Muistammeko Georg C. Ehrnroothin?

Georg C. Ehrnroothin kuolemasta on kulunut kolmisen viikkoa. Synkän syksyn keskellä pieni muistelo lienee edelleen paikallaan, sillä lahjomattomana totuudenpuhujana tunnetun poliitikon poismeno liikutti monia vielä yli kaksikymmentä vuotta hänen politiikasta luopumisensa jälkeen.

Ehrnroothin kiinnostus politiikkaan virisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä vuosina 1945 ja 1946 hänen opiskellessaan oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen lähtemätön rakkautensa laillisuutta kohtaan oli varmasti ainakin osittain kotoisin hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä poliittisten oikeudenkäyntien valheellisuuteen.

Ruotsalaista kansanpuoluetta alun perin edustanut Georg C. Ehrnrooth nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1954, ja hän pysyi valtuutettuna yhtäjakoisesti 40 vuotta. Kansanedustajana Ehrnrooth istui vuosina 1958–1979 ja 1984–1987. RKP:stä hän irtautui vuonna 1973, jolloin eduskunta sääti poikkeuslakia Urho Kekkosen uudelleen valitsemiseksi ja kansanäänestyksen ohittamiseksi.

Kekkoselle myötämielisen ja hallituskelpoisuutta vaalivan RKP:n ja sen erään oman linjan kulkijan tiet olivat tulleet silloin katkeamispisteeseen, ja Ehrnrooth perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Käyty kiista repi tunnetusti myös SMP:n rivit halki ”seteliselkärankaisten” paetessa Kekkosen uudelleenvalintaa vaatineiden puolelle.

Ehrnrooth pysyi kansansuosionsa ansiosta eduskunnassa sitkeästi. Ehrnroothissa ja Veikko Vennamossa oli yhteistä paitsi se, että molemmat olivat lakitieteen lisensiaatteja, myös se, että kumpikin karsasti Kekkos-diktatuuria ja joutumistaan sen vangiksi.

Myös Ehrnrooth olisi luultavasti ajettu täydelliseen toimintasaartoon ja paitsioon politiikan kentillä, jos hän ei olisi sattunut olemaan suhteellisen vakavarainen. Totuuden sanominen kansakunnan rähmällään olosta edellytti sitä, että itsellä oli kovaa maata jalkojen alla. Ehrnroothilla oli. Hän pelasi upporikasta tai rutiköyhää asenteenaan ”kaikki tai ei mitään”, eikä hävinnyt.

Sen sijaan Neuvostoliitto hävisi. Katosi maailmankartalta. Myös Kekkonen hävisi. Hänen virheensä tunnetaan.

On ikävystyttävää, ettei Suomen eduskunnassa ole tällä hetkellä ketään totuuden puhujaa. Ei ketään. Poliitikkoina esiintyy kaikenlaisia lissunlässyn-Liisoja, joilla ei ole mitään poliittista näkemystä, puhetaitoa, kirjallista tuotantoa, karismaa, poliittista ohjelmaa eikä linjanvetäjän roolia. Sama pätee tietysti myös yliopistomaailmaan. Ei ole filosofeja yliopistoissakaan. Ei ketään.

Kunnioitan Georg C. Ehrnrootin muistoa, vaikka en ajattelekaan kaikesta samoin kuin hän. Nostan hänelle hattua rehellisyydestä ja vilpittömyydestä. Niistä ihminen muistetaan myös kuolemansa jälkeen.

Sen sijaan nykyisessä valtionpolitiikassa ei edes yritetä tavoitella totuudellisuutta. Valtiomme virallinen politiikka on yhtä valheellista kuin kompensaatiokaupan aikana, jolloin vietiin karvalakkeja Moskovaan ja saatiin vastalahjaksi ainoaa kaupankäynnissä kelvollista valuuttaa, öljyä.

