Ruotsalaisuuden päivänä

Yhdysvaltain terrori-iskujen muistopäivä on tunnetusti 11.9., eli amerikkalaisittain 9/11. Kun kyseiset numerot näppäilee puhelimeen, saa yhteyden paikalliseen aluehälytyskeskukseen aina idästä länteen, halki koko preerian. ”911” on myös Porschen tavaramerkki, ja Berliinin muuri puolestaan murtui 9.11. Kun numeroita käännetään vielä vähän niin kuin hedelmäpelissä, kalenteriin kiertyy lukema 6.11., jolloin juhlitaan ruotsalaisuuden päivää.

Ruotsalaisuuden päivä luotiin, kun vastikään perustettu Suomen ruotsalainen kansanpuolue (Svenska folkpartiet i Finland) ryhtyi vuonna 1908 viettämään erityistä juhlapäivää, jonka tarkoituksena oli vahvistaa ruotsinkielisen kansanosan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päiväksi valittiin Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä kolmikymmenvuotisessa sodassa, sillä kyseiseen Manner-Euroopassa käytyyn sotaan osallistumisella oli luotu pohja Ruotsin suurvalta-asemalle. Folktinget-järjestön (eli ”suomenruotsalaisten kansankäräjien”) mukaan ruotsalaisuuden päivän tarkoituksena on nykyisin ”kunnioittaa Suomen kieliryhmien yhteistä kaksikielistä isänmaata”.

Respektioon onkin ollut tarvetta, sillä kieliriitojen värittämällä 1930-luvulla ruotsalaisuuden päivän juhlintaa varjostivat jopa katutappeluiksi kärjistyneet kiistat kieliryhmien välillä. Päivän merkitys on tosin vaihdellut ajasta aikaan.

”Suomalaisuusintoilijoiden” piirissä päivää pidettiin ”aggressiivisen imperialismin juhlapäivänä”, kun taas toisen maailmansodan aikana pyrittiin korostamaan kansan yhteenkuuluvuutta kielirajoista huolimatta. Koska vuonna 1632 kuolleen Kustaa II Adolfin aikakaudella puolestaan käytiin Ruotsin suurvalta-ajan verisimmät sodat, joita sekä Napoleon Bonaparte että Carl von Clausewitz myöhemmin ihailivat, ruotsalaisuuden päivänä voitaisiin oikeastaan juhlia sitä, että soturikuningas tuona päivänä todellakin kuoli!


Katsaus Suomen ruotsalaiseen historiaan

Liputuksia järjestetään juhlaksi, muistoksi, suruksi ja tervehdykseksi. Mikäli ruotsalaisuuden päivää juhlittaisiin vain Suomen ja Ruotsin yhteisen historian muistoksi, olisi kenties hyväksyttävää, että siniristilipulla tervehditään sen oman alistajan menneisyyttä. Mutta kun Rkp aloitti päivän viettämisen, tarkoitus oli juhlistaa puolueen omakseen väittämää ruotsalaisuutta ja ruotsin kielen asemaa Suomessa. Juhlimista tässä asiassa on ollut vain sikäli kuin suomenkieliset ovat voineet olla ylpeitä pakkoruotsin ylläpitämisestä Suomessa. Myöskään ruotsalaisuus ei ole käsittääkseni minkään puolueen omaisuutta, vaan se liittyy osana koko Suomen historiaan, jossa on sekä valoisia että varjopuolia.

Yhteisten juhlapäivien viettäminen on vaikeaa silloin, kun historian kiroukset ja siunaukset eivät ole yhteisiä, toisin sanoen, kun toisen tappio on toisen voitto. Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten ihmisten kannalta Suomen ja Ruotsin yhteisestä historiasta on juontunut kuitenkin paljon suoranaista hyvää.

Koulutus ja lainsäädäntö tulivat Suomeen Ruotsin kautta, ja Ruotsin vaikutuksesta suomalaisista tehtiin länsimaalaisia. Toisaalta ruotsalaisten hellimä väite, että sivistys levisi Suomeen nimenomaan ruotsalaisten hyväntekeväisyyden vuoksi, ei ole yksiselitteisesti tosi.

