Igglon logiikkaa

Asuntojen myynnin ja ostamisen ongelmana oli pitkään se, miten ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa. Ostaja pakotettiin vierailemaan useiden kiinteistövälitysfirmojen sivuilla ja odottamaan aamun lehteä. Sitten hänen täytyi alistua ravaamaan pitkin pihoja asuntojen myyntinäyttelyissä. Eikö tästä olisi voitu selvitä helpommin internetin aikakaudella?

Mainostoimisto Taivas Groupin pääomistajat keksivät ratkaisun. He perustivat Igglon. Kun netissä voisi helposti kertoa, kuka haluaa ostaa, mistä ja mitä, ja kun myyjät puolestaan voisivat kaupitella asuntojaan vapaasti, kone solmisi langat yhteen ja ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa helposti. Näytöt ja kaupat voisi tehdä haluttuna aikana. Ei enää turhauttavia esittelykierroksia. Välittämisen kuluja voitaisiin alentaa, ja kaupanteko määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan, kuten ennenkin. Idea oli siis loistava.

Ongelmana oli vain se, että kaupanteosta tuli kuvitteellista. Hiljaisessa myynnissä olevat asunnot eivät olleet oikeasti kaupan. Asuntojen omistajat halusivat testata, paljonko asunnosta saisi. Ostajaehdokkaat puolestaan tekivät hiljaisia korvamerkintöjä kaikista haaveilemistaan taloista ilman sen kummempaa ostoaietta. Kilpailevat välitysfirmat vastasivat tähän iskulauseella ”myydään eikä meinata”. Lopulta myös Igglo itse ajautui hiljaiseen myyntiin.

Firman vika ei ollut vain nettikaupan kuvitteellisuus vaan se, että yritys alkoi käydä myös perinteistä kiinteistökauppaa tavanomaisten välittäjien tapaan. Tämä lisäsi kuluja, jolloin nettikaupasta koitunut säästö ei kompensoinut välityspalkkioiden alentamista. Kansainvälistyminen osoittautui harharetkeksi, sillä missään muualla asuntopolitiikka ei ole niin kompleksista kuin Suomessa, eivätkä meidän sääntömme ja tottumuksemme päde edes toisessa kalliin asumisen massa, Norjassa. Lopulta myös Igglon verkkopalvelu fuusioitiin osaksi Helsingin Sanomien Oikotie.fi:tä.

Kiinteistökaupan keskittyminen Iggloon oli sen toimivuuden ehto. Yritys nousikin pääkaupunkiseudun kolmanneksi suurimmaksi välittäjäksi. Netissä tapahtuva kohtaaminen olisi ollut sitä kattavampaa, mitä ekspansiivisemmin Igglo olisi onnistunut valtaamaan markkinat: kaikki löytyisi yhdeltä sivustolta. Edes useilta palvelimilta samanaikaisesti etsiviä metahakukoneita ei tarvittaisi. Keskittyminen ei ole kuitenkaan kuluttajan etu sikäli, että markkinoiden hallitsija pääsee lopulta päättämään välityspalkkioista yksin. Myöskään kiinteistökaupan keskittyminen Helsingin Sanomiin ei ole hyväksi, sillä lehti dominoi jo nyt pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa sekä ilmoittelufoorumina että mielipidevallan käyttäjänä.

Pidän Igglon perusajatusta edelleen toimivana. Se ei vain kannattanut omistajilleen tarpeeksi hyvin, ja toteutus floppasi toiminnan rönsyilyn vuoksi. Jotkut ihmiset kokivat omien taloyhtiöidensä kuvaamisen myyntisivustoille uhkaksi todettuaan kokonaisten korttelien olevan hiljaisessa myynnissä. Mutta Igglon toiminnasta oli myös hyötyä asuntopolitiikalle. Se edesauttoi asuntojen kauppahintojen tekemistä julkisiksi, kun ihmiset kiinnostuivat siitä, mikä alalla on totta. Sillä oli parantava vaikutus koko kiinteistöalan moraaliin. Kiskonta, vedättäminen ja muu keinottelu tulivat vaikeammiksi. Tässä mielessä Igglon häiriköinti kiinteistöbisneksen matoisessa maailmassa oli tervetullutta.

Vaikka Igglo palvelee edelleen ihmisten etua, sen haastajat ovat omaksuneet käytäntöjä, jotka eivät ole toivottuja. Esimerkiksi vastikään esiin ponnahtanut Crape Oy perustaa toimintansa suljettuihin markkinoihin, jotka muodostavat vastakohdan Igglon avoimuudelle. Tietoja kaupan olevista kohteista annetaan lähinnä sivuston käyttäjiksi rekisteröityneille jäsenille, ja suuri osa asunnoista myydäänkin avoimen julkeasti ”tiskin alta”.

Asiakaskunnan valikoimiseen perustuva asuntokauppa tuntuu snobismilta ja dissaukselta. Välittäjä, joka ”laatii myyjälle myyntisuunnitelman, ostajalle toive- ja tarvekartoituksen, selvittää faktat ja tietää mikä on realistista ja mikä ei ja kertoo sen selkä suorana myös sinulle” (lainaus firman kotisivuilta), muistuttaa jälleen kiskuruuden vuosista. Hyökkäävyyden ja reippauden kiteyttäminen mainintaan ”Crape Armysta” näyttää epäonnistuneelta lainaukselta paremmin tunnetusta Like Armysta. Ja hyvä on muistaa, että palvelualalla kumarrus ei voi koskaan olla liian syvä.