4. helmikuuta 2008

Yhteiskunta koostuu vähemmistöistä


Tällä viikolla ilmestynyt Suomen Kuvalehti nosti näkyvällä tavalla esiin uuden vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään. Häneltä odotetaan paljon (eli vähän), sillä suomalaiset suuttuivat jo edeltäjän eli Mikko Puumalaisen käynnistämistä ajojahdeista. Omasta mielestäni koko vähemmistövaltuutetun käsite on ristiriitainen. Se toistaa mielikuvaa siitä, että maahanmuuttajat olisivat vähemmistönä maailmassa. Globaalin maailmantalouden ja politiikan aikakaudella pitäisi ymmärtää, että jos toimintakentäksi määritellään Euroopan unioni tai koko maailma (kuten monikultturistit itse tekevät), silloin me suomalaiset erotumme todelliseksi vähemmistöksi, jota pitää suojella: suojella pitää kieltä, kulttuuria ja kansaa.

Vähemmistövaltuutetun käsite on paradoksaalinen myös siksi, että kaikki ihmiset kuuluvat jonkin erityisominaisuutensa perusteella johonkin vähemmistöön: vasenkätisiin, diabeetikkoihin, vauvoihin, homoihin tai intellektuelleihin esimerkiksi. Kun sukupuoli tai etninen alkuperä nostetaan muiden syrjintäperusteiden ohi, kyse on tasa-arvohierarkiasta, jonka mukaan ”yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Vähemmistövaltuutetun toimiston alaan luetaan vain etniseen alkuperään liittyvä syrjintä eikä esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Sitä ei tunnusta myöskään tasa-arvovaltuutetun virasto, joka feminismille kuuliaisesti myöntää ainoastaan sukupuolisen syrjinnän. Kun seksuaalivähemmistöjen syrjintää ei mainita syrjintäperusteeksi myöskään perustuslain tekstissä vaan se luetaan ”muiden syiden” joukkoon, kyse on homojen asettamisesta ulkomaalaisten maahanmuuttajienkin alapuolelle, vaikka me kuulumme kantaväestöön. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Suurpää vastaisi tähän.

Demlakratiaa

Demokraattisten lakimiesten entinen puheenjohtaja todennäköisesti vain sanoisi hoitavansa virkaansa. Tosiasiassa vähemmistövaltuutettu on poliittinen virkamies, joka suorittaa jatkuvaa poliittista harkintaa arvioimalla esimerkiksi sitä, mikä on ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, vaikka hän ei olekaan asiasta poliittisessa vastuussa, kuten ministeri on. Ministeri on sekä juridisessa että poliittisessa vastuussa, mutta vähemmistövaltuutettu on juuri sellainen viranomainen, joka virkamiehenä käyttää poliittista valtaa. Tilanne on siis samanlainen kuin se, että poliisi toimisi poliitikkona – tai poliitikko poliisina. Tämä on seuraus poliittisen vallan vähittäisestä siirtämisestä erilaisten asiamiesten ja valtuutettujen demlakratialle.

Kansaryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan lisäksi vähemmistövaltuutetun käsikassara on niin sanottu rasisminvastainen peruskirja, jonka eurooppalaiset puolueet allekirjoittivat vuonna 1998. Sitä ei tulisi kuitenkaan pitää minkäänlaisena valtuutuksena maahanmuuton vastustajien tuomitsemiseksi tai sulkemiseksi pois puolueista sekä poliittisen toiminnan piiristä. Rasismi on rotusortoa, eikä siihen ole Suomessa syyllistynyt juuri kukaan. Sen sijaan peruskirjassa rasismin ja ulkomaalaisvastaisuuden käsitteet on jätetty tahallisesti avoimiksi ja määrittelemättä, sillä siten se tarjoaa enemmän valtaa niille, jotka haluavat käyttää sopimusta lyömäaseena ulkomaalaistumiskriittisiä puolueita ja ihmisiä vastaan.

