19. huhtikuuta 2009

Iks kiusmii, sör!


Niin sanotuista feissareista on tullut maanvaiva. Kansainvälisten rahankeräysorganisaatioiden agentteja joutuu nykyään väistelemään kaduilla ja kujilla niin, ettei eteenpäin pääse. Esimerkiksi kulkiessaan Kolmelta Sepältä Mannerheimintien kautta Kampinaukiolle tulee vähintään viidesti kerjätyksi.

Useimmiten vastaan, että ”valitan, ei ole antaa”. Tämä on totta, mutta se ikään kuin myöntää järjestön toiminnan tärkeäksi ja toisaalta nolaa vastaajaa itseään, joka tunnustaa itsensä köyhäksi. Koska köyhimmälläkin ihmisellä on kuitenkin jokin lantti pois heitettäväksi, puolustautuminen leimaa ihmisen valehtelijaksi tuottaen samalla huonoa omaatuntoa, joka tarkemmin tarkasteltuna on kuitenkin aiheetonta. Defensiivisyys on lisäksi alistumisen muoto, joka luo moraalista ylemmyydentuntoa ”hyväntekeväisyyden vuoksi” uhrautuville rahankerääjille.

Todellisuudessa feissareille maksetaan ohikulkijoiden iholle käymisestä palkkaa. Vaikka suuri osa heistä onkin ehkä samaa mieltä järjestönsä päämääristä, he tekevät työtään rahasta, tai ainakaan eivät tekisi sitä muuten. Kerjurin ja välinpitämättömän ohikulkijan moraaliset puntit menevät siis heidän rooliensa osalta tasan: köyhät kalvavat toisiaan.

Asiaa pitääkin arvioida liikkeiden ajamien tavoitteiden ja keinojen kannalta. Rahankerääjät houkuttelevat ihmisiä myös keskusteluihin voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Olen joskus antautunut, siis keskusteluihin. Tänään minua lähestyivät Suomen Punaisen Ristin, Amnesty Internationalin, WWF:n, Greenpeacen ja Oikeutta Eläimille -järjestön rahankerääjät.

SPR:n kerääjälle vastasin, että rahan sijasta voisin luovuttaa verta, mutta verenluovutuspisteisiin ei kelpaa homoseksuaalin veri. Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksellä luovutusoikeutta ei ole, mikäli on harjoittanut miesten välistä seksiä. Päätös on annettu seksuaalivähemmistöliikkeen erään kantelun vuoksi, ja sitä perusteltiin hiv-vaaralla, jota pidetään homoseksuaalien keskuudessa suurempana kuin heteroiden keskuudessa. Itse pidän EOA:n ratkaisua perusteltuna sikäli, että miesten kesken seksiä harjoittaneiden ryhmässä hiv:n esiintyminen on yleisempää kuin muiden ryhmien. Sen sijaan siinä suhteessa ratkaisu on virheellinen, että suuri osa miesten välistä (riski)seksiä harjoittaneista ei ole homoja.

Ongelma johtuukin pääosin niistä heteromiehistä, jotka harjoittavat homoseksiä salaa, satunnaisesti ja usein hämärissä olosuhteissa. Sitten nämä tuulitunnelit menevät spermat peräsuolessaan verenluovutukseen saadakseen vaivihkaa kaikelle luovutusverelle tehtävän hiv-testin. (En siis pane pahakseni, vaikka eräs eiralainen olisi ottanut puskissaan liikkuneelta senkan.) Valitettavasti EOA:n ratkaisu tilastollisen yleistyksen tavoin a) leimaa homot, b) jättää homoseksuaaliset suhteensa salaavien heteroiden seksikäyttäytymisen paljastamatta ja c) estää minua ja muita terveitä vuodattamasta omaa vertaan Suomen Punaisen Ristin, odottavien äitien, liikenneonnettomuuksien uhrien ja leikkauspotilaiden hyväksi. Mutta mitäpä sitä ei jättäisi luovuttamatta, jos voi siten parantaa joidenkin terveydentilaa! Uhraan siis mielelläni vereni vain omaksi hyväkseni ja kärsin homosyrjinnän marttyyrina. Saattaa tosin olla, että homojen veri rajataan pois etupäässä siksi, että muuten SPR ei voisi myydä verivalmisteitaan niihin maihin, joissa homoja ei hyväksytä. Aika verenimijöitä.

Amnesty Internationalin kerjurin kanssa syntyi periaatteellisempaa keskustelua. Kaikki politiikan teorioita tuntevat tietävät, että ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain poliittisten järjestelmien osana. Siksi on tärkeää luoda sellaisia poliittisia järjestelmiä, joissa ihmisoikeuksia ei poljeta. Tähän asti olimme yksimielisiä. Sitten sanoin ratkaisevan merkitykselliset sanat: ”Jotta ihmisoikeuksia voitaisiin edistää, olisi tärkeää kumota sosialistiset järjestelmät siellä, missä niitä vielä esiintyy, ja saada kapitalismi ja liberalismi toteutumaan myös kehitysmaissa, niin nekin pääsisivät nauttimaan länsimaisesta elämäntavasta.” Se oli Amnestyn feissarille liikaa.

