11. syyskuuta 2008

9/11 – Mainilan laukauksia?


Missä sinä olit, kun se tapahtui? Minä olin internetissä, kuten nytkin. Maailman tätä nykyä katsotuin dokumenttielokuva on Googlen videopalvelimella leviävä Loose Change, joka esittää ”vaihtoehtoisen” totuuden syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuista. Itse päivä on ritualisoitunut eräänlaiseksi tunteiden ambivalenssin ja kollektiivisten traumojen muistomerkiksi. Tapahtumia siis surraan – ja näkökulmasta riippuen myös iloitaan – Freudin Toteemi ja tabu -teoksen mukaisesti.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huterammiksi ihmisten muistikuvat tulevat, ja historialliseksi totuudeksi jää helposti se, mikä on kirjattu aihetta käsitteleviin teoksiin. Totuudesta sinänsä ei voi olla versioita. Jollakin tavallahan historian immanentit asiat ovat. Historiankirjoitus on ottanut viime aikoina tavakseen leikitellä niin sanotuilla fraktaalihistorioilla, joilla tarkoitetaan vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen kuvaamista, kuten sitä, miten olisi käynyt, jos Neuvostoliitto olisi vallannut Suomen jatkosodassa. Vaikka tämäntapaiset spekulaatiot ovat mielikuvituksellisia, ne auttavat ymmärtämään myös monien todella tapahtuneiden asioiden merkityksiä tarjoamalla niille vertailukohdan.

Mutta internetin myötä ovat yleistyneet myös historian tosiasioita pitkälle kyseenalaistavat tuotokset. Loose Change on juuri sellainen ”dokumentti”. Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on tietenkin viritelty tuhansia salaliittoteorioita. Loose Change poikkeaa vaihtoehtohistorioitten valtavirrasta laajan levikkinsä vuoksi. Se osoittaa, millainen voima internetissä liikkumaan lähteneellä historiantulkinnalla on. Se iskeytyy ihmisten tajuntaan joka tapauksessa, vaikka ihmiset eivät sitä suoralta kädeltä uskoisikaan.

Historioitsijan velvollisuus on kuitenkin pysyä kriittisessä tiedossa sekä myöntää totuuden aukot aukoiksi eikä pyrkiä täyttämään niitä spekulaatioilla. Dylan Avery -nimisen nuorukaisen käsikirjoittama ja ohjaama Loose Change toistaa ja koettaa jollakin tavoin myös perustella sen väitteen, että 9/11 oli historian suurin lavastus. Jos tämä osoittautuu epätodeksi, Loose Change itse on historian tähän asti suurin historian vääristely sekä petos, joka vain esiintyy dokumentin nimellä.

Attackin Atta

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Dokumentin väite on, että terrori-iskut olivat eräänlaisia Mainilan laukauksia, joista George W. Bushin hallitus sai aiheen sodankäyntiin Irakissa. Elokuva väittää, että terrori-iskut olivat Yhdysvaltain hallituksen organisoimia ja että niiden vähintäänkin sallittiin tapahtua, vaikka hallitus tiesi tekeillä olevista hyökkäyksistä etukäteen. Sama argumentti on toisinaan esitetty myös puhuttaessa Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä. On esimerkiksi huomautettu, että Franklin D. Rooseveltille toimitettiin useita kymmeniä uhkauksia, joissa väitettiin Japanin suunnittelevan iskua Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan. Ne olivat kuitenkin kymmeniä useista tuhansista. Erottaa niistä todesta otettavat oli samanlaista kuin yrittää löytää neula heinäsuovasta. Niinpä hallitusta ei voida syyttää piittaamattomuudesta tässä asiassa, vaan terrori-iskujen ”neula” on seiväs itse.

Loose Change yhdistelee muutoinkin täysin sattumanvaraisia tapahtumia ja tekee sen nopeatempoisuutensa vuoksi melko etevällä tavalla. Katsojalle ei jää paljon aikaa ajatella. Esimerkiksi lentoyhtiöiden osakkeiden kasvaneet myyntiluvut juuri ennen tuhon päivää tulkitaan yksiselitteisiksi merkeiksi siitä, että ”jotkut omistajatahot tiesivät iskusta etukäteen”. Muutamien suomalaistenkin esittämä ajatus, että WTC:n tornit oli panostettu ja että niiden nopea romahtaminen selittyy ”hallitulla räjäytyksellä”, puolestaan kumoutuu, kun kysytään, miksi räjähteet eivät syttyneet jo lentokoneiden osuessa niihin. Tähtäsivätkö terroristit niin tarkasti? Se, että yhtä konetta ohjannut Mohammed Atta oli koulutukseltaan arkkitehti, tuskin riittää perusteluksi.

Dokumentti tuo kieltämättä esiin myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu sopivan virallisiin selityksiin. On mahdollista, jopa todennäköistä, että lento 93 ammuttiin alas, sillä putoamisromua löytyi kilometrien päästä koneen maahan osumisen paikalta. Ellei 757 hajonnut itsestään syöksyessään kohti maata, on tarina kansannoususta koneessa pelkkä legenda, juuri sellainen, jonka mikä tahansa hallitus kokisi välttämättömäksi ja oikeutetuksi. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivät konetta olisi kaapanneet terroristit tai että koko kaappaus olisi ollut vain lavaste.

Kiintoisa fakta on puolestaan se, että George W. Bushin hallitus on joutunut terrorismia ja lamaa torjuakseen lainaamaan yhtä paljon rahaa kuin kaikki Yhdysvaltojen presidentit yhteensä eli 1,05 biljoonaa (1,05 tuhatta miljardia) dollaria. Tämä ei kuitenkaan välttämättä todista Bushin kehnoudesta vaan terrorismin tuhoisuudesta. Se puolestaan näkyy myös kansan jakautumisessa kahtia tavalla, josta Loose Change -elokuva todistaa ja jota se edistää.

Joku tietää

Elokuvan keihäänkärki osoittaa joka tapauksessa Bushiin ja hänen hallitukseensa. Sen väite on, että Bushin hallitus oli osallisena tuhoihin, joista syytetään terroristeja. Tällaistakaan vaihtoehtoa ei voida kokonaan sulkea pois; elokuvan ulkopuoleltahan tiedämme, että myös syyskuun 18. päivän pernaruttobakteerit osoittautuivat palkitun yhdysvaltalaisen biokemistin ja armeijan laboratoriossa työskennelleen tohtori Bruce E. Ivinsin levittämiksi. Terrori tuli tässä tapauksessa valtion sisäpuolelta, ja asiasta oli juuri äsken kohahduttava juttu The New York Timesissa. Sen mukaan Ivinsin sanottiin päättäneen päivänsä itsemurhaan. Mutta mahdollista luonnollisesti on, että hänet vaiennettiin.

Se, että terroriteot olisivat olleet hallituksen tilaamia, ei vaikuta kuitenkaan uskottavalta, sillä laajan hankkeen salaaminen tuskin olisi onnistunut näin pitkään. Todennäköisempää on, että Yhdysvaltojen hallitus on vain valehdellut useissa asioiden selvittelyä koskeneissa käänteissä, ja siksi se on jäänyt monesta peittely-yrityksestään nololla tavalla kiinni. Tämä puolestaan vahvistaa konspiraatioväitteitä salaliittoteorioiden luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Ehkä asian tutkimiseen liittyvät ongelmat olisi voinut ratkaista tieteellisesti: teettämällä tutkimukset jonkin puolueettoman maan asiantuntijatyöryhmällä – ellei asia olisi valtiosalaisuus.

Parhaimmillaan Loose Change on analysoidessaan pilvenpiirtäjien vieressä olleen WTC 7:n äkillistä sortumista. Rakennuksessa oli muun muassa CIA:n toimistoja. Ilmeisesti tähän asiaan liittyy edelleenkin paljon salattua tietoa, ja joku istuu tämän tiedon päällä. Se puolestaan idättää mielikuvituksellisia selityksiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä.

Mitä enemmän aikaa syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on kulunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että terrori-iskut olivat sellaisen sodan julistus, jonka loppua ja määränpäätä ei näy. Tämä näyttää jääneen monilta huomaamatta, kuten myös se, että terrorismin vastaisessa sodassa on kuollut enemmän amerikkalaisia kuin terrori-iskuissa sinänsä.

Breaking news again

Dokumentin vastaanottoa ja ”9/11-totuusliikettä” koskevassa ilmiössä kiinnostavia ovat samat asiat, joita varsinkin kirjallisuustieteilijät ja taiteiden tutkijat ovat pohtineet ahkerasti: missä kulkee toden ja kuvitellun, reaalisen ja imaginaarisen raja? Vastaanottajan tajunnassako, jossa lopulliset valinnat tehdään? ”Hulluna” on perinteisesti pidetty ihmistä, joka ei erota todellisuutta kuvitellusta vaan jonka ”realiteettitaju on hämärtynyt”. Kun toden ja kuvitellun aineksen sekoittuminen näyttää muodostavan aina vain luontevamman ja jopa välttämättömän osan elämää, kyseinen hulluus leviää helposti ihmiskunnassa. Totuuden etsiminen ja siitä päättäminen on nykyaikana siirretty yksityisten ihmisten oman päänkuoren sisään.

Realismia taas voidaan pitää tylsänä lähestymistapana asiaan kuin asiaan, ja tämä selittänee, miksi ihmiset uskovat helposti kaiken, minkä haluavat. Esimerkiksi tätä nykyä alle puolet yhdysvaltalaisista uskoo al-Qaidan tehneen terrori-iskut. Usko taas ei petä, kun uskoo, sillä sen pätevyys riippuu vain ihmisen omasta tahtotilasta. Jos siis joku haluaa osoittaa voimatonta vihaa jotakin asiaa kohtaan, tunne kaappaa helposti otteen järjen käytöstä. Spekulaatiot puolestaan lähtevät lentoon, koska on hienoa piehtaroida tuntemuksessa, että ”jotain tapahtuu ja olen siinä mukana”. Tämä fiilistely ja myötätunto terroristeja kohtaan voidaan kokea myös oikeutetuksi, sillä savuavaa New Yorkia kauhisteltaessa raunioiden takaa on noussut toinen kauhea uhkapilvi. Kun parin rakennuksen tuhoutumisella on näin katastrofaalinen vaikutus, mitä tapahtuisikaan, jos kaupunkiin osuisi ydinase, juuri sellainen, jolla muiden muassa Yhdysvallat on uhannut useita toisia maita?

Tapahtumien käänteitä koskevien kuvitelmien lisäksi Loose Change herättää kysymyksen, mikä oikeastaan on dokumentti. Dokumenttielokuva on nähdäkseni sellainen, joka tuo eteen kovia faktoja sekä kiistatonta ja ankaraa todistelua. Niin sanottu asiaviihde ja ”fiktiivinen dokumentti” puolestaan menettävät mielenkiintonsa, koska katsoja ei voi tietää, mitä hänen pitäisi uskoa. Jos vastaanottaja ei voi olla varma tekijän aikeista ja omasta roolistaan katsojana, se vaikuttaa lähinnä turhauttavasti. Historiallisen dokumentin pitää nähdäkseni perustua vain tosiasioihin, eikä se voi sisältää kuvitteellista ainesta muuttumatta pelkäksi taiteeksi. Mitä eroa muutoin olisi jatkosodasta kertovalla historiateoksella ja Tuntemattomalla sotilaalla?

Itse pidän kiinni siitä, että tietokirjallisuuden tehtävä on sanoa asiat yksiselitteisesti ja selvästi, kun taas kaunokirjallisuuden ja taiteen tehtävä on sanoa asiat vertauskuvallisesti ja mielikuvituksellisesti. Vanha jako, jonka mukaisesti tieteen ja taiteen perusasennoitumisia pidetään vastakohtaisina, ei ole taida olla huono.

En ihmettele lainkaan, miksi syyskuun yhdennentoista päivän terroriteot ovat myös taiteellisten dokumenttielokuvien suosittu aihe. Tapahtumathan ylittivät kaikkien lavastusten vaikuttavuuden. Niistä jäsentyy kuin itsestään draamallinen ja jopa poeettinen kertomus, johon liittyy eksistentiaalisia elämyksiä ja kauneutta: jotain on – jotain ei ole, ja vastakohta-asetelma on huima. Tästä saanee voimansa myös terrorilla dramatisoiminen, joka on kasvanut räjähdysmäisesti kaikkialla (”Erikoisjoukkue”, ”Sleeper Cell” ja niin edelleen).

Historiattomuuden vaara

Historiankirjoituksen muuttuminen performanssiksi eli esittämiseksi ja huomion kalasteluksi on kuitenkin vaarallista. Jo filosofi George Santayana lausahti, että ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Espanjalaissyntyinen ja Yhdysvalloissa vaikuttanut Santayana eli vielä herrasmiesmäisen tieteen aikakaudella, joten hän ei muistanut mainita siitä, mitä pitäisi ajatella historian vääristelijöistä. Historiaton ja sähköisen median varassa rimpuileva ihmiskunta perustaa maailmaa koskevat näkemyksensä varsin ohuen argumentaation varaan.

Loose Changesta puuttuvat tieteellisen todistelun välttämättömät tunnusmerkit: vasta-argumentaatio, oma todistelu ja kriittinen itsereflektio, lähteiden dokumentointi, vertaisarviot ja mallien testaaminen. Sen sijaan saamansa palautteen tekijät ovat pyrkineet ottamaan huomioon, sillä elokuvaa on jälkikäteen muunneltu, ja se on edennyt kolmanteen versioonsa. Tietysti myös tieteellisistä arviointiperusteista voidaan tinkiä, jos väitteiden sisältö poikkeaa totutusta niin paljon, ettei koko ajatusta voitaisi muutoin esittää. Loose Change sinänsä on vasta-argumentti: se asettaa katsojan valintatilanteen eteen, jonka mukaan joko uskot tai et. Elokuvan väitesisällön uskominen merkitsee virallisesti voimassa olevien peruaksioomien hylkäämistä. Siten se muodostaa ”haastavan paradigman” täsmälleen Thomas Kuhnin kuvaileman teoreettisten selitysten välisen kilpailutilanteen mukaisesti. Vaarallista Loose Changen tarjoamassa joko/tai-asetelmassa on se, että dokumentti pitää itseään erehtymättömänä ja sulkee pois kolmannet selitysmallit.

Loose Change väittää enemmän kuin todistelee. Käytännössä elokuva yhdistelee irrallisia palasia yhdeksi kokonaisuudeksi varsin välinpitämättömästi ja ihmisten harhaluuloja hyödyntävästi. Se vetäytyy myös vastuusta ja heittää ihmisten eteen kasan pisteitä sanoen: yhdistä näistä haluamasi kuvio. Viihteenä tämä siis palvelee mainiosti. Sitä paitsi taustalla soi lähes koko kerronnan ajan mainio hopparimusa, mikä tekee elokuvan päälle puhutusta selostuksesta hyvää rappia. Juuri tällaista syntyy aina, kun ”pojat” pannaan asialle. Kyseessä on yksi totuus: skeittareitten totuus :)

Elokuvan kotisivut ovat tässä.