8. helmikuuta 2008

Korkeakoulujen hallintoviroista


Korkeakouluissa käy usein niin, että hallintovirkaan nimitetään henkilö, jolla ei ole sisällöllistä asiantuntemusta eikä tieteellistä tai taiteellista pätevyyttä saati niihin liittyvää opetustaitoa. Hallinnollisen kelpoisuuden katsotaan riittävän virkamiehelle. Tällaisen ajattelutavan perusteeksi mainitaan yleensä käsitys, että virkamiehen pitää olla puolueeton, eikä hän sen vuoksi saisi tietää mitään, osata mitään, eikä hänellä pitäisi olla myöskään omaa näkemystä mistään. Mutta pitääkö yliopistojen hallintokerrokset täyttää pelkillä byrokraateilla, vai pitäisikö myös heidän tietää, mitä he tekevät?

Fenomenologisen tieteenfilosofian valossa kaikilla tiedehallinnossa toimivilla ihmisillä on väistämättä oma näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä. Sen vuoksi on parempi, että ihminen tiedostaa, millaisia hänen näkemyksensä ovat, kuin että hän pitää itseään aiheettomasti puolueettomana. Itsekriittisyyden katsotaan sisältyvän asiantuntijuuteen joka tapauksessa, ja siksi omaan näkemykseen yltäviä asiantuntijoita on pidettävä erityisen soveliaina ja pätevinä myös puolueettomuutta vaativiin hallintotehtäviin. Mitä enemmän asiantuntemusta ja omaa näkemystä ihmisellä on, sitä paremmat edellytykset hänellä on myös irrottautua niistä hetkeksi ja toimia puolueettomasti virkatehtävissään, esimerkiksi tarkastaessaan opinnäytteitä tai tehdessään rahoituspäätöksiä.

Fenomenologinen tieteenfilosofia vastaa puolueettomuuden pyrkimyksiin myös metodologisen sulkeistamisen (saks. Einklammerung) ja fenomenologisen epookin (kreik. epokhé) keinoin. Näillä käsitteillä viitataan akateemisilta toimijoilta vaadittavaan itsekriittisyyteen ja kykyyn reflektoida näkemyksiään. Koska kyseisiä ominaisuuksia voidaan katsoa löytyvän todennäköisimmin sellaisilta henkilöiltä, joilla on sisältöasiantuntemusta ja tieteellistä tai taiteellista pätevyyttä, pitäisi myös puolueettomuutta vaativiin hallintotehtäviin nimittää etupäässä heitä.

Asiantuntemuksen välttämättömyys

Hallintovirkamiehet tekevät usein tärkeitä sisältöpäätöksiä. Jos he eivät myönnä, että heillä on tavanomaisen maailmasuhteensa perusteella myös omia käsityksiä hyvästä ja huonosta sekä kauniista ja rumasta ja mikäli he eivät tunnusta näiden käsitysten vaikuttavan heidän tekemiinsä ratkaisuihin, kyseiset henkilöt tulevat manipuloineiksi todellisuutta tiedostamattaan. Siten he tulevat korvanneiksi tieteelliset ja taiteelliset perustelut vallankäytöllä, joka yleensä muuttuu myös mielivallaksi, kuten ideologinen valta aina. Siksi myös hallintovirkamiesten olisi tärkeää tietää, mitä he tekevät.

Sille, miksi hallintovirkoihin pitäisi nimittää vain henkilöitä, joilla on tieteellinen tai taiteellinen pätevyys sekä kyky antaa opetusta, on kolmenlaisia perusteluja. Niistä ensimmäisen (1) muodostavat edellä mainitut tieteenfilosofiset seikat. Niiden pohjalta määräytyy, että asiantuntija on väistämättä sopivampi myös puolueettomuutta vaativiin tehtäviin kuin ei-asiantuntija: asiantuntijan mahdollisuudet tunnistaa ja sulkea pois oma mahdollinen puolueellisuutensa ovat paremmat. Lisäksi nimittämistä puoltaa hänellä oleva tieto- tai taitopotentiaali.