Seuraavaksi vastaan tuli ympäristöjärjestö WWF:n pelastava enkeli. Luonnonsuojelu on nähdäkseni kaunis mutta naiivi idea niin kauan kunnes aktivistit tunnustavat, että kaikkien maailman ekologisten, sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja terveysongelmien syy on hallitsematon väestönkasvu varsinkin kehitysmaissa: siis heteroseksuaalinen lisääntymiskulttuuri. Luontoliike välttelee sanomasta tätä pelätessään kannatuksen menetystä. Nykyäänhän luontoliikkeen kannatus perustuu paljolti heteroseksuaalisille symboliarvoille, joiden nojalla Maa-planeettaa suojellaan ja varjellaan kuin raiskaamatonta naista. Vaikka Greenpeacen lippulaiva Rainbow Warrior sateenkaaren värejä urheasti leimauttaakin, liike on ajanut kyseenalaisia hankkeita toimiessaan kuivalla maalla.

Entä miten asennoitua Oikeutta Eläimille -järjestön bambisilmäiseen kerjuriin? On tietysti oikein vastustaa supikoirien elävältä nylkemisiä Kiinassa. Oikeutta Eläimille tekee siis tärkeää työtä levittäessään kansainvälisen People for the Ethical Treatment of Animal (Peta) -järjestön videota Suomessa. Mutta samasta syystä on tärkeää jatkaa turkistarhausta Suomessa, jossa eläimille taataan siedettävät olot. Mikäli turkistarhaus lopetettaisiin Suomesta, tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan. Siksi en ole myöskään eläinten ihmisoikeuskysymyksissä absolutisti vaan relativisti. Ehdottomuus ei kannata, sillä koko maailma ei ole kenenkään kontrolloitavissa, ja tynnyri vuotaa lautojen väleistä ja niiden yli.

Oikeuksien kerjuu eläimille on joka tapauksessa virheellistä, sillä eläin ei voi olla persoona. Esimerkiksi puhe eläinten orjuuttamisesta on väistämättä harhaanjohtavaa, koska eläin ei voi olla vapaa, eikä eläimellä ole tahtoa, kuten ihmisellä. Sanomme, että ihmiset toimivat tietoisesti, kun taas eläimet käyttäytyvät reaktiomaisesti ja vaistonvaraisesti. Jos eläin olisi sama asia kuin ihminen, mihin me tarvitsisimme myöskään niitä erottavia käsitteitä?

Eläintensuojelijat ovat huolissaan pehmoisista ja karvaisista lemmikeistä, mutta oletteko havainneet yhdenkään kettutytön olevan huolissaan siitä, että lääkärit kiskovat uroskoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa? Kunpa ketut, supikoirat ja muut pehmolelut eivät olisi eläintensuojelijoille pelkästään heidän omia siirtymäobjektejaan tai projektioita, joiden kurjissa asumisoloissa he näkevät omia elämäntilanteitaan. Kettutyttöjen ja -poikien kannattaisi mesota enemmän omasta asuntokurjuudestaan kuin eläinten tarhauksesta.

Näiden filosofointien, monenkirjavien kohtaamisten ja vaiheiden jälkeen olin päässyt kauppakeskus Kamppiin. Siellä minua lähestyi peräti kolme kaupallisen huomion tavoittelijaa, jotka tunnistaa signaalista ”Iks kiusmii, sör!” Kävin lopuksi ostamassa kioskista karkkia ja annoin vaihtorahat Sotainvalidien veljesliiton keräykseen, jonka toimeenpanijoiden ei tarvitse perustella toimintaansa mitenkään.

Tosin veteraanijärjestöilläkin on yhteenlaskettua varallisuutta noin 87 miljoonan euron arvosta, joten sotiemme viimeinen solttu kuolee rikkaana, ellei lievitystä veteraanipulaan saada jostain pian. Todennäköisintä kuitenkin lienee se, että kyseiset varat perii järjestötoiminnalle tyypilliseen tapaan organisaation nykyinen henkilökunta, joka käyttää ne ”veteraaniperinnön vaalimiseen”, eikä elossa oleville 67 000:lle sodan käyneelle liikene lanttiakaan. Tai sitten Vanhanen ja Thors keksivät, että rahat kuuluvatkin oikeastaan Somalian sisällissodan veteraaneille. Vielä siis ehtivät poliitikot ammuttaa kansalaisia kumiluodeilla taistelussa jokapäiväisestä leivästä, ennen kuin viimeinen isänmaanpuolustaja kuolee asumistuen takaisinperintään kranaatinsirpale päässään.