Tätä nykyä nöyristely vie rysselin sijasta Brysseliin. Nykyajan raamatunlauseita ovat väitteet globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden välttämättömyydestä ja valtion omaisuuden myynnistä. Sitä on pääoman valta yli ihmisten päiden. Seuraavalla hallituskaudella myyntiin menee nähtävästi kansallisomaisuutemme vielä jäljellä oleva osa, eli edessä on kaivosten, maapohjan ja pohjavesien polkumyynti.

Sen sijaan minä sanon teille: myös Euroopan unionista tulee loppu. Se romahtaa. Päivää tiedän yhtä vähän kuin sodanjohto tietää, milloin vihollisen hyökkäys alkaa. Mutta sen voin vakuuttaa, että joka päivä tuo romahdus on yhtä päivää lähempänä, ja sitä suurempi rysäys on, mitä kauemmin sen tulo viipyy. Sitä ennen pakkokansainvälistämisestä ehtii koitua paljon tuhoa Euroopan kansallisvaltioille, jotka joudutaan jälleen kursimaan kokoon etnisesti hajonneista repaleista.

Georg C. Ehrnrooth oli kommunismivastaisuudessaan suoraselkäinen moral man ja toi minulle, 1970-luvun teinille ja 1980-luvun parikymppiselle, mieleen Ronald Reaganin. Molemmat toimivat vakaumuksensa mukaisesti ja ammensivat siitä kansansuosionsa. Georg C. Ehrnrooth ohitti äänestäjien mandaatillaan myös puoluepolitiikan, ja häntä arvostettiin lopulta kaikkien puolueiden sisällä, vaikka asiaa ei ollutkaan lupa myöntää. Totuuden sanomiselle oli tilaus, koska kaikki halusivat sen kuulla.

Kaikki haluavat myös nykyisin kuulla totuuden maahanmuutosta ja internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä. Ehrnroothin perintö elää, koska myös Neuvostoliitto on edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Suomi on luontonsa puolesta yksi maailman puhtaimpia maita, mutta sijaintimme ei ole ihailtava, sillä vain silmämme sulkien ja tuulenhalkaisijoitamme poispäin kääntäen voimme peittää itseltämme tosiasian, että elämme maailman suurimman kaatopaikka-alueen kyljessä.

Venäläisväestön paisuminen kymmenistä tuhansista lähelle sataa tuhatta voi aiheuttaa Suomelle vielä suuremman ongelman kuin afrikkalaisista koostuva humanitaarinen maahanmuutto. Humanitaarisen maahanmuuton pulmat ovat taloudellisia ja sosiaalisia ja liittyvät pikkurikollisuuteen, mutta Suuresta Itänaapurista tulevan maahanmuuton riskit ovat turvallisuuspoliittisia ja voivat saattaa vaakalaudalle myös valtionturvallisuuden.

En siis hyväksy myöskään itärajan takaa virtaavaa maahanmuuttoa. Jos rajan ylittää Kalašnikov kädessä, sitä sanotaan sotatoimeksi ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun. Mikäli taas rajan yli tullaan turvapaikkahakemus kädessä, tulijoille myönnetään kansalaisuus ja heidät laitetaan hotelliin. On epäreilua, että maamme koetetaan nyt valloittaa ilman rehellistä sotaa.

Venäjä puolestaan on pitänyt ulkopolitiikkansa periaatteena Krimin sodasta asti sitä, että se puolustaa myös ulkomailla oleskelevia kansalaisiaan aseellisesti. Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Venäjä saa maassamme olevasta venäläisvähemmistöstä painostuskeinon valtiotamme vastaan Viron patsaskiistasta tuttuun tapaan.

Georg C. Ehrnrooth oli marsalkka C. G. E. Mannerheimin veljentyttären poika. Ne, jotka nykyään uskaltavat asettua vastustamaan meneillään olevaa maahanmuuttosirkusta – vaikka omasta toimeentulostaan tinkien ja yhteiskunnallisia virka-asemia menettäen – pitävät parhaiten myös Georg C. Ehrnroothin nostamaa lippua korkealla. En usko, että ketään tässä elämässä arvostetaan sillä perusteella, missä asemassa me toimimme tai emme toimi, vaan sillä perusteella, mitä me ihmisinä olemme.