Toisen (2) perusteluryhmän muodostavat tieteen normeihin liittyvät perustelut. On tärkeää, että esimerkiksi hallintolääkäreinä toimii nimenomaan lääkärin pätevyydellä varustettuja ihmisiä, koska tehtävien hoitaminen vaatii asiantuntemusta. Vaikka lääkäritkin kiistelevät keskenään eri hoitomenetelmien paremmuudesta, heillä on kuitenkin yhteinen käsitys siitä, miten terveydenhuollossa pitää toimia. Juuri tätä yhteistä aluetta ja sen normeja sanotaan tieteeksi. Tiede ylipäänsä on mahdollinen vain näiden sopimusten pohjalta. Samasta syystä esimerkiksi taidekorkeakoulujen hallintoon pitäisi nimittää henkilöitä, joilla on oma taiteellinen tai tieteellinen linja, sillä sitä voidaan pitää merkkinä myös sisältöasiantuntemuksesta eli kypsyydestä. Vastuullisen virkamiehen itsestään selviin velvollisuuksiin kuuluu oman mahdollisen puolueellisuuden sulkeistaminen käytännön tehtävissä, eikä siitä tarvitse erikseen edes keskustella tai kantaa huolta. Sen voidaan katsoa toteutuvan jo professori- ja tutkijakunnan eettisten ohjeiden pohjalta.

Tieteellisten normien lisäksi kolmannen (3) perustelun asialle antavat juridiset normit, jotka määräävät virkamiehen jääväämään itsensä intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhteen perusteella. Näin ollen voimme hyvin luottaa siihen, että kyseiset akateemiset ja muodolliset varmistimet yhdessä poistavat turhat epäilyt, joita usein kohdistetaan näkemykseen, että hallintovirkoihin pitää nimittää asiantuntijoita.

Ei-asiantuntijat tiedehallinnossa

Entä miten on ei-asiantuntijoiden oman oikeutuksen laita? Nykyään korkeakoulujen hallintovirkoihin nimitetään henkilöitä, joilta puuttuu sekä tieteellinen että taiteellinen pätevyys, opetustaito ja kyky antaa tutkimuksen ohjausta. Ymmärrän kyllä, että hallintovirkamiehiltä (jotka tosin ovat yhä useammin naisia), ei pitäisi vaatia liikaa. Mutta nyt heiltä vaaditaan vain sitä, että heidän ei pitäisi tietää mitään. Jokainen voinee ymmärtää, kuinka naurettava tuollainen ajattelutapa on. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä katsoa, että sitä edustettaisiin vain nimeltä mainitun arvon eli ”puolueettomuuden” takaamiseksi. Todellisuudessa sitä pidettäneen yllä siksi, että virkoihin saataisiin tottelevaisia ja mukiinmeneviä ihmisiä, joilla ei ole persoonaa, omia ajatuksia, tieteellistä tuotantoa, vuorovaikutustaitoja eikä varsinkaan poliittisesti epäkorrekteina pidettyjä mielipiteitä.

Korkeakouluissa on viime aikoina lisätty erilaisia suunnittelijan, koordinaattorin, tutkimus- ja kehittämispäällikön sekä muiden byrokraattien virkoja. Niitä perustetaan lähinnä rahoituksesta käytävän kärpäslätkäsodan vuoksi eli kiistelemään yhä kireämmiksi käyvistä resursseista sekä kamppailemaan kansainvälistymisvaatimusten paineessa. Kun kyseiset virat täytetään suorittajilla, toteuttajilla ja vailla näkemystä olevilla tyypeillä, kyseisten virkojen olemassaolo vain pahentaa niiden ihmisten asemaa, jotka huolehtivat korkeakoulujen päätehtävistä eli tutkimuksesta ja opetuksesta. Niihin käytetyt palkkauskulut ovat opettajilta ja opiskelijoilta pois. Totuus kyseisistä viroista onkin se, että ne ovat täysin turhia, ja hyvät opettajat pystyvät suorittamaan niihin liittyvät velvoitteet sivutoimenaan. Tätä nykyä korkeakouluhallinnossa olevien virkojen haltijat lähinnä tarkkailevat ja rankaisevat opiskelijoita ja ylläpitävät erilaisia rekistereitä mutta eivät tee sitä, mitä heidän pitäisi: antaa opetusta ja tutkimuksen ohjausta.

Kun filosofia on halpaa

Minua on silloin tällöin tiedusteltu tuntiopettajaksi muutamiin korkeakouluihin. Samoin on kysytty mahdollisuuksiani ohjata tutkimuksia. Olen vastannut kysyjille seuraavasti: lopetin tuntiopetuksen antamisen jo väiteltyäni tohtoriksi toistakymmentä vuotta sitten ja havaittuani, että entiset opetettavani alkoivat saada nimityksiä viransijaisiksi professoreiksi.

Ei ole mitään vikaa siinä, että oppilaat menestyvät, mutta tuntiopettajaksi suostun jatkossa vain yhdellä ehdolla: sillä, että toimeen liittyy 5000 euron kuukausipalkka, kulmahuone ja sihteeri. Ehdotukseni lienee hyväksyttävissä, sillä nämä ovat pyytäjillä itselläänkin.