Hallituksen talouspolitiikka tuhon tiellä

Suomi on menossa takaamaan Irlannille annettavia luottoja 740,7 miljoonalla eurolla, kertoo hallitus. Tämä edellyttää, että eduskunta äänestää paketin puolesta perjantaina. Takaus on 507,5 euron pääomaosuudelle, josta Irlanti saa lopulta vain 333 miljoonaa.
Se, että rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, johtuu tavasta, jolla Tuppuraiset toimivat Tappuraisten takuumiehinä. Monen takaavan maan talous on niin pahasti roudassa, että valtiovarainministerien raappahousuissa voisi säilyttää lampaanviulua.

Kun osa markkinoilta nostettavasta lainasta jätetään ERVV:n omaan kassavarantoon, raha irtoaa lainoittajilta edullisemmin. Tämä merkitsee, että Irlantia varten varatuilla summilla valmistaudutaan kriisin jatkumiseen ja Portugalin sekä Espanjan luotottamiseen.

Takaus on takaus. Jokainen ihminen varmasti ymmärtää, kuinka ajattelematonta ja suorastaan tyhmää, on mennä vetämään nimensä naapurin tai sukulaisen velkapapereihin. Paras neuvo, jonka haluan lähimmäiselleni antaa, onkin se, että älä koskaan takaa kenenkään lainoja.

Jos Irlanti ei selviä lainojensa takaisinmaksusta, lainat lankeavat suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Hallituksella näyttää olevan varaa ja halua kaikkeen tähän, mutta ei suomalaisten ihmisten oman hyvinvoinnin turvaamiseen.

Pyramidihuiputukseen perustuvaa Euroopan kriisimaiden kauttakulkuluototusta on perusteltu kahdella argumentilla. Ensinnäkin on väitetty, että näin estetään ”vaikeasti hallittava rahoitusmarkkinahäiriö”. Ja toiseksi on väitetty, että luotottamisesta ja takaamisesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Todellisuudessa esimerkiksi Kreikan taloustilanne on viimekeväisen tukipaketin jälkeen vain huonontunut. Parempi olisi ollut saattaa maa velkasaneeraukseen tai irrottaa koko kansantalous eurosta sekä devalvoida maan oma valuutta.

Myöskään pankkeja ei tule tukea pohjattomasti. Niiden voisi antaa kaatua. Todellisuudessa pankit eivät koskaan romahda, vaan ainoastaan vaihtavat omistajaa. Ainoa, missä kriisi näkyisi, olisivat pankkien tilinpäätökset, joihin johtajat joutuisivat kirjaamaan tappioita. Euroopalla on edessään Ranskan suuren vallankumouksen kaltainen prosessi, jossa kansalaisten on kaapattava valta takaisin yleiseurooppalaista politiikkaa ajavilta ministereiltä ja pankkiireilta sekä palautettava vallankäyttö kansallisvaltioiden suvereeniin ja kunkin maan kansallista etua edistävään kontrolliin.

Tämän kaiken tapahtuessa asuntoministeri Jan Vapaavuori valittaa Uuden Suomen kolumnissaan, että ”Suomen talous on kestämättömällä tiellä”. Hyvä se on sanoa, kun on itse asioista vastuussa, suorastaan syypää asioiden kurjaan tilaan.

Vapaavuori väittää, että ”[k]un talouskurjuus ei näy ihmisten omassa elämässä, on vaikea mieltää, että valtiontaloudessa se näkyy”. En tiedä, missä todellisuudessa Vapaavuori elää, mutta totuus on, että kurjuus näkyy aika selvästi monen suomalaisen elämässä. Helsinkiläisistäkin köyhyysrajan alapuolella ryömii 12,5 prosenttia.

Vapaavuori aikoo käyttää huonoa taloustilannetta suomalaisten aseman huonontamiseen samanaikaisesti, kun rahahanat pidetään auki vieraiden maiden hyväksi. Hän kirjoittaa, että ”[e]nnen kaikkea julkisten palveluiden tuottavuutta on olennaisesti nostettava ja koko julkisten palveluiden nykyrakenne kyseenalaistettava”. Tämä tarkoittaa, että sosiaaliturvaa ja eläkkeitä heikennetään, vaikka ulkomaalaisten hyväksi piikki pidetään auki.

Vaatimus, että ”on käytävä rehellinen keskustelu, missä menee julkisen vastuun raja”, tarkoittaa, että Vapaavuori ei haluaisi valtion kantavan vastuuta työttömistä, eläkeläisistä, sairaista, vanhuksista eikä muistakaan suomalaisista vaan ainoastaan kreikkalaisista, irlantilaisista, portugalilaisista ja espanjalaisista sekä mahdollisimman suuresta maahanmuuttajien määrästä.

Asuntoministeri viittaa myös ”väestön ikääntymiseen” vihjaten siten, kuinka tärkeitä kokoomuksen ponnistelut maahanmuuttajien ylimäärän saamiseksi ovat olleet, ja miten välttämätöntä on jatkaa humanitaarista maahanmuuttoa ja torjua sitä suunnattoman suurta työvoimapulaa, joka odottaa hamassa tulevaisuudessa.

Kun Vapaavuori toivoo, että asiaa koskeva ”väistämätön keskustelu voitaisiin aloittaa jo ennen vaaleja”, kysyn, miksi omat aloitteeni koko valtionpolitiikan saattamiseksi järjellisille raiteille on systemaattisesti torjuttu, eikä yhtään väistämätöntä tosiasiaa ole haluttu ottaa kuuleviin korviin.

Paikkaansa pitää kyllä Vapaavuoren toteamus, että ”Suomessa ei tänä päivänä ymmärrettävistä syistä ole juuri minkäänlaista kriisitietoisuutta”. Parhaiten tämä toteamus sopii hallitusvastuussa oleviin puolueisiin itseensä.