olojensa kehittymättömyydestä. Tämänkin riskin tiedostaen uskon, että länsimainen rationalismi on ihmiskunnan tärkeintä kulttuuriomaisuutta ja sellaisena puolustamisen arvoinen asia.

Kun ihmiset lähtivät vaeltamaan Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten, he tuskin arvasivat, että jonain päivänä ihmiskunta tutkii omaa älykkyyttään pitäen sitä oman menestyksensä selittäjänä ja lähettämällä perään älykkyystutkimuksen riemuvoiton, Tatu Vanhasen. Evoluutio näyttää jatkuvan yhä, sillä älykäs kansakuntamme äänesti omassa älykkyydessään pääministeriksi älykkyystutkijan ilmeisen älykkään pojan. Mikäli saan äänestää, niin vanhempi Vanhanen on omassa rohkeudessaan ja sananvapauden käytössään kuitenkin hivenen etevämpi kuin poliittisen korrektiuden perässä juokseva uusi Vanhanen. Takeita evoluution edistymisestä ainakaan sukupolvien välillä ei välttämättä ole. Ennustan, että Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia seuraa vielä kolmas osa: IQ and School Success.