19. syyskuuta 2008

Fantsu talous


Nyt se pitkään ennustettu lama jälleen alkaa, kun tiedotusvälineet kertovat amerikkalaisten pankkien kaatumisesta sekä pörssikurssien romahtamisesta! Talouskasvuhan itse asiassa tyrhetyi jo viime vuoden keväällä, kun Yhdysvaltojen asuntokupla puhkesi. Tilanne oli hieman samanlainen kuin teknologiaosakkeiden romahtaessa vuonna 2000, mutta nyt alkavasta lamasta tulee paljon vaikuttavampi ja syvempi, sillä se koskee muitakin ihmisiä kuin pörssihuumassa rahansa polttaneita sijoittajia.

Virallisesti talousjärjestelmässä vallitsee lama, kun talouskasvu pysyttelee pakkasen puolella kahden peräkkäisen vuosineljänneksen ajan. Euroopan alueella yksi negatiivinen kvartaali on jo takana. Se, että lama tulee aina pienellä viiveellä ja yllättäen, johtuu juuri siitä, että talouselämä koettaa kävellä vielä jonkin aikaa tyhjän päällä, aivan niin kuin piirrettyjen lastenfilmien maantiekiitäjä maan kadottua jalkojen alta. Tämän valheellisuuden päättyessä yleensä huomataan, että rotkon pohja tulee kiihtyvällä vauhdilla vastaan.

Myös Suomessa on koetettu varautua lamaa vastaan ja elätellä optimistisia näköaloja tai ainakin välttää pessimismiä. Pankkijärjestelmän kautta Yhdysvaltojen tapahtumat heijastuvat kuitenkin väistämättä koko maailmantalouteen. George W. Bushin pyrkimys suosia yksityisomistukseen nojautuvaa politiikkaa ja siten myös omistusasumista, oli pohjimmiltaan oikea. Yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vieraasta, ja siksi on hyvä, että ihmiset voivat hankkia esimerkiksi asunnon. Niinpä myös huonosti tienaavien ihmisten luotottamisessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan syynä Amerikan asuntokuplaan ja sen poksahtamiseen oli subprime-järjestelmä.

Suurille kansanjoukoille suunnatut asuntoluotot johtivat kysynnän kovaan kasvuun sekä sitä kautta asuntojen hintojen kallistumiseen. Markkinoiden ylikuumeneminen puolestaan ruokki yliluototusta ja vääristi asuntojen vakuusarvoja. Niinpä monelle asuntovelalliselle ja pankeille itselleen jäi luu käteen asuntojen hintojen ja ihmisten maksukyvyn romahdettua.

Ongelma ei ollut omistusasumiseen tähtäävässä perusfilosofiassa vaan siinä, miten tuota asuntojen hankintaa käytännössä toteutettiin. Esimerkiksi Suomessa omistusasumista voitaisiin lisätä ja helpottaa aktiivisella rakentamisella, jolloin vältyttäisiin kysynnän paljoudesta johtuvalta hintavääristymältä. Asuntojen hinnoissa on nytkin noin kolmannes pelkkää ilmaa, joten korkojen nousun aiheuttamalla logiikalla sieltä tullaan parissa vuodessa alas.

Talouden dominoteoriaa

Federal Reserven eli Yhdysvaltojen keskuspankin entinen ja pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan ehtikin jo todeta, että näköpiirissä on vuosisadan finanssikriisi. Toteamus ei välttämättä johdu vain anarkokapitalistina tunnetun Roope-Sedän potenssiongelmasta, vaan sitä voidaan pitää kukkaronnyörien vartijana toimineen henkilön syyllisyydentunnustuksena. Jo viime keväänä hän pesi käsiään vakuuttelemalla, ettei syy ollut suinkaan hänen itsensä ja että hänen ”sielunsa ei ollut” kyseisessä pelissä mukana.