Koska Euroopan valtiot näköjään tunnustavat pakkokansainvälistämisen ja monikulttuuristamisen uhat eli aavistavat globalisaation ja kansainvaellusten johtavan ennen pitää suuriin etnisiin ja kansallisiin levottomuuksiin, ne naulaavat nyt näitä defensiivisiä asiakirjojaan tiukan uhittelevaan sävyyn. Esimerkiksi syrjinnänvastaisen peruskirjan tarkoitus on seuraava:

”To refuse to display, to publish or to have published, to distribute or to endorse in any way views and positions which stir up or invite, or may reasonable be expected to stir up or to invite prejudices, hostility or division between people of different ethnic or national origins or religious beliefs, and to deal firmly with any racist sentiments and behaviour within its own ranks.”

Puolueet siis sitoutuvat olemaan julkaisematta, jakelematta ja edistämättä näkemyksiä, jotka voivat aiheuttaa ennakkoluuloja, vihamielisyyttä ja jakautuneisuutta eri etnisten tai kansallisten ryhmien välille tai eri uskonnollisten näkemysten kesken. Olisi mielenkiintoista tietää, miten puolueet aikovat tämän tehdä, jos ja kun EU itse aiheuttaa ihmisryhmien välille konflikteja ja vihaa sivuuttamalla kansallisen edun, sekoittamalla kansakuntia toisiinsa ja johtelemalla ihmisryhmiä suuriin intressiristiriitoihin. Kansalaisille itselleen riittää edelleen se, että he noudattavat toiminnassaan järkeä, omaa tahtoaan ja yleistä lainsäädäntöä.

On huomattava, että seksuaalivähemmistöistä tämäkään paragrafi ei puhu mitään vaan ainoastaan etnisistä ryhmistä. Lisäksi peruskirja on allekirjoitettu toista kymmentä vuotta sitten, jolloin poliittinen tilanne ja maahanmuuttotilanne olivat kokonaan toisenlaisia. Sen allekirjoittivat puolueiden edustajat eivätkä kansalaiset tai heidän valitsemansa eduskunta. Nykyään useimmissa puolueissa valtaa pitävät toiset ihmiset eli ne, joilta ei ole peruskirjaa kirjoitettaessa kysytty mitään. Koska asiakirja ei ole laki vaan puolueiden välinen sopimus, sen luonne on pelkästään poliittinen, eikä se sido oikeastaan keitään muita kuin niitä, joiden nimi on kyseisessä paperissa.

Ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien vastakohtaistuminen

Samaan tapaan kuin Johanna Suurpää vetoaa rasisminvastaiseen peruskirjaan ja kansanryhmiä vastaan suunnattua kiihotusta koskevaan lainsäädäntöön, valtionsyyttäjä Mika Illman puolestaan pitää Yhdistyneiden kansakuntien sopimuksia Suomen lain ylittävinä säädöksinä. Hänen väitöskirjansa Hets mot folkgrupp (2005) mukaan YK:n rasisminvastainen sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1971, oikeuttaa hänen omat pyrkimyksensä rajoittaa sananvapautta ja polkea kansalaisten perusoikeuksia Suomessa. Oikeusfilosofisesti kiintoisa onkin se, miten niin sanotut ihmisoikeudet ja kansalaisten perusoikeudet on vastakohtaistettu tai ne ovat vastakohtaistuneet viranomaisten toiminnan tuloksena. Ihmisoikeuksien varjolla on kahlittu esimerkiksi perusoikeuksiin kuuluvaa sananvapautta.

Tämä näkyy varsinkin kansankiihotusta koskevissa oikeudenkäynneissä. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen kriminalisoitiin rikoslaissa vuonna 1995 (RL 578/1995, 11. luku, 8. §), joten laki on kohtalaisen uusi, eikä sitä varten ole ehtinyt muodostua oikeuskäytäntöä. Kyseinen pykälä on samanlainen ideologinen laki kuin uskonrauhan rikkomista koskeva lainkohta (RL 563/1998, 17. luku 10. §). Myös se rajoittaa mielipiteen- ja ilmaisunvapautta ja pahimmillaan estää tieteellisenkin ideologiakritiikin sekä aiheuttaa sensuurin. Viranomaisille ja ahdistuneille juristeille nämä asiat näyttävät olevan pelkkiä uskonasioita toisin kuin meille filosofeille, jotka hyväksymme vain sellaisen, missä on järkeä – loukkaapa se jotakuta tai ei.