Kun Ruotsi liitti Suomen länsiosan yhteyteensä, Suomesta tuli varsin itsenäinen osa Kalmarin unionia. Virallinen kieli oli tuohon aikaan latina ja Kalmarin unionin yhteinen viestintäkieli alasaksa. Pohjoiseurooppalaisten kaupunkien kaupallisista syistä kokoon panema Hansaliitto puolestaan kasvoi 1300-luvulla merkittäväksi sotilasmahdiksi, jonka merkitys oli Kalmarin unionin luokkaa. Aatteet ja ihmiset liikkuivat Hansaliiton aluksilla, ja ruotsin ja suomen kielillä sekä maiden omalla kulttuurilla tunnustettiin olevan lähinnä paikallista merkitystä. Tämä tavallaan tuki kulttuurien itsenäisyyttä Pohjolassa.

Unionin jäsenistä Tanskan mielenkiinto kohdistui sittemmin etelään ja Ruotsin itään. Kun Kalmarin unioni vuonna 1520 ajautui valtioliitoille tyypillisellä tavalla sisäisiin ristiriitoihin ja Tanskan vastakruunattu kuningas Kristian II pani toimeen Tukholman verilöylyn, unioni hajosi lopullisesti, ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa. Tästä alkoi Suomen ruotsalaistumisen aika, joka sujui edistyksellisessä hengessä aina liberalismin ja utilitarismin sävyttämältä 1600-luvulta valistusfilosofian vuosisadalle ja 1700-luvun kustavilaiselle aikakaudelle, jolloin yhteiskunnallista kehitystä hallitsivat Kustaa III:n ja Kustaa IV Adolfin suosimat klassiset ihanteet.

Sen sijaan kristinusko oli levinnyt Suomeen jo aiemmin Novgorodin vaikutuksesta, mistä näyttöä antaa esimerkiksi sanojen ”pappi” ja ”Raamattu” etymologia. Epäsivistystä ja taikauskoa välittyi Suomeen myös Ruotsista, jonka vaikutuksesta Suomessa oli alettu tuntea muiden muassa teiliratas, polttorovio, mestauskirves, hirsipuu, jalkapuu, aasin länget ja noitavainot.

Ruotsinvalta raskautti Suomea alistamalla maamme siirtomaaksi, jonka tärkein maailmankaupan aines, terva, pakotettiin myymään Tukholman kautta markkinoille. Aina kun muistutetaan, että siirtomaaimperialismin orjalaivat oli tilkitty suomalaisten valmistamalla tervalla, voidaan väitettä vastaan puolustautua huomauttamalla, että kyseinen terva oli lähtöisin siirtomaaksi alistetun kansakunnan pannuista. Suomalaiset eivät siis ole huonolla menestyksellä pesseet käsiään siirtomaaimperialismiin osallistumisesta.

Myöskään Venäjän valta ei ollut Suomessa vain kielteinen asia, sillä se mahdollisti Suomen irtautumisen Ruotsista. Muutoin Suomi olisi hyvin todennäköisesti edelleen osa Ruotsi-Suomea. Niille, jotka pitävät Suomen itsenäisyyttä arvossa, Venäjän valta oli loppujen lopuksi hyväksi, ja tässä valossa jopa sortokausien vääryydet jäivät lopulta vähäpätöisiksi. Myös Pietarin hovi oli länsimaalaistumisessaan paljon Suomea edellä, vaikkakaan suomalaisten kannalta Venäjän ja Ruotsin etupyrkimyksissä ei ollut kyse ensisijaisesti sivistyksen levittämisestä vaan poliittisesta vallankäytöstä ja kilpailusta Suomessa.

Tietenkin ruotsalaisuuden merkitys oli sortokausien aikana tasapainottava. Ilman henkistä sitoutumistamme länteen olisi idästä tuleva isäntä laittanut suomalaiset pakkovenäjän opiskeluun. On syytä muistaa, että niin suomen kirjakielen isä Mikael Agricola kuin kansallislaulumme sanoittaja J. L. Runebergkin olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja että Suomen viralliset kielet olivat ruotsi ja venäjä ennen J. V. Snellmanin Aleksanteri II:lta hakemaa kielistatuuttia.


Suomen vaikutusvaltaisin rasisti

Suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteiseen historiaan mahtuu myös synkkiä lukuja. Keskeisimmän niistä kirjoitti Helsingin yliopiston ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori Axel Olof Freudenthal (1836–1911), jota muutamat ovat pitäneet pahimmanlaatuisena rasistina.

Maltillisimmissa näkemyksissään Freudentahl edusti kantaa, että Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia tai suomalaistuneita ruotsalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui hänen mielestään kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita vain kutsuttiin suomalaisiksi. Niinpä hän suositteli, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa ”suomenmaalaiseksi”. Freudenthalin ajoista asti Suomen ruotsinkieliset ovat nimittäneet itseään etniseen alkuperään viitaten ”suomenruotsalaisiksi” ja ”suomenmaalaisiksi” erotuksena ”suomalaisista”. Juuri hänen ideologiseen vaikutukseensa perustuu myös Rkp:n Suomessa yllä pitämä separatismi.

Jyrkimmissä näkemyksissään Freudenthal oli varmastikin Suomen vaikutusvaltaisin ja tunnetuin rasisti. J. V. Snellmanin kanssa hän oli yhtä mieltä ainoastaan siitä, että kieli määrää kansallisuuden, mutta muutoin Freudenthalin ja muiden svekomaanien ”kaksi kieltä, kaksi kansaa”-malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli”-aatteelle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli tuon ajan kielifilosofisten käsitysten mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti, ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) taas oli hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät muodostaneet yhteistä kansakuntaa mutta kylläkin yhden Suomen kansan (finländska folket), jota ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintoperinne olivat Freudenthalin mielestä oikeutettuja hallitsemaan.

Ajatustensa äänitorveksi Freudenthal perusti sanomalehti Vikingenin, joka ilmestyi 1870–1874 ja joka hyökkäsi häikäilemättömästi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin vastaan. Suomenkielinen enemmistö nähtiin sen piirissä lähes pelkästään uhkana ja suomalaistamispolitiikka myönnytyksenä venäläistämiselle. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Sen sijaan fennomaanit eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kannattaneet rotuoppeja. Tämä oli ymmärrettävää, sillä juuri rotuopit olivat luokitelleet suomenkieliset muita eurooppalaisia alemmaksi mongoloidiseksi roduksi. Toisaalta myöskään suomenkieliset eivät yleisesti kiistäneet mongolien alemmuutta vaan pyrkivät lähinnä itse vapautumaan tuosta itäeurooppalaista ja uralilaista alkuperäänsä korostavasta leimasta.

Mutta yli koko Pohjolan levinneen germaanisen rasismin valossa suomalaisia pidettiin pelkkinä ali-ihmisiä, jotka olivat kyvyttömiä sivistymään. Tämän historian muistoksi yhä edelleen Suomessa pidetään yllä ruotsinkielisten etuoikeuksia yliopistokoulutukseen. Nykyisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät ole ehkä kyvyttömiä mutta kylläkin kielensä vuoksi ansiottomia sivistymään. Sen vuoksi – ja suomenkielisten huonon itsetunnon merkiksi – Suomen nyky-yliopistoissa palvotaan ”kansainvälisyyttä” ja vierailla kielillä puhumisen taitoa.

On huomionarvoista, että missään väkiluvultaan yhtä pienessä valtiossa ei pidetä yllä samanlaista kielipoliittisesti jaettua koulutusjärjestelmää kuin Suomessa, jossa ruotsinkielisille on omat yliopistonsa ja koulunsa. Tätä kaksikerroksisuutta ei voida välttämättä pitää seurauksena demokraattisista oikeuksista tai halusta turvata tasa-arvoa, vaan sitä voidaan pitää myös eräänlaisena apartheid-järjestelmän ilmentymänä Pohjois-Euroopassa. Mainittakoon, että tuberkuloosista kärsivänä Freudenthal oleskeli pitkiä aikoja Algeriassa, jonka siirtomaaoloista hän on saattanut saada vaikutteita käsityksiinsä, miten emämaiden pitää kohdella alamaisia. Kiintoisaa onkin, että Suomella oli samanlainen, muodollisesti tasavertainen, asema Ruotsin kanssa kuin Algerialla oli siirtomaana Ranskan kanssa.

Aikana, jolloin monet suomenruotsalaiset ovat arvostelleet suomenkielisiä haluttomuudesta assimiloitua eurooppalaisuuteen ja pelosta joutua kielivähemmistönä poljetuksi, on silmiä avaavaa huomata, millaisia suomalaisten omien kielikiistojen ”toisen puolen” kokemukset ovat olleet suomalaistamispolitiikasta. Ruotsinkieliset ovat pitäneet suomalaisiin identifioitumista vielä suurempana uhkana omalle identiteetilleen ja olemassaololleen kuin muiden kielten ja kulttuurien vaikutusta Suomessa.

Eräs merkki Rkp:n piirissä vallitsevista autoritaarisista asenteista on nykyaikana se, että Suomen ruotsinkielinen rahvas ei liity aatteellisesti yhteen johtavan ruotsinkielisen eliitin kanssa. Rkp:ssä on sekä konservatiiviset, agraariset että sosiaaliliberaalit siipensä, mutta myös poliittisilla vasemmistopuolueilla on Suomessa vahvat ruotsinkieliset järjestönsä. Niinpä Rkp:stä onkin tullut käytännössä ruotsinkielisten oikeistopuolue, joka toimii vauraan ja hyvätuloisen väestön etujen edistäjänä eikä kielipuolueena Suomessa. Tämän merkiksi se saa vain noin puolet ruotsinkielisten äänistä Suomessa.

Monet Suomen kansan yhtenäisyyttä arvossa pitäneet ruotsinkieliset ovat kuitenkin halunneet irtautua Rkp:n edustamasta erottelupolitiikasta. Esimerkiksi C. G. E. Mannerheim halusi korostaa ruotsinkielisyydestään (tai kaksikielisyydestään) huolimatta olevansa suomalainen, ei suomenruotsalainen. Yksi syy tähän oli varmasti halu säilyttää arvostus sotilaiden suomenkielisen enemmistön silmissä. Esimerkiksi brittiläinen sotahistorioitsija J. E. O. Screen kirjoittaa kirjassaan Mannerheim (Otava 2001), että marsalkka halusi tulla kutsutuksi nimellä ”finne”, jonka suomenruotsalaiset olivat varanneet tarkoittamaan vain suomenkielisiä suomalaisia, ja että eräät ruotsinkieliset pitivät Mannerheimia ”liian suomalaisena”, sillä hän oli avoimesti arvostellut Ruotsin puuttumista Suomessa käytyihin kielikiistoihin.

Nykyinen Rkp perustettiin vuosina 1870–1906 toimineen Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) jatkajaksi ja käytännössä juuri sille 1880-luvulla muovatulle etnis-aatteelliselle pohjalle, jonka A. O. Freudenthal oli luonut. Nykyisinkin Rkp jakaa puoluepäiviensä yhteydessä Axel Olof Freudenthal -mitalia, jonka ovat saaneet muiden muassa Erik Allardt, Merete Mazzarella, Elisabeth Rehn ja Paavo Lipponen! Vasta vuonna 1956 Rasistinen kansanpuolue (Rkp) poisti puolueohjelmastaan kohdan, jossa se julistautui ruotsalaisen rodun asianajajaksi Suomessa. Tämän historian valossa Astrid Thorsin toimet ”Rasisminvastaisen julkilausuman” aikaansaamiseksi ovat hyvin ymmärrettäviä.