30. marraskuuta 2009

Itämeren kaasuputki on neuvotteluase


Venäläis-saksalainen Nord Stream on rakentanut Itämeren kaasuputkea mielikuvituksessaan koko tämän vuoden. Viipurista Greifswaldiin aiottu kaksoisputki olisi valmistuessaan 1 198 kilometrin pituinen, sen hinnaksi on arvioitu 7,4 miljardia euroa, ja ensimmäisen putken pitäisi valmistua jo 2011. Näyttöä rakennustöiden käynnistymisestä on antanut meren pohjassa makaavien miinojen raivaus, jota on tehty ”Suomen talousvyöhykkeellä mutta ei aluevesillä”.

Mikä on hankkeen todellinen merkitys? Uhkaako putki ihmisiä tai ympäristöä, suojeleeko se joitakin, ja onko se edes toteuttamiskelpoinen vai pelkkä neuvotteluvaltiksi luotu imaginaarinen ase?

Hallituksen virallinen kanta asiaan tiedetään, sillä se on geopoliittisten opetusten perua. Suomen ulkoasiainministeri ja puolustusministeri ovat vannoneet, että hankkeella on merkitystä pelkästään ympäristön ja talouden – ei esimerkiksi ulko- tai turvallisuuspolitiikan kannalta; putki kun on suunniteltu kulkevaksi ”kansainvälisillä merialueilla”. Sen sijaan kaikki ulko- ja turvallisuuspolitiikasta perillä olevat tietävät, että tämä on pelkkää liirumlaarumia.

Millä tahansa energiajohdolla tai muulla kansakuntien toimeentuloon liittyvällä infrastruktuurilla on ulko- ja turvallisuuspoliittista merkitystä. Myös Viro on ilmaissut huolensa kaasuputken paikasta, ja vastaavaa huolta esiintyy suomalaisten keskuudessa. Esimerkiksi asianajaja Kari Silvennoisen edustama liikemiesryhmä on ilmoittanut, että se haluaisi vaihtaa putken linjalle merenpohjaan tekemänsä kaivosvaltauksen Karjalan palautukseen. – Siinäpä vasta huolta. Lisäksi Viro on esittänyt, että Suomi ja Viro voisivat yhteisellä sopimuksella laajentaa aluevesivyöhykkeitään ja vetää Gibraltarin kiinni. Niinpä en hämmästyisi, vaikka Venäjä jonakin päivänä kiinnostuisi omien merinäköalojensa laajentamisesta ahtaaksi käyvällä Itämerellä ja pyrkisi vuokraamaan muutamia saaria vaikkapa Ahvenanmaalta.

Kaasuputkesta olen sitä mieltä, että sen oikea paikka on maan päällä. Jo meren pohjassa olevien miinojen räjäyttely on osoittautunut ongelmalliseksi ja vaaralliseksi. Venäjän naapurimaiden Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kannattaisi pyrkiä sopimukseen maidensa läpi kulkevasta kaasujohdosta alentamalla kauttakulusta perimiään maksuja. Myös ympäristöperusteet riittävät meriputkihankkeen kumoamiseen. Ne ovat tätä nykyä yhtä tärkeitä kuin sotilaspoliittisetkin syyt ja voivat helposti kärjistyä sellaisiksi.

Toista tuhatta kilometriä pitkän kaasujohdon rakentaminen 100–300 metrin syvyyteen Itämeren pohjaan on järjetön hanke. Kenties se ei ole teknisesti toteuttamiskelpoinen eikä taloudellisesti kannattavakaan, mutta Venäjä ja Saksa käyttävät suunnitelmaa neuvotteluvaluuttana vakuuttaakseen, että niillä on hihassaan vaihtoehto Baltian maiden varalle.

Niinpä Suomen viranomaiset (hankkeen toteuttamiskelvottomuuden arvaten) näyttävät asialle vihreää valoa vahvistaakseen meriputken uskottavuutta ja saadakseen muut maat hyväksymään maan päälle rakennettavan energiansiirtolinjan. Mereen suunniteltu kaasuputki on siis propagandasta valmistettu paperitiikeri, juuri sellainen, jonka Vladimir Putin rengasti vuosi sitten maskotikseen mutta joka nyt on kadonnut.