Milloin pykälää voidaan soveltaa?

En tietenkään kannata kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainsäädännön poistamista kokonaan, sillä joissakin tapauksissa sillä voi olla merkitystä, mutta lain soveltamis- ja tulkintalinjan pitäisi olla toisenlainen kuin se nyt on. Lait voivat aikaa myöten myös neutraloitua samaan tapaan kuin seksin ostamista koskeva rikoslain kohta. Koska seksin myyminen on maailman vanhin ammatti, myöskään sitä ei ole voinut kieltää, ja esimerkiksi prostituoitujen oma etujärjestö asettui vastustamaan koko hanketta. Ihmiset eivät noudattaneet ostokieltoakaan, ja niin muodoin kieltäminen osoittautui tehottomaksi. Loppujen lopuksi lakia rajattiin niin, että se kieltää vain ”seksin oston ihmiskaupan uhrilta” (ikään kuin asiakas voisi tämänkään seikan mistään tunnistaa tai tarkistaa). Samaan tapaan myös kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi nähdäkseni rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, kun

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Sen sijaan jos nykyinen soveltamislinja jatkuu, voi käydä aikaa myöten niin, että sanan ”neekeri” käyttämisestä rapsahtaa sakkoja ilman oikeudenkäyntiä ihan vain vähemmistövaltuutetun hallinnollisella päätöksellä. Tämä on seuraus siitä, että viranomainen, joka ei ole kansan valitsema, pyrkii ohittamaan kansanvallan ja pukemaan ihmiset poliittisen korrektiuden pakkopaitaan.

Miksi maahanmuuttoa ajetaan sensuurin pakkotoimilla?

Minä olen homoseksuaali. Miksi siis arvostelen vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja viranomaisvallan toimintaa niiden vetäessä käräjille maahanmuuttokriitikoita? Jos luette blogini alusta loppuun, niin tiedätte. Sananvapauden kannalta tilanne on seuraava: me homot emme koskaan pyrkineet tukahduttamaan avointa keskustelua homoseksuaalisuudesta. Emme myöskään kieltäneet ketään sanomasta meitä homoiksi. Päinvastoin: me halusimme sitä. Keskustelua käytiin 30 vuotta, ja kantamme voitti. Olemme vapaita.

Sen sijaan maahanmuutto on asia, jolle ei ilmeisesti löydykään sellaisia tieteellisiä ja poliittisia perusteita, joilla se voitaisiin oikeuttaa. Niinpä viranomaiset eivät haluaisi, että tästä asiasta keskustellaan, vaan he pyrkivät laittamaan kriitikot vankilaan. Ikävä sanoa, mutta minusta näyttää nyt siltä, että mielipidevankilan saranat narisevat nykyään aivan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoille kuin ne soivat 1950-luvulla homoille.

Koska ideologisten lakien tapauksessa soveltamisen ja tulkinnan avaimet on jätetty viranomaisten käsiin, lainkäyttö on muodostunut mielipiteidenvaraiseksi. Todistelussa ei ole voitu osoittaa sen enempää uhreja kuin immanentteja tai organisoituja tekojakaan kansanryhmien vastaisten kampanjoiden käymiseksi. Sen sijaan sanankäyttäjät on itse ajettu mielipidevainojen kohteiksi – tosin syytteeseen haastaminen on ollut poliittisesti valikoivaa. Käräjille ei ole haastettu äärivasemmistolaisia räyhähenkiä, feministejä eikä monikultturisteja saati muslimeja, joiden kannanotot ovat usein olleet varsin uhkaavia. Tämä antaa jälleen näytön siitä, miten ”ihmisoikeuksiin” liittyvää retoriikkaa viljelemällä on kielletty ihmisten yhdenvertaisuus, joka on perusoikeus.