Keskuspankin vastuuton luotonanto oli kuitenkin samanlaista kuin 1980-luvun Suomessa. Ulkoista sysäystä kuten vientikysynnän tyrehtymistä ei tarvittu, vaan kansalaisten ylivelkaantuminen johti ostokyvyn heikentymiseen ja kotimaisen kysynnän vähenemiseen sekä sitä kautta talouden syöksykierteeseen. Amerikkalaispankkien tuhot tosin johtuvat vain osittain siitä, että ne lainasivat rahaa tyhjätaskuille ja uskoivat asuntojen hintojen nousun tekevän luotottamisesta riskitöntä. Tavalliset ihmiset olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, ja todellisen ongelman aiheutti se, että pankit lavastivat roskalainansa monimutkaisiksi arvopapereiksi sekä myivät niitä eteenpäin. Nyt kukaan ei tiedä, kenellä on salkussaan pelkkää kierrätyksen raaka-ainetta.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun J. P Morgan Chase osti perinteisen ja arvostetun investointipankki Bear Stearnsin pilkkahintaan maaliskuussa 2008. Tässäkin pelastusoperaatiossa oli jo veronmaksajien piikki auki, sillä valtion keskuspankki FED otti kontolleen pahamaineisten subprime-asuntoluottojen riskit.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun pankit ensi kerran ilmoittivat jättimäisistä luottotappioista, ja tämän viikon alkajaisiksi Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluva investointipankki Lehman Brothers hakeutui Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Tämä tarkoittaa, että se hakee konkurssisuojaa Yhdysvaltojen hallituksen kieltäydyttyä heittämästä sille pelastusrengasta.

FED:n menettely taas ei ole ihme. Kirjailija-kolumnisti Charles R. Morris (joka ei ole tietääkseni sukua filosofi Charles W. Morrisille) on laskenut kirjassaan The Triljon Dollar Meltdown (2008), että asuntoluotottajien sosialisoimiseen palaa rahaa noin biljoona (1 000 000 000 000) dollaria eli yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen liittovaltiolla on tätä nykyä velkaa. Hyödyn tästä luottojen pelastelusta ovat pistelleet liiveihinsä pankkiparonit, kun taas tappiot jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa, jossa valtio pelasti pankkijärjestelmän massiivisella interventiollaan 1990-luvun alussa. Suomesta tuttu ilmiö ovat lisäksi nyt USA:han suunnitteilla olevat roskapankit, jotka merkitsevät veronmaksajien sitouttamista kustantamaan pankkien luottotappiojuhlat myös tulevaisuudessa.

Lehman Brothersin tilanne ei tosin merkitse samaa kuin Chapter 7:n mukainen konkurssi, mutta se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei firma pysty suoriutumaan veloistaan. Työntekijöille ja asiakkaille nämä järjestelyt merkitsevät Enronin tai Delta Airlinesin muutaman vuoden takaisia konkursseja. Niiden vaikutus heijastuu myös suoraan Suomeen, sillä Lehman Brothersin indeksilainapapereita on päätynyt sadoille suomalaisille sijoittajille ja suomalaisten pankkien holveihin. Halvan rahan dollaritsunamissa piehtaroi 2000-luvun alkupuolella koko maailma, ja sen merkiksi muiden muassa Kiina osti peräti 55 prosenttia Yhdysvaltojen valtion uusista joukkovelkakirjalainoista. Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli.

Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli, ja niinpä Yhdysvaltain rahastotuotteista, jotka oli alun perin tarkoitettu vain sijoittajille, joutuvat lopulta maksamaan kaikki. Ketkä sitten ovat pääsyyllisiä tähän kansalaisten kukkarolla asioimiseen? Vastaus: Alan Greenspan, velkarahaa ahmineet asiakkaat sekä pankit, kiinteistökeinottelijat ja diskopallon alla pilkkuun asti bailanneet pörssimeklarit.

Talous ei kestä vapautta

Vain päivää Lehman Brothersin jälkeen ilmoitettiin jälleen suuresta pelastusoperaatiosta, ja Bank of America osti subprime-kriisin vuoksi vaikeuksiin joutuneen Merrill Lynchin (joka ei ole nimestään huolimatta Hollywood-tähti vaan maailman suurimpiin kuuluva investointipankki). Dominopalikoiden kaatuminen todennäköisesti myös jatkuu, eli pankkikriisin seuraukset alkavat näkyä käytännössä.

