Otetaanko uskonto vakavasti?

Tuomas Nevanlinna on Radio Helsingin maskotti, aivan kuten hänen keskustelijaparinsa Jukka Relanderkin. Molemmilla on maineikas sukunimi, josta on tunnetusti apua julkkikseksi ryhtymisessä suomalaisessa seurapiirielämässä.

Nevanlinnan ja Relanderin puheentuottamismenetelmä on yksinkertainen. Ensin valitaan jokin tekninen tai teollinen aihe, joka liittyy kaupungistumiseen tai talouselämään. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa liukuportaat. Sitten ne tulkitaan vertauskuvaksi ja etsitään laitteistolle analogia eli vastaavuus yhteiskunnallisen elämän piiristä. Tämän jälkeen puhutaan kyseisestä abstraktista ja yhteiskunnallisesta asiasta liukuportaiden vertauskuvan kautta, esimerkiksi siihen tapaan, että (esimerkki on keksitty) ”yhteiskunnallinen uusintaminen, talousjärjestelmä ja teollinen tuotanto ovat kuin liukuportaita, jotka kiertävät lakkaamatta ja kuljettavat eri porrasaskelmilla olevia ihmisiä luokkayhteiskunnan kerroksesta toiseen”.

Tulos on, että kuulijalle syntyy havainnollinen käsitys itse aiheesta, jolloin tie ymmärtämiseen tasoittuu. Lopulta kuulija alkaa pitää sekä itseään että puhujia neroina. Olennaista on, että keskusteltaessa liukuportaista voidaan tietenkin puhua kaikista muista paitsi Radio Helsingin taustalla vaikuttavan mediakonsernin eli SanomaWSOY:n omista liukuportaista.

Samaan konserniin kuuluva Helsingin Sanomat nosti äskettäin suurella kiitoksella esiin sen, että Tuomas Nevanlinna on julkaissut uskonnollisen kustantamon kautta pari uskontoa käsittelevää teosta. Lehti kiittää filosofi Nevanlinnaa siitä, että hän ”ottaa uskonnon vakavasti”. Mutta kuinka ihailtavaa tuo filosofien ja muiden tieteilijöitten taipumus ottaa uskonto todesta loppujen lopuksi on? Ja millä tavoin he ottavat uskonnon vakavasti?

Antti Eskola sai vähän aikaa sitten valmiiksi kolmiosaisen uskontrilogiansa, jonka osassa Tiedän ja uskon (2003, s. 92) hän puolestaan kiitti jyväskyläläistä uskonnonfilosofi Sami Pihlströmiä siitä, että tämä näyttää olevan niitä harvoja filosofeja, jotka ”ovat pitäneet uskontoa pohtimisen arvoisena”. Huomattava on, että niin Nevanlinnalla, Eskolalla kuin Pihlströmilläkin on myönteinen kuva kristinuskosta.

Itse katson, että jokainen heistä on huolissaan taivasosuudestaan, eikä Eskolakaan tehnyt suurta poikkeusta luopuessaan uskostaan marxismiin. Hän tuli vain yhdestä uskosta toiseen. Lisäksi hänen uskonnollinen etsintänsä jäi ohueksi, sillä hän jäi tietoteoreettisen pohdinnan vangiksi analysoidessaan, onko maailma parempi vai huonompi ilman Jumalaa vai Jumalalla varustettuna. Näin ajateltaessa kyse on pragmatismista eli pelaamisesta sillä kysymyksellä, mitä käytännössä tapahtuu, jos ihminen uskoo tai ei usko. Yhtä hyvin voisi spekuloida uskolla Eskolaan itseensä tai Kekkoseen. Samantyyppistä uhkapelurin strategiaa harrasti tunnetusti jo Blaise Pascal.

Pihlströminkin asenteessa on kyse uskonnon tietoteoreettisilla ehdoilla askartelusta: hänkin pohtii uskonnollisen uskon ”oikeutusta” milloin kognitiivisten teorioitten, milloin episteemisten tai fideististen ehtojen vallitessa. Pohdinnan ulkopuolelle jätetään tällöin sekä uskonnollisen kokemuksen merkitykset että eksistenssifilosofiset ajatukset Jumalan läsnä- tai poissaolosta. Pelkän sosiologis-pragmatistisen ajattelun vangiksi jääminen latistaa niin Eskolan ja Pihlströmin kuin Nevanlinnankin pohdintoja. Eskolan ja Pihlströmin uskonnonfilosofiset pyrkimykset olen arvioinut jo teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007, s. 325–330).

Jos uskonnollisia kysymyksiä tarkastellaan arvioimalla vain niitä yhteiskunnallisia tuloksia, jotka seuraavat, jos ihmiset uskovat tai eivät usko, tällainen ajattelutapa vahvistaa uskontojen omaa pinnallisuutta. Esimerkkinä siitä on amerikkalainen menestyksen teologia. Sen mukaan rikkautta pidetään seurauksena uskosta Jumalaan, kun taas köyhyyttä ja kurjuutta pidetään Jumalan rangaistuksena tai merkkinä epäuskosta. Kuinka julma alistamisen väline uskonnosta voikaan tällöin tulla?

Eräs toinen suomalaisten nykyteologien – teologi Nevanlinnan, teologi Eskolan ja teologi Pihlströmin – heikkous liittyy siihen, että he eivät erota uskoa ja uskontoja riittävän selkeästi toisistaan. Tästä erottamisesta myös kirkko varoittaa ihmisiä, sillä sen valta riippuu siitä, miten kuuliaisesti ihmiset noudattavat uskontokunnan tapoja ja maksavat kymmenyksiään. Monille ihmisille kirkko on pelkkä rakennus. Uskon ja uskonnon erottaminen voisi olla hyväksi ihmisten omalle spiritualiteetille.


Onko huoli uskonnoista epäuskoisuutta?

Entä uskonto itse? Mikä rooli sille olisi myönnettävä? Uskonnot ovat nykypäivänäkin hurjia vallankäyttäjiä. Minusta on huolestuttavaa, jos niin sanottuina intellektuelleina pidetyt henkilöt alkavat kiemurrella uskontojen taakse omassa kuolemanpelossaan, joka on vain henkilökohtaista alkuperää. Minulle se kertoo, että he ovat epävarmoja eivätkä tosiasiassa usko mihinkään. Usko taas ei petä, kun uskoo. Mutta vielä paljon huolestuttavampaa on, että uskontojen kautta tukahdutetaan ihmisten älyllisiä pyrkimyksiä ja korvataan järjen käyttö ideologisella vallalla.

Tiedän kyllä, kuinka suhteellista ja puolueellista esimerkiksi yliopistollinen asiantuntijavaltakin on, mutta en kääntyisi etsimään parempaa vaihtoehtoa uskontojen piiristä. Kenties paras vaihtoehto voisi löytyä sekä uskonnon että tieteen ulkopuolelta, sillä ne molemmat ovat metafyysisen ideologian eli tietynlaisen uskonnon muotoja omassa kartesiolaisessa puhtaan tiedon ja jumaluuden tavoittelussaan. Niiden tuolle puolen pyrkii asettumaan esimerkiksi Martin Heideggerin edustama ajattelu (Denken), joka hylkää niin sanotun ontoteologisen metafysiikan eli uskonnollisella savijalustalla lepäävän tieteilyn kokonaisuudessaan.

Entä toimiiko uskonto edes käytännössä? Omasta mielestäni ei ole mitään syytä luritella ylistyslauluja uskonnoille maailmassa, jossa islamin ja kristinuskon varjolla poljetaan ihmisten oikeuksia ja tuotetaan pahoinvointia keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Kehnointa on, että filosofeina esiintymään pyrkivät tahot ovat alkaneet tarkoittaa uskontojen ”vakavasti ottamisella” menoa mukaan tuohon uskontojen harjoittamaan mielipiteenmuokkaukseen. Asiaa ei mainittavasti paranna se, että Nevanlinna näkee kristinuskossa myönteisenä sen protestoivan luonteen, sillä kyseinen kapinahenkisyys on ollut niiden ilmiöiden leimaamaa, joita vastaan se on pyrkinyt käymään.


Uskontokritiikki on kaiken kriittisyyden ehto

Myös minun mielestäni uskonnot tulee ottaa vakavasti, mutta tällöin tarkoitan vakavasti ottamisella sitä, että niihin suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti ja pysytään etäällä niiden hunajaiselta kuulostavista lupauksista, jotka tosiasiassa sisältävät poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia kahleita sekä sellaisia vapaan ajattelun ja sanankäytön rajoituksia, jotka kieltävät ihmisiä toteuttamasta omaa olemustaan älyllisenä ja inhimillisenä olentona. Esimerkiksi kristinusko tarjoaa pelastusta, mutta tosiasiassa se on estänyt monia ihmisiä elämästä täysipainoista elämää ja johdattanut heitä oman elämänsä kadottamiseen.

Aivan niin kuin Friedrich Nietzsche totesi, uskonnot ovat johtaneet ihmisluonnon täydelliseen kieltämiseen, ja Mihail Bakunin vahvisti: kaiken yhteiskunnallisen kriittisyyden ehto on uskontojen kritisoiminen. Tästä aiheesta voitte lukea lisää esimerkiksi kirjastani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005).

Uskonnollisista aiheista kirjoittamisen ajatellaan luovan filosofeille syvällisyyden mainetta samaan tapaan kuin uskonnolliset kustantajatkin katsovat saavansa prestiisiä siitä, että myös tieteilijät julkaisevat heidän kauttaan. Uskonnolliset kirjoittajat taas haluavat kirjansa mielellään julki tieteellisiltä kustantajilta, sillä niiden ajatellaan vahvistavan kirjoittajien uskottavuutta. Juuri tämän viehättävän kaupankäynnin vuoksi todellinen älyllinen kirjallisuus on kustannustalojen piirissä jäissä.

En tiedä, olenko päätymässä Eskolan, Nevanlinnan ja Pihlströmin kanssa samaan kerrokseen, vai määrätäänkö minut Nietzschen ja Bakuninin kanssa alakertaan, mutta tuntuisi tympeältä pyrkiä laittautumaan gospeljengin kanssa samoihin bileisiin. Taidankin jäädä kiertämään noihin liukuportaisiin – ellen sitten raukea Nirvanaan. Minun Jumalanihan on platoninen hyvän idea, joka saa ilmaisunsa kauniiden nuorten miesten vartaloissa, joten eipä taitaisi meistä olla samoille näköalapaikoille Taivaassakaan.