Yksittäiset syytteet ja tuomiot eivät ole kuitenkaan olleet se pahin asia. Olennaista on, että niiden kautta herätetyillä pelotteilla on kahlittu myös kaikki muu yhteiskunnallinen sanankäyttö ja pyritty rajaamaan tietyt puheenaiheet keskustelujen ulkopuolelle. Sananvapaus on jouduttu monissa Euroopan maissa uhraamaan hintana yhteiskuntarauhan säilymisestä, ja esimerkiksi Belgiassa ja Hollannissa muslimit sanelevat sananvapauden rajat. Ne puolestaan perustuvat Jumalan ilmoituksena pidettyihin lakeihin. Sananvapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta orwellilaisen doublespeakin tavoin ajatus vesitetään kaksoisstandardilla, jonka mukaan sananvapautta saa käyttää ”asiallisen sananvapauden”, ”varsinaisen sananvapauden”, ”perustellun sananvapauden”, ”vastuullisen sananvapauden” tai ”tieteellisen sananvapauden” muodossa. Tällaisella sananvapaudella ei paljon mitään tee, sillä eihän ongelmattomien asioiden tai kiistattomien tieteellisten litanioitten latelemiseen tarvita mitään vapautta.

Viranomaisten pelko on vaikuttanut omaan kulttuuriimme köyhdyttävästi. Suhteellisuudentajun menettämisen mukana on kuoletettu myös ironiantaju, joka kertoisi jonkinlaisesta henkisestä kypsyydestä sekä luottamuksesta eri kansanryhmien kesken.

Tasa-arvopolitiikan kompleksisuus

Entä millaista syrjinnän psyko- ja sosiodynamiikka ovat? Syrjinästä länkyttäminen on tietenkin typerää ja turhaa. Mikään tuskin halventaa ketään ihmistä perinpohjaisemmin kuin se, että vähemmistöön kuuluva ihminen lavastetaan viranomaisvallan toimesta täysin avuttomaksi ja suojelua vailla olevaksi tahoksi, joka ei osaa itse puolustaa itseään. Viranomaisvallan harjoittama lelliminen muuttuu silloin julkiseksi nöyryyttämiseksi. Ei olekaan ihme, että sen enempää etniset kuin muutkaan vähemmistöt eivät pidä porua omasta asemastaan. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla ”suvaittu”. Niinpä viranomaisvallan oma tapa jakaa ihmiset etnisiin vähemmistöihin erotuksena muista ihmisistä on eräänlainen rotuajattelun poliittisesti korrekti muoto omana aikanamme: ihmistä ei tarkastella yksilönä vaan ryhmänsä jäsenenä, esimerkiksi rodun tai sukupuolen mukaan.

Käytännön vaarana on se, että viranomainen toimii kuten maahanmuuttajayhteisöt itse: se puolustaa esimerkiksi islaminuskoisten oikeuksia vedotessaan siihen, että he muodostavat yhtenäisen ryhmän, jonka tapoja ei saa kyseenalaistaa, ja korostaessaan, että heitä suojelee uskonnonvapaus. Kriitikoita puolestaan uhataan syytteillä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vähemmistöjen mieltämistä yhtenäisiksi ryhmiksi ei ole kuitenkaan pitkään aikaan pidetty tieteellisesti perusteltuna. Keskeistä on miten yksilöt pärjäävät oman viiteryhmiensä sisällä. Esimerkiksi nuoriin naisiin kohdistuu islamilaisen yhteisön sisäpuolella jatkuva kunniamurhan uhka, joka kuuluu muslimien tapoihin myös läntisissä maissa. Suosiessaan monikulttuurisuutta ja mieltäessään etniset vähemmistöt köntsälemäiseksi ryhmäksi Suomen viranomaiset alistuvat puolustamaan muslimiyhteisön tapoja ja kulttuuria sekä tulevat niin tehdessään polkeneiksi yksilöiden oikeuksia, jotka pitäisi asettaa kollektiivisen mielivallan edelle.

Koska viranomaisvalta ei pysty ymmärtämään yhteiskunnallisten ilmiöiden psyko- eikä sosiodynamiikkaa, sen omat päätelmät jäävät tietenkin aina pinnallisiksi ja immanteiksi, eikä viranomaisvallalla olekaan toiminnalleen yleensä mitään filosofis-eettisiä tai moraalisia perusteita. Myös viimeisimpien kansankiihotussyytteiden oikeuskäsittelyissä on käynyt ilmi, että ainoa taho, joka rasistisiksi väitetyistä mielipiteistä on kiihottunut, on ollut vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä itse. Vähemmistövaltuutettu on nähdäkseni täysin turha viranomainen, jonka voisi vaikka lopettaa. Kyseessä on kovapalkkainen virka, jonka puitteissa koko toimiston henkilökunnalle tarjoutuu lokoisat olot oman aineellisen hyvinvointinsa kartuttamiseen.

Osama vai Obama?

Yllä oleva väliotsikko tulee helposti kenen tahansa mieleen. Siksi sen poisjättäminen lehdistä ja muista medioista ei liene sattumaa. Ainakaan itse en ole nähnyt rinnastusta missään, en myöskään tässä uudessa Suomen Kuvalehden numerossa, joka tarkastelee Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Julkisessa sanassa on kenties tarkoituksellisesti vältetty kyseisten persoonien rinnastusta, jotta ei syntyisi poliittisesti epäkorrektia mielikuvaa näiden henkilöiden minkään asteisesta yhteenkuuluvuudesta. Ehkä suurimpien lehtien toimituksille on annettu oikein ohjeet rinnastuksista pidättäytymiseen.

Tosiasiassa Obaman keskeinen (mutta ääneen lausumaton) väite on, että arabimaailmaa voidaan lepytellä, jos amerikkalaiset äänestävät Yhdysvaltojen presidentiksi ei-valkoisen. Idea on vähän sama kuin Osaman lupauksessa lopettaa terrorilla uhkaaminen vain, jos yhdysvaltalaiset kääntyvät islamin uskoon. Eli kun Yhdysvallatkin on ei-valkoisilla, voidaan terrori ja sitä kautta terrorismin vastainen sota lopettaa. Ajatuskulku on ymmärrettävä, sillä sodat yleensä päättyvät jommankumman osapuolen häviöön.

Koska Yhdysvallat rypöö laman suossa, ei poliittisilla päätöksillä voida paljoa vaikuttaa, vaan talous määrää politiikan toimintaehdot. Siksi vaikutelmiin perustuvilla mielikuvilla on suuri merkitys presidentin valintaan. Obamalla on erikoinen kyky vakuuttaa kuulijansa siitä, että hän tarkoittaa, mitä sanoo. Ehkä hänen sanojaan suojelee etnisen erilaisuuden tabu, jonka vuoksi hänen oletetaan puhuvan totta. Tässä mielessä hänen puheensa on kuin jatkuvaa freudilaista lipsahdusta. Koska lipsahdus puolestaan on mahdollinen vain tahattomasti syntyneenä eikä Obaman kannanotoissa liene kyse vahingoista, on vaikutelma suuresta totuuden puhujasta valmis. Mutta politiikassa sanoista voi jäädä myös kiinni.

John McCain tuskin kuitenkaan luovuttaa vaalitaistelua. Monikertainen äänestäminen Yhdysvaltojen esivaaleissa on varmasti hauskaa puuhaa samoin kuin ehdokkaiden pellehyppely osavaltiosta toiseen. Mutta Yhdysvaltojen kansa on harvinaisen selkeiden vaihtoehtojen äärellä. Siksi myös valinta on helppo.