Pankit ovat siitä mielenkiintoisia firmoja, että niille löytyy aina pelastaja joko julkisesta vallasta tai sitten jostain ulkopuolisesta tahosta, kuten Aasian tai Lähi-idän pankista, joka rientää apuun öljy- tai teollisuusmiljardeillaan. Sen ne tekevät kapitalistisen solidaarisuuden pohjalta tietäen, ettei rahoitusjärjestelmä kestä pitkään horjumista, vaan siitä ovat riippuvaisia kaikki.

Myöskään ihmiset eivät ole vain sellaisia sympaattisia oravia, jotka kokoavat pähkinöitä koloihinsa, eivätkä pankkiirit harmittomia hobitteja. Sen sijaan ne ovat ahneita ja alati uutta luovia keinottelijoita, ja tämän vuoksi rahoitusala ei yksinkertaisesti kestä vapautta. Pankit toimivat luottamuksen varassa, ja siksi tuo luottamus on niiden ainoa kullanarvoinen pääoma aikana, jona kultakannasta on luovuttu (ei kylläkään tosiasiallisesti, mistä kertoo kullan nykyinen hinta). Tuo luottamus puolestaan voi revetä nopeastikin.

Paradoksaalinen on tässä valossa Alan Greenspanin kanta, että mikäli jokin firma horjuu, ei valtion pitäisi tulla apuun, sillä se olisi kapitalismin vastaista. Kysymyksen herättää, pitäisikö kapitalismin sitten antaa tuhota itsensä, jolloin seurauksena olisi jonkinlainen sosialismi. Tai pitääkö aina vain pelastaa kapitalistinen järjestelmä ja sen osatekijät mutta ei sen sisällä eläviä ihmisiä? Jo filosofi Georg Lukács sanoi aikoinaan, että 1930-luvun lama ja siihen liittynyt poliittinen hulluus johtuivat perimmältään siitä, että ”porvarilta meni järki”.

Vaikka politiikalla ei myönnetäkään enää olevan vaikutusta talouden ilmiöihin, niin talouden ilmiöillä on vaikutusta politiikkaan ja Yhdysvaltojen lähestyviin presidentinvaaleihin. Republikaanista Bushia on moitittu talouslamaan johtaneesta politiikasta, mutta useimpien arvioiden vastaisesti uskon itse, ettei lama lisää demokraattisen Barack Obaman kannatusta vaan kaatuu lahjana konservatiivisen John McCainin syliin. Epävarmoina aikoina ihmisillä on taipumus äänestää sellaista tahoa, joka ei politikoi suurilla muutoksilla vaan lupaa vakaita oloja ja valvontaa. Lama toimii siis samantapaisena normiruuvien kiristelyyn tarvittavana momenttiavaimena kuin terrorismin vastainen sotakin.

Toisaalta Obama on luvannut ihmisille muutosta parempaan, ja siten hän tarjoaa myös epätoivoisille toivoa. Ja kokemus osoittaa, että tyytymättömyys purkautuu Yhdysvalloissa pikemminkin demokraattisen puolueen kannatuksen kasvuna kuin republikaanisen puolueen kautta.

Valitaanpa presidentiksi kumpi hyvänsä, olen varma, että ensi vuosikymmenestä tulee todellinen dekadenttien muutosten dekaluku. Sitä leimaavat läntisen maailman talouslama, monikulttuurisuuskokeilun epäonnistuminen, Euroopan unionin laajenemisprosessin jäätyminen sekä yhteistyön rakoilu – ehkä jopa koko muodostelman natiseminen liitoksistaan. Siihen liittyy öljyn ehtyminen, energian hinnan huima nousu sekä ilmastonmuutos ja hurrikaanit, jotka pyyhkäisevät mennessään puolet Amerikasta. Obaman vaaliteema Change ei siis sisällä tyhjää sanahelinää vaan realistisen tuokiokuvan tulevasta.

Mutta ottakaa nyt toki vastaan noita Dinersin ja American Expressin luottokortteja, joiden kaupustelijoilta ei voi välttyä kulkiessaan missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Monessa muussa maassa muovi on jo huomattu muoviksi.

Lähde:

Morris, Charles R., The Trillion Dollar Meltdown – Easy Money, High Rollers, and the Great Credit Cash. Public Affairs